Tove, Alma ja Birgitta
sunnuntai 20 maaliskuu 2022
““Tove Janssonin mahtaileva isä, kuvanveistäjä Victor ”Faffan” Jansson opetti lapsilleen, että merta pitää kunnioittaa, mutta silti voi mennä aina nuuskimaan seikkailuja.”
Monipuolinen utelias taiteilija, pensseli, kynä ja tupakka.
7 Jussia voittanut elokuva.
Valovoimainen tähti Alma Pöysti, jo toisen kerran Tove Janssonin roolissa. Ensimmäisen kerran Svenska Teaternissa 2017.
Alma Pöysti halusi pienestä pitäen näyttelijäksi. Pienenä lapsena hän tutustui myös Tove Janssoniin. Lapsena hän oli lukutoukka ja seurasi mukana teatterin maailmassa. Hän ei halunnut saada mitään erikoisbonusta kuuluisista isovanhemmistaan, Lasse Pöystistä ja Birgitta Ulfssonista, vaan hän halusi itse saavuttaa menestyksen omalla työllään.
Teatterin ja elokuvan maaginen maailma ja näytteleminen vetivät Alma Pöystiä puoleensa. Hän etsi ja löysi oman paikkansa maailmassa. Elämä on kuin vuoristorataa ja hän on kiitollinen siitä, että saa ansaita elantonsa näyttelijänä.
Alma Pöystistä elokuvan ja teatterin tekeminen on samanlaista ja kuitenkin niin erilaista.
Niin elokuvissa kuin teatterissa on keskeisessä asemassa tarinan kertominen.
Alma Pöysti on näytellyt muun muassa Ruotsissa ja Tanskassa. Hänestä Suomessa tehdään hullumpia projekteja, otetaan enemmän riskejä.
Alma Pöysti on pinko, hän vakoili Tove Janssonin maailmaa, mutta hän ei imitoi Tovea.
Hän valmistautui rooliin lukemalla aiheesta sekä vietti paljon aikaa yhdessä roolihahmon kanssa.
Alma Pöysti oli näytellyt Tove Janssonia jo Svenska teatternissa, joten hän oli tutustunut roolihahmoon jo aiemmin. Kaikki likoon. Tavoitteena oli päästä Tove Janssonin maailmaan. Vuorosanojen oppimiseen kului 3 kuukautta. Hän jauhaa moneen kertaan aina alusta asti, kunnes osaa tekstin. Hän höpöttää vuorosanoja myös poimiessa mustikoita.
Lopputulos on paljas ja rosoinen. Ei tonneittain meikkejä, vaan selvä tuntuma todellisuuteen.
Pariisin kohtaukset kuvattiin Turussa, Pohjoismaiden Pariisissa. Aura-joki menee täydesti Seinestä. Muutoin elokuvaa tehtiin Helsingissä ja Porvoossa.
Hauska tapaus kuvauksissa oli kohtaus, kun Tove hiihtää. No, helmikuussa ei ollut lunta, joten päätettiin tehdä uintikohtaus. Tove rakasti merta, meressä uimista ja kylmää vettä. Mikä ei todellakaan ole Alma Pöystin mieleen. Kohtaus saatiin kuin saatiinkin hienosti purkkiin.
Haastavia kohtauksia olivat myös ne, kun Tove maalaa. Hän katsoi ankarasti maalaamistaan.
Alma Pöystillä on sormituntuma hyppysissä teatterin tekemisessä. Näyttelemisessä tarvitaan niin päätä kuin sydäntäkin. Ja empatiaa. Hankalaa ihmistä pitää ymmärtää ja rakastaa, ei tuomita. Ihan kuin puhuisimme Möröstä, joka on erilainen kuin toiset.
Birgitta Ulfssonille muumikirjojen erityisen rakas hahmo onkin Mårran eli Mörkö. Mårran on Birgitan mielestä pohjasuru.
“– Mårran on myös yhteenveto kaikesta, mikä on tuomittu armotta ulkopuolelle. Pitää olla Toven kaltainen tarkkasilmä, että näkee sellaisen.
Birgitta on esittänyt Mörköä myös näyttämöllä. Hän oli sen verran uskottava, että herkimmät lapsista purskahtivat itkuun.
– Keksin lopulta, että käyn kättelemässä lapset ennen esitystä. Säikyimmille sanoin, että olen Bisse, tarinan kertoja, mutta sen mustan kankaan alla olen Mörkö. Älä sano kenellekään äläkä pelkää.”
Mörkö kaipaa toista puoliskoaan, joka on yhtä kylmä kuin Mörkö itse.
Lähteet:
https://www.youtube.com/watch?v=1e_mA-2_kNo
https://www.youtube.com/watch?v=ov8I2p_wZ54
https://www.etlehti.fi/artikkeli/matkaopas/nayttelija-birgitta-ulfsson-paasi-vihdoin-yokylaan-tove-janssonin-saarelle
https://tovejansson.com/fi/
https://www.is.fi/tv-ja-elokuvat/art-2000008266896.html
https://www.ksml.fi/paikalliset/3123232
Tove-elokuvanäytös, jossa paikalla oli myös Alma Pöysti.
Lähettäjä Toimitus - 3471 kertaa luettu
Edelliset kirjotukset
Muistojen raunioilla 4
Säikähdin päällekäyvää kysymystäni heti ja ajattelin, että tuliko munittua koko juttu. Jaa, että oikein pullakahvit meinaat tarjota. Lämpimien ajatusten kohde, virkkoi ja hymyili kujeilevasti. Olin havaitsevani lämpöä silmien tuikkeessa. Niin olisi kiva tutustua naapuriin, kun kerran samalla tiellä asutaan, selitin naama punaisena. No, mikäs siinä, voidaan tosiaan rupatella kahvin ja nisun äärellä ja samalla tulee tutustuttua naapuriin. Sopisiko siinä kuuden maissa? Toki se on ihan hyvä aika. Sinähän tiedät missä asun. No en oikeastaan, mutta talon tiedän. No, ovi on siinä tien puolella ja ovessa lukee Pettersson.
Romanttiset kitarat ja hiljaiset rummut päristelivät mantelitumakkeessa, vai mikä se aivoissa olevan mielihyvä keskuksen nimi olikaan? No, se oli herttisen yhdentekevää, treffit olivat tosiasia. Eihän tässä tarvittu autoa tai kitaraa, että sai naisen treffeille, pohdin, sen kun suunsa aukaisi ja kysyi reilusti. Olin oikein ylpeä itsestäni.
Töissä ihmettelivät, että mistäs nyt tuuli puhaltelee, kun nuori mies suorastaan liitelee pitkin varaston käytäviä. En paljastanut mitään, mutta kyllä kaikki tuntui mukavalta, jopa työ, jota en niinkään rakastanut. Ruokkiksella muistin, että eihän minulla ole kotona oikeastaan mitään aineksia mitä kahvittelussa tarvitaan. Pikku paniikki iski välittömästi. Mietin mitä meillä kotona oli aikoinaan toimittu, kun tuli vieraita. Listasin tarvittavat ostettavat tavarat ja mietin, että kyllä tämä tästä suttaantuu. Aikaa oli tarpeeksi hakea tarjottavat, vaikka jostain kaupungin herkku puodista. Loppu päivä meni kelloa vilkuillessa, ikään kuin jäitä poltellessa, eli tosi etana vauhdilla.
Muistojen raunioilla 3
Vaikka kuinka pihistelin, tuntui etten saavuta ikinä tarvittavaa rahasummaa, auton ostoon ja naisen valloitus jää haaveeksi. Aloin nimittäin jo pikkuhiljaa kyllästyä alituiseen pihistelyyn ja persaukisena olemiseen. Mieleen hiipi epäily ja yöunet jäivät lyhyiksi, kun pohdiskelin eri skenaarioita. Auttaisiko joku auton rottelo, todella saavuttamaan onnea tai määränpäätäni naismaailmassa? Tuskin funtsin?
Auton rotiskoa tai edes vähän parempaa käytettyä autoa, tuskin saisin koskaan käyttööni näillä nälkä liksoilla joita työnantajani maksoi. Suostuisiko nainen, jota himoitsin tai kukaan muukaan arvonsa tunteva Lyyli nousemaan johonkin käytettyyn ikäloppuun ajokkiin, jonka kuski olisi kaiken lisäksi persaukinen. Joka ei pystyisi edes pullakahveja tarjoamaan, saati jotain hienoa ravintola iltaa? Siinä oli minulla paljon pohdittavaa. Aloinkin miettiä ja hioa mielessäni uusia strategioita nais maailman valloituksen suhteen.
Menin tanssikouluun. Arvosanaksi tuli vissiin vitonen. Jostain syystä kroppani ei taipunut jenkkojen, valssien polkkien ja tangojen vietteleviin tahteihin. Ilmeisesti geenistöni eivät sisältäneet rytmitajun alkeitakaan, vaan tömistelin kurssin menemään norsumaisen kepeästi.
Ilmoittauduin keskustelu kerhoon, missä keskusteltaisiin aina jostakin määrätystä aiheesta. Ensimmäinen aihe oli maailman politiikka. No, hyvä kun tiesin, että maailmassa oli politiikkaa. Mutta koko politiikasta en tajunnut mitään, joten sekin kurssi osoittautui fiaskoksi.
Ei jumankauta tästä tule mitään ajattelin. Aamulla pysäkillä varrotessani Nysseä, tuli myös Hän sitä odottamaan. Niinpä kysyä paukautin yhtään ajattelematta mitään. Huomenta, tulisitko ehtoolla pullakahville minun luokseni?
jatkuu
Muistojen raunioilla
Koko juttu alkoi siitä, kun vihdoin viimein olin saanut ajokortin, mutta ei ollut rahaa autoon. Tilanne oli siis edelleen melkein sama kuin aikanaan kitaran kanssa, oli kitara muttei taitoa soittaa, laulusta puhumattakaan. Nyt oli kortti muttei autoa. Auton saa rahalla, mutta soitto ja laulutaitoa ei. Siispä aloitin pihistelyn ja ankaran säästökuurin auton ostoa varten. Vaikeaa se oli sillä kuukausi liksasta ei juuri paljoa säästöön pakollisten menojen jälkeen kuussa jäänyt. Päätin, että auto olisi saatava. Sillä olisi ollut mukava, tehdä vaikutus yhteen tiettyyn naiseen ja pyytää häntä ajelulle. Asuimme samalla kadulla ja olin saavuttanut jo hymyily ja tervehdys kontakti asteen, eli hyvää päivää onpa nätti ilma ja sitä rataa.
Aamuisin töihin lähtiessä kipusimme usein samaan Nysseen, joskus pysäkillä vaihdoimme jonkun sanasen säästä ja ajankohtaisista asioista. Viereen en tohtinut istua. Olin loppujen lopuksi aika ujo poika. Enkä siis ymmärtänyt naisten päälle yhtikäs mitään. Olin toki käynyt muutamilla treffeillä, mutta ei niistä ollut tullut ujouteni takia mitään valmista, vain romahtaneita unelmia ja niiden raunioita jäi aivojen sopukoihin. Olin kateellinen, kun kaverit pystyivät heittään ujostelematta ja sulavasti läppää naisille ihan mistä asiasta vain, usein mielestäni ihan tyhjän päiväisistäkin jutuista. Treenailin peilin edessä puhumista puhuen niitä näitä kuvittelin juttelevani naisystävälle. Seuraavassa vaiheessa juttelin jopa tyynylleni. Enpä tiedä oliko siitä silloin mitään hyötyä, tulevaisuutta ajatellen, mutta auttoi se yksin oloon.
Sen verran se asiaa auttoi, että aamulla noustuamme Nysseen, istahdin mielitiettyni viereen. Kivan kipakka pakkasilma aloitin mielestäni huolettoman jutustelun, jota olin yksin ollessani treenaillut. Joo, tosin suoja siellä taitaa olla? No niinpä suoja siellä olikin, tuntui vain niin pakkaselta. Nainen hymyili jotenkin sisäänpäin, muttei sentään vaihtanut paikkaa. Kiroilin mielessäni hiljaa hölmöilyjäni. Sitten istuinkin hiljaa työpaikan pysäkille asti, onneksi matka ei ollut pitkä. Sain sentään sanottua heit, kun nousin penkiltä.
jatkuu