Blogit Hannah

Satavuotiaat hirret kannattelevat mummonmökkiä, jonka koristeellisten ikkunanpuitteiden välistä kevätauringon heleä valo muodostaa räsymatolle kuusiruutuisen ikkunan.
Olen täällä mökissä vuokralla.

Lumikiteet leijailevat aamuauringon valossa hiljalleen valkoisille hangille.On huikaisevan kirkasta.Vaaleansiniset varjot läikkyvät mättäitten välissä.Tuli humisee takassa. Kuuntelen puolella korvalla Aamu-tv:tä, astiat kalahtelevat matkakumppanin järjestellessä aamutiskejä. On pitkä matka arkipäivään, ostoskeskuksiin ja liikenteeseen.

Tämä ei tarkoita olla surunvalittelu, itsesäälin purkauma tai toivottomuuden ylistys, vaikka siltä näyttää.

Olen ollut jo hyvän tovin deittisivuilla.Olen selannut ja selannut, laskenut ja kohottanut rimaa, kirjoittanut viestejä ja lähettänyt valmiita "olen kiinnostunut"-viestejä, saanut vastauksia, jotka harvenevat pitkän välimatkan tultua ilmi.
Jotkut sanovat suoraan, että eivät etsi 24/7-kumppania, vaan kumppania retkille, teatteriin ja matkailuun.Onneksi "me too" -tyyppisiltä seksiä haluavilta olen välttynyt.

Hesarissa oli tuonniminen juttu. Se käsitteli jättämistä, sitä, kun saa pakit yllättäen.

Sitä tapahtuu näillä deittisivuillakin.
Silloin kun oikein elättelee toiveita ja mielessä kumpuilee tahtomatta tulevaisuudessa olevia tapaamisia, hauskoja retkiä, matkoja, illallisia, kuutamoöitä, kun näkee itsensä jo toisen kanssa "me"-muodossa pitkässä jatkumossa, kun on tavannut toisen ehkä vain kerran tai puhunut pitkän videopuhelun, antanut mieleen luiskahtaa asioita, jotka alkavat sanoilla "sitten kun me" ja liitää maanpinnan yläpuolella kymmenen senttiä, näkee itsensä kauniina jumalattarena, koska toinen on antanut niin ymmärtää, kun kaikki tuntuu helpolta ja vaikeudet ovat poissa ja on pelkkää sileää, silloin
toinen vaikenee
ei ota yhteyttä, kirjoittaa muutaman kylmän sanan
antaa rippusen toivoa.
Mutta niin rippusen
ettei sillä elä.
Sillä ei jaksa huomiseen
sillä jaksaa juuri ja juuri seuraavaan hetkeen
kun koko ajan odottaa.
Jos hän kuitenkin kirjoittaisi vielä
tai soittaisi
pyytäisi anteeksi sanojaan.
Vaitiolo on pahinta.
Se tappaa, kuolettaa, salpaa hengityksen
vie veret kasvoilta.

Kuuntelin Ruben Stillerin moderoiman podcastin (juontaman radio-ohjelman!) suomalaisesta koulutuksesta. Kolmisenkymmentä vuotta alalla ollut opettaja kertoi näkemyksistään kouluelämästä.

Tällä hetkellä kuuluisa kirjailija asui olohuoneeni pöydän alla kaksi viikkoa. En aavistanut, mitä nuoren päässä silloin liikkui.Hän oli ujohko, hiljainen, luki kirjahyllystäni Henrik Tikkasen katutrilogiaa.

"Sää oot sitte nekatiivinen ihiminen. "
Näin sanoi minulle tuttavani, jonka olin tuntenut kolme vuotta.

Menin itseeni ja tutkistelin näitä sanoja sydämessäni kuten Saara tutkiskeli Herran sanoja nauramisensa jälkeen.

Taas on syöty ähkyyn.

Televisiossa on kahden jakson sarjoja. Tämä on sellainen; lienee parasta, etten väsytä teitä tuhatsivuisella Päätalolla ja aiheella Kuinka minusta tuli leipoja tai Ihmisiä keittiön telineillä. Niille, jotka lukevat minua ensi kertaa, viittaan edelliseen blogiini Jokapäiväinen leipämme.

Leivoin, oikeastaan ähelsin, hapanleipää. Ruokin juuren, neljä tuntia.

Keski-ikäisistä naisista kertovassa tv-sarjassa parasta on ympäristö: vanha roosa huvila postikorttimaiseman keskellä. Vaihdan kanavaa ja joudun suoraan Fifan Qatar-sotkuihin. Ranskalaisdokkari on parempaa katsottavaa. Elokuva, jota odotin, olikin jo eilen Avalla, ja Ava ei ole Areenassa.

Ohjaako meitä sokea sattuma vai muovaammeko itse kohtalomme?

Jotkut uskovat ihmeisiin, tuonpuoleiseen ja sielunvaellukseen.
Muinaissuomalaisten mukaan karhu laskeutui kultaisissa valjaissa taivaasta maan päälle ja me olemme Karhun kansaa. Voimme kulkea kahden todellisuuden, ylisen ja alisen maailman väliä. Linnunrata näyttää tiemme.

Intiaaneilla on kutakin ihmistä muistuttava nimi. Kuten Seisoo nyrkki pystyssä, Tanssii susien kanssa, Istuva härkä.

Minä tunnen erään Kuuntelevan Korvan.

Kuunteleminen on jalo taito. Useimmiten teemme sen virheen, että kun toinen kertoo mieltään painavista asioista, emme keskity kuuntelemaan. Mielemme alkaa harhailla omissa asioissamme. Keskitymme odottamaan vuoroamme, että saisimme kertoa oman vastaavanlaisen tarinan. Siinä sitten toinen jää edelleen surujensa kanssa yksin.

Kurkkua kuivaa ja jännittää. Kunpa en olisi ryhtynyt tähän. Onkohan tukkani hyvin, istuuko pellavamekko, näkyvätkö suonikohjuni? Olisi sittenkin pitänyt ottaa loiva permanentti. Ei, parempi pysyä tyylissä naturel, antaa huoleton vaikutelma, ikään kuin ei tässä tilanteessa mitään ihmeellistä olisi. Olen huolettomasti huoliteltu, ulkonäössä ripaus entistä punkkaria ja hippityttöä, vähän coolia sairaanhoitajatartyyliä, ja puolisporttinen look käy aina!

Tuntuuko tutulta? Ensitreffit jännittävät aina, vaikka tilanteeseen miten olisi itsensä psyykannut. Tuntuu kuin edelleen olisi se kuusitoistavuotias, joka äidiltä salaa meikkasi itsensä, kulki pimeällä kylätiellä käsikynkässä ystävättären kanssa ja jahtasi kioskin nurkalla poikia. Vaikka on aivan rehellisellä asialla, ei kuitenkaan kerro naapurille, että on lähdössä nettitreffeille.