Blogit Lisbeth

Vanha fraasi: ”Kaikella on aikansa,” on osoittautunut jälleen todeksi. Alkuperäisessä laajuudessaan kyseisessä elämänviisaudessa puhutaan syntymästä ja kuolemasta, kylvämisestä ja korjaamisesta jne. Minun blogini keskittyy vain tuohon lyhyeen toteamukseen, sillä koen, että nyt on tullut aika lopettaa tämä bloggaaminen. Se ei ole äkkinäinen päätös, vailla mitään perusteluja tai kyllästymistä kirjoittamiseen yleensä, vaan tietyn prosessin päätös. Olen saanut kirjoittamisesta huvia ja iloa siitä, että olen pitkästä aikaa antanut ”kynäni” puhua. Onneksi minun ei ole koskaan tarvinnut pureskella kynänpäätä löytääkseni aiheita kirjoituksiini.

Aloitin puolitoista vuotta sitten vuosikymmenten jälkeen teatteriharrastuksen. Mieheni oli kuollut muutamaa kuukautta aikaisemmin ja tyttäreni kehotti minua osallistumaan johonkin säännölliseen toimintaan paikallisessa opistossa. Monien eri vaihtoehtojen joukosta valitsin teatteripiirin. Olin nuorena tyttönä useita vuosia mukana Varkauden Teatterissa, yhtenä suuresta iltanäyttelijäjoukosta. Sain muutaman vaativankin roolin ja jopa kehujakin ensimmäisen roolini arvosteluissa, Helsingin Sanomissa. Kovasti veri veti näyttämölle, mutta kun mieheni ilmestyi kuvioihin, valitsin rouvan ja äidin roolin. Sitä roolia näyttelin Putouksen tavoin, milloin romanttisena komediana, farssina tai tragediana kokonaista 54 vuotta. Loppunäytös oli todella murhenäytelmän tasoa, kun mieheni kuoli äkillisesti ja dramaattisissa olosuhteissa.

Ystävän jos saisin,
joka vain minua fanittaisi,
ja minä vain häntä kaipaisin,
en muihin sillä silmällä
vilkaisisi edes vahingossakaan.
No, voihan sitä vähän vahingossa,
vahinkojahan sattuu kelle vaan,
mutta ketä se haittaa,
jos silmät vanhat vähän karsastaa.

Kävin tänään Savonlinnan taidelukion abien päättötöiden näyttelyssä. Kunnioitukseni ko. opinahjoa ja sen opiskelijoita kohtaan nousi entisestään. Näyttely oli niin korkeatasoinen ja  monipuolinen ja lukemattomin eri tekniikoiden ja ratkaisujen avulla, oli toteutettu oma näkemys teemasta, joka oli tällä kertaa uni. Muistelin, että sama teema oli myös pääsykokeissa kolme vuotta sitten, jolloin poikani tytär haki ja pääsi opiskelemaan taidelukioon. En voinut erehtyä siitä, mikä oli hänen työnsä, sillä se kuvasti hänen lapsuudesta asti rakasta harrastustaan ja myös tulevaisuuden tavoitteita ammatinvalinnassa.

Eräällä luennolla, 1980-luvun lopulla, luennoitsija puhui ilmiöstä, jonka hän nimesi ”heikot signaalit”. Se oli meille opiskelijoille uusi termi, mutta se oli todennäköisesti uutta ihan tiedemaailmassakin. Nykyisin asiasta saa lisävalaistusta kuka tahansa, joka osaa hakea tietoa netistä. Silloinen luennoitsija oli hyvin mukaansa tempaava ja me opiskelijat, jotka olimme enemmän tai vähemmän jo työelämässä olleita, innostuimme keksimään hänelle esimerkkejä ko. signaaleista eri elämän aloilta. Ja niitähän löytyi monen laisia, jotka olivat sitten johtaneet uusiin keksintöihin, tai toimivampiin systeemeihin.

Työelämässä istuin suurimman osan ajasta työpöytäni ääressä ja varsinainen hoitotyö asiakkaiden tai potilaiden kanssa jäi vähemmälle. Loppuvuosina asiakkaitani olivat hoitotyön henkilökunta ja muut sidosryhmät. Tosin oikeat asiakkaatkin ottivat joskus yhteyttä suoraan minuun. Silloin oli usein kyse jostakin ongelmasta hoitosuhteessa. Minusta tuntui, että juurruin työtuoliini niin, että se oli osa minua.

Monesti olen itse pohtinut ja kuullut muidenkin pohtivan, mikä ero on yksinäinen- ja yksin-sanoilla, vai onko niillä mitään eroa. Yksin on mielestäni suurimmaksi osin saanut hyvin alakuloisen merkityksen, jos se on vain yksin, ilman muuta tilanteesta kertovaa informaatiota. Sillekin voidaan saada erilaista näkökulmaa liittämällä siihen selittäviä sanoja tai lauseita. Olet yksin minun, tai olen yksin sinun, ovat merkitykseltään erilaisia vaikka vain possessiivipronominin persoona on vaihtunut.

Älkää nyt säikähtäkö tuota otsikkoa, en minä niin epätoivoinen ole, että ihan oikeasti liipaisimella sormi, vaikka tämä joulun taika tai kirous syöksyy joka tuutista. Nytkin tuntuvat joululaulut solisevan ja mummon lonkat kolisevan radiossa. Televisio syytää amerikkalaista joulukuorrutusta imelillä jouludraamoilla, joissa kaupungin ainoa tavoite jouluna on järjestää yhteinen joulujuhla. Joka paikka pursuaa jouluvaloja, -koristeita ja tietysti vaahtokorkkeja. Sankariparit ovat vuosien takaisia ystäviä, jotka tapaavat kuin ihmeen kaupalla uudestaan naisen omistamassa kahvilassa, tai miehen suvun antiikkiliikkeessä tai joulun kilpavarusteluun erikoistuneessa liikkeessä. Ja sitten luistellaan ja juodaan kaakaota ja yhdessä ratkaistaan kaikki vastaan tulevat ongelmat. Kaikki huipentuu joulutanssiaisiin ja Happy End.

Olen nyt seikkailut nettideittailun ihmeellisessä maailmassa puolisen vuotta. Monia asioita olen kummastellut ja pohtinut. Samalla olen analysoinut omia tuntemuksiani ja syitä siihen, miksi olen ryhtynyt tähän mielenkiintoiseen ihmissuhdepeliin. Ensimmäisinä kuukausina yksin jäätyäni en olisi edes jaksanut ajatella mitään mahdollisuutta tai toivoa siitä, että voisin vielä solmia merkittävän ihmissuhteen. Juuri silloin oli kuitenkin huutavin ikävä toisen ihmisen läheisyyttä, joka lievittäisi sitä yksinäisyyden ja tyhjyyden tunnetta, joka oli kuin harmaa sumu ympärilläni.

Katselen ympärilleni uudessa kodissani. Tämä on nyt sitten ensimmäinen sinkkukotini. Sadan neliön yhteinen kotimme on vaihtunut kuudenkymmenen neliön kaksioon. Minusta tuntuu kuin entisen elämäni muistokin on survottu pienenpään muottiin, kuten ne huonekalut ja tutut esineet, jotka jäivät jäljelle elämäni ja kodin saneerauksesta. Täällä on jotakin tuttua, mutta jotenkin sittenkin vierasta.