Blogit

Kunnonkohotus jatkui lumitöissä, traktorilla oli jo suuremmat lumet aurattu.

Lopputulos näyttää kyntönäytökselle, aika villi, nopeudesta hyvät pisteet, taiteellisuudesta miinus googol. Silmiä hivelee esteettisesti luotu piha, kaunis talvimaisema, jossa silmä lepää… nyt piha näyttää sotkuisille Domino-keksin muruille…

Eräällä luennolla, 1980-luvun lopulla, luennoitsija puhui ilmiöstä, jonka hän nimesi ”heikot signaalit”. Se oli meille opiskelijoille uusi termi, mutta se oli todennäköisesti uutta ihan tiedemaailmassakin. Nykyisin asiasta saa lisävalaistusta kuka tahansa, joka osaa hakea tietoa netistä. Silloinen luennoitsija oli hyvin mukaansa tempaava ja me opiskelijat, jotka olimme enemmän tai vähemmän jo työelämässä olleita, innostuimme keksimään hänelle esimerkkejä ko. signaaleista eri elämän aloilta. Ja niitähän löytyi monen laisia, jotka olivat sitten johtaneet uusiin keksintöihin, tai toimivampiin systeemeihin.

Kuuntelin Ruben Stillerin moderoiman podcastin (juontaman radio-ohjelman!) suomalaisesta koulutuksesta. Kolmisenkymmentä vuotta alalla ollut opettaja kertoi näkemyksistään kouluelämästä.

Ankkuroimme Kielin kanavakaupungin sataman kaijaan ja täydensimme muona- ja viina varastot, halvalla saatiin, kehui stuju. Oli pirunmoista kantaa viina, kalja, liha ym. ruokalaatikoita stujun viina- ja kylmäkaappeihin, jotka sijaitsivat tietysti alakongilla pirun kapeiden portaiden juurella. Niitä laatikoita oli paljon. Ajattelin, että jumankekka, mikä määrä brenkkua ja muonaa. Näillä eväillä söisimme hyvin ja palanpainikkeeksi olisi snapsia yllin kyllin. Tällä määrällä ilojuomaa voisimme olla pikkuhieneessä, ilman nälkää muutaman viikon koko seurakunta. Kaikkea sitä tuleekin miettineeksi, kun kantaa herkkuja kapeita portaita selkä vääränä lukkojen taakse. Tosin en tiennyt, montako henkeä koko miehistöön kuului, mutta ei se ollutkaan messikallen huolia se.

Aamulla herätessäni koneiden kumeaan jyminään ja noustessani työpaikalleni messiin, tunsin laivan lievää keinuntaa, johon sopeuduin heti. Myötäillessäni aaltojen aikaansaamia laivan liikkeitä, tunsin kuuluvani yhdeksi osaksi tätä valtavaa teräspaattia. Olin riemuissani, kun matka oli vihdoin alkanut ja minulle tuntematon Atlantin valtameri odotti, kunhan ylittäisimme ensin tämän pienen vaatimattoman lätäkön, jota Itämereksi kutsuttiin. Vihdoin olimme lähteneet ja karistaneet kotimaan rannan taaksemme, vain vanaveden aallot jäivät jälkeemme, hyvästellen kotimaan rannat ja nekin hävisivät rikkoutuen lopulta rannan kiviin.

Viikon kysymys: tihkusade vai lumipyry?

Toini Nurmi oli ollut Anteron kanssa 62 vuotta naimisissa, kunnes koitti se päivä, jolloin
Antero kuoli ja jatkoi matkaansa, 2016. Tuoreella leskellä oli suru puserossa, yhteinen koti tuntui yhtäkkiä tyhjältä ja erilaiselta. Leskeksi tuleminen laittoi elämän täysin uusiksi. Kun hän tuli kotiin, ei siellä ollutkaan ketään, yksinäisyys oli uusi kokemus pitkän kumppanuuden jälkeen.Toini päätti sauvakävellä metsässä, hänestä tuntui hyvältä lähteä luontoon selvittämään ajatuksia.

Tällä hetkellä kuuluisa kirjailija asui olohuoneeni pöydän alla kaksi viikkoa. En aavistanut, mitä nuoren päässä silloin liikkui.Hän oli ujohko, hiljainen, luki kirjahyllystäni Henrik Tikkasen katutrilogiaa.

Yöllä kippomme oli siirtynyt Haminan satamaan. Aamupalan jälkeen syöksyin täkille katsomaan, miten pääskyparin oli käynyt. Ihme ne olivat paikalla, olivat rontit sala matkustaneet yöllä mukanamme ja hautoivat jo muniaan vuoron perään, näin käsitin.
Ei niistä tämmöinen harjaantumaton ornitologi erottanut sukupuolta.
Taiturimaista lentoa suorittivat kumpikin, sapuskan haku reissuillaan,
siepatessaan suoraan ilmasta hyönteisiä työvuorossa olevalle hautojalle ja itselle.
Niitä olisi katsellut, vaikka koko päivän.

Rakkauspakkaus ❤️

Veikko Harala, 78 on oppinut juksaamaan yksinäisyyttä ovelasti. Päivät kuluvat puuhastellessa, kunnes on aika mennä nukkumaan. Illalla voi vielä piipahtaa ihmisten ilmoilla, elokuvissa tai tansseissa. Kun ei ole sitä luppoaikaa, niin hän ei tunne itseään yksinäiseksi.

Veikko toivoo löytävänsä naisen. Kaverin.

Työelämässä istuin suurimman osan ajasta työpöytäni ääressä ja varsinainen hoitotyö asiakkaiden tai potilaiden kanssa jäi vähemmälle. Loppuvuosina asiakkaitani olivat hoitotyön henkilökunta ja muut sidosryhmät. Tosin oikeat asiakkaatkin ottivat joskus yhteyttä suoraan minuun. Silloin oli usein kyse jostakin ongelmasta hoitosuhteessa. Minusta tuntui, että juurruin työtuoliini niin, että se oli osa minua.