Blogit Tahmela

Aamiaista syödessä kuulimme radiosta, että Posiolla karhu oli hyökännyt hirvimetsällä olleen metsästäjän kimppuun ja tämä oli joutunut sairaalaan. Oho, siis jossain täällä lähellä. Mitäs meni karhua ärsyttämään, olisi perääntynyt hitaasti kuten kuuluu tehdä. Karhulla saattoi olla pennut lähellä? Ehkä se puolusti lapsiaan, kuten kunnon äiti ainakin? Karhuilla on omat reviirit, kuten kaikilla eläimillä, niin meilläkin. Jossain päin jenkkilää saa ampua ihmisenkin, jos tulee toisen tontille ilmoittamatta, eikä saa mitään sanktioita. Kyllä karhullakin pitää olla oikeus puolustaa reviiriään ja pentujaan.

Herätessä en hetkeen tajunnut missä olin, sänky tuntui liikkuvan ja kuului kummaa kolketta. Niinpä sitä oltiin junassa matkalla pohjoiseen eksän kanssa, tutkimaan hänelle tipahtanutta yllätysperintö metsää, unesta tokkurainen ajattelu elin viestitti. Mirkku kömpi yläpetiltä ja kaivoi repusta termarin ja pari sämpylää. Tässä vähän aamupalaa, mutta kahvi on jo haaleaa. Ei se haitannut, sillä oli mukava syödä aamupala pitkästä aikaa yhdessä.

Matkaan lähtö ilta koitti ja niinpä tilasin matalan kuten meillä taksia kutsuttiin joskus 60-70 luvulla. Tuumin, että onkohan takseille nykyisin uusia nimityksiä? Lunttilappu jäi tietysti kotiin, mutta muistin sentään vaunun numeron ja mielestäni myös hytin numeron. Soittaa en kehdannut, vaan luotin muistiini. Ähelsin pitkin makuuvaunun kapeaa käytävää, jossa mahduin hädin tuskin kulkemaan kassien kanssa.

Puhelin pirahti aamulla ikävästi korvaan. Hapuilin kännyn käteen. Niin. Moro, muistatko vielä? Kuului luurista. Ajatus löi tyhjää jonkun aikaa, mutta ääni oli tuttu. Ei helkkari Mirkkuko siellä, vanha lumoojatar? Mirkun kanssa oli oltu kimpassa kauan ja sitten kyllästytty toisiimme. Lapsia ei ollut siunaantunut, joten vaikeuksia ei erossa ollut, mutta siitä oli jo aikaa. Välit olivat pysyneet silti hyvinä ja soittelimme silloin tällöin kuulumisia. Kumpikaan ei ollut löytänyt uutta kumppania.

Katselin naisten EM turnausta, joka oli jännittävää jalkapalloa. Naiset pelasivat taidollisesti hyvin, pelin juoni oli hallussa ja kovuuttakin löytyi, ehkä jopa liikaakin? Siitä tuli mieleen, etten ollut käynyt katsomassa pelejä livenä pitkään aikaan. Kuinkas ollakaan veikkaus ilmoitti, asiakas kun olin sähköpostiini, jotta lippuja olisi saatavilla kaksi yhden hinnalla parin viikon päästä pelattavaan matsiin. Ei muuta kuin tilaus sisään. Sitten tulikin pieni ongelma, nimittäin kenet kutsuisin toiseksi katsomaan matsia. Soittelin parille vanhalle kamulle, mutta ei heitä peli kiinnostanut.

Laitoin eteisessä kenkiä jalkaan, aikomuksena lähteä kauppaan, kun huomasin maton likaisuuden ihan lähietäisyydeltä. Tarkastin samalla olkkarin maton kunnon ja myös se matto oli tullut pesu kuntoon. Enempää niitä ei ollutkaan, onneksi. Siispä matot rullalle, pyörän tarakalle ja suunta kohti läheistä pesupaikkaa. Kaupassa käynti sujuisi tulomatkalla. Ilman lämpötila oli jo varmaankin jotain kolmekymmentä astetta varjossa Hiki virtasi valtoimenaan saapuessani pesupaikalle. Vain yksi pesijätär oli lähtenyt pesemään talven ja kevään likoja matoistaan.

No, kaikkea kommellusta sitä menevälle miehelle sattuu, kun on naisten suosiosta kyse, totesin. Oliko se pää vammasi vaarallinen? No ei onneksi, lähes säikähdyksellä pääsin. Lievä aivotähräys ja iso veren ukka. Niinpä pään haavoista tulee isosti verta.

On niitä mokia naisten kanssa sattunut minullekin silloin nuorena, viattomana ja kokemattomana. Kerran pääsin saatille baarista, mutta se saattokeikka oli lyhyt kuin harakan lento. kun olimme kävelleet 50 metriä läheiselle bussipysäkille. Neito näet virkkoi kiitos, tästä eteenpäin pärjään ihan itse. Jäin hölmistyneenä seisomaan tumput suorina pysäkille. Hän vielä vilkutti iloisesti bussin ikkunasta, sen kiihdyttäessä matkaan.

Kävelylenkillä on kesällä mukava istahtaa kauniilla säällä hetkeksi, houkuttelevan näköalan kohdalla olevalle penkille, ihailemaan edessä avautuvaa näkymää. Sellainen paikka oli Laukon torin varrella Ratinan suvannossa, mistä lähti sisävesilaivoja Pyhäjärven risteilyille ja moottoriveneitä huviajelulle, saariin tai kesämökeille. Niitä oli mukava seurata ja arvailla mihin ne menevät.

Elin armeija vuotta 1971 Lahden Hennalassa alokkaana ratsujääkäripataljoonan kranaatinheitin eskadroonassa. Kuri oli ankaraa ja joskus tuli ylilyöntejä, mutta muuten homma pelitti. Seisottiin käytävällä kolmirivissä ja vääpeli tepasteli tehostetun rehvakkaasti edessämme. Huomenna te lähdette Pystykorva eli kivääri mukana kovapanos ammuntoihin Hälvälän ampuma radalle suksilla. Ilmoitus oli lyhyt ja ytimekkään selkeä kuten intissä oli tapana hoidella asioita. Ei mitään ylimääräistä hömppää tai jaarittelua.

Vapaapäivä osui pitkästä aikaa keskelle viikkoa. No, mikäs tämän mukavampaa, tuumiskelin, siemaillessani aamukahvia, hyvin nukutun yön jälkeen. Ilmakin näyttää sopivan passelilta vapaapäivän rentoon ja kiireettömään viettoon.

Pyörittelin peukaloitani tutun kapakan vakipöydässä, miettien niitä näitä ja tuijottelin tyhjää kolpakkoa. Kuppila oli lähes tyhjä ja niinpä tiskille saapastellut asiakas täysi tuoppi kädessään, lähti saapastelemaan kohti pöytääni. Onko tässä tilaa, lepuuttaa pyrstöään, kun ei oikein viittis yksin istua? Siitä vaan tilaa on ja on se mukavampi jutella, kuin istua yksin. Yksi asia kuitenkin, älä vaan kerro mitään ero juttuja. Alan olemaan niitä täynnä.

No, sehän sopii, voisin kertoa häistä, jos kiinnostaa?

Meidän jengimme, johon kuului myös likkoja, oltiin nääs tasa-arvoisia, höntsäili jalkapalloa Tahmelan montussa tai potkupalloa, se oikeastaan oli. Ei meillä ollut siihen aikaan 60-luvulla paljoakaan muuta tekemistä iltaisin, kuin olla kentällä potkimassa palloa, kun mummuja ei saanut kohdella kaltoin, kuten vissiin nykyisin jotkut nuoret tekevät. Toinen mesta oli istua Ahjolassa jossain kerhossa tai pelata korista tai lentistä. Ahjola oli siisti paikka meille Pispalan kölveille, pysyttiin isommasta pahan teosta poissa.

Edellisestä käynnistäni oli kulunut pari viikkoa, kun taas istuin samassa kuppilassa, samassa pöydässä, pyöritellen tyhjää lasiani pöytää vasten. Silloin viereeni istahti outo miekkonen pikku hieneessä, hän vaikutti olevan omissa ajatuksissaan, hetken katseltuaan pöydän pintaa, joka oli olutlasien peitossa ja ennen kuin ehdin sanoa mitään, hän aloitti. Oletko koskaan miettinyt, että jokaisella erolla on oma tarinansa, joka jää muiden varjoon? Minun tarinani ei ole ehkä niin dramaattinen kuin jotkut muut, mutta se on silti tärkeä minulle. Ei jumankekka, ei taas näitä surkeita ero höpinöitä, mutta katsottuani äijän surkeata ilmettä, no annahan tulla, mutta lyhyesti kiitos.

Istuttiin alkuiltaa kapakassa ja eräs liikuttuneessa tilassa oleva puolituttu kääntyi puoleeni ja kysyi. Tuli tässä mieleeni eka vaimoni ja samalla eka ero, haluatko kuulla? Onko pitkäkin stoori? Ei tässä varmaan kauaa mene. No, annas tulla, ei tässä mihinkään kiire ole, joten annahan tulla tarinaa synkkää, oletan? Tiedä sen synkkyydestä, mutta on siinä metkunsa.

Taas on se vuodenaika tulossa, kun hormonit alkavat hyrrätä, rinta paisuu jonkun uuden ja oudon odotuksen tunteesta. Rakkauden feromonit leviävät tuulen mukana kaikkialle luomakuntaan ja hellät tunteet täyttävät poven, tunkeutuen kovimmankin panssarin läpi. Ihmis- ja eläin maailmassa on lemmen rintamalla vilskettä ja vipinää. Ihmisten seuranhakupalvelut täyttyvät uusista jäsenistä, lähdetään yökerhoon tai lavatansseihin ym. paikkoihin mistä voi rakkaan löytää.

Aurinko paistoi jo kevään lämpimästi, kun katselin mökkirannasta järvellä houkuttelevasti kimaltelevaa jäätä. Pakko päästä pilkille pilkkimään päivän ruokatarpeet, aattelin. Pilkki vehkeet kaira, pilkki ja palli pulkkaan. Sitten reippaasti tutulle karille. Jäällä oli hyvä keli, ei vettä eikä paljoa lunta Eka reikä ja pilkki avantoon. Heti nappasi tasapainoon, jonka oli valanut naapurin mies isä ukolle vanhaan tupakki holkkiin, joskus sata vuotta sitten. Se, olikin niitä harvoja perintö kalleuksia, joita oli isältä jäänyt. Mottinen ahven oli sopivan kokoinen ruokakala. Heti perään tuli toinen, vielä pari lisää niin päivän eväät ovat koossa.

Joskus muistelen kaiholla aikaa, kun naisia pyöri ympärilläni, paijaten ja lohdutellen. No, se, oli silloin se, nimittäin yli 66 vuotta sitten. Oltiin lähdössä mökille ja äiten oli tarkoitus ostaa muonaa sun muuta tarviketta mukaan, ja minä pääsin siihen kauppareissulle siivelle 5-vuotiaana.

Rannassa fileoin ahvenet, niistä tulikin juuri sopivia paistin fileitä, eikä muutama niihin jäänyt pikkuinen ruoto haittaisi ruokailua. Köökissä maustoin kalat ja laitoin ne hetkeksi vetäytymään, että mausteet imeytyisivät. Vielä pari perunaa ja porkkana kaasuhellalle kiehumaan. Kaiken kruunuksi vielä lehtikaali, tomaatti, kurkku salaatti. Eikä kuningaskaan olisi syönyt paremmin ja terveellisemmin.

Siinä keitellessä jälkkäri kahvia, kuulin kuinka moottorikelkka pärähti mökin rantaan.

Ei Terhi ollut turhaan kehunut psykologista jännäriä. Se oli jäntevä ja kattava kuvaus skitsofreniaa sairastavasta ihmisestä ja karmeista rikoksista. Tapahtumat tuntuivat karmivilta ja jotenkin myös todellisilta. Tuollaisia kamaluuksia voisi ihan hyvin tapahtua ja lienee myös tapahtunut. Mistä sitä kirjailija muuten aiheita nappaisi teksteihin, ellei tosi tapahtumista. Tuskin ihan pelkkä tai silkka mielikuvitus riittäisi kirjassa kuvattuihin tapahtumiin. Kamala tauti, jos minulta kysytään, mutta pysyy potilaan hallinnassa oikealla lääkityksellä.

Kuljeskelin pitkin kirjaston kirjahyllyjen välistä käytävää, ihmetellen miten paljon on kirjoja kirjoitettu ja kustannettu tähän maailmaan. Paljon tarinoita keksittyjä, tosia ja totuudesta hieman muunneltuja, oli kovien sekä pehmoisten kuvitettujen kansien välissä. Montakohan kirjaa onkaan kirjoitettu, tietääköhän kukaan. Haeskelin jotain uutta ilta luettavaa kuin dekkareita, joita olin viime aikoina lueskellut. Olin lukenut dekkareita tahtiin yksi per päivä ja dekkarit alkoivat jo kyllästyttää, niissä juonikuviot alkoivat toistaa itseään turhan paljon.

Olo oli kuin laivanvarustaja Onassiksella, oli laiva alla, hynää taskut täynnä ja jalka nousi kevyesti. Kaikki alkuhankaluudet oli pois pyyhkäisty. Kerrankin rouva Fortuna tai olisiko neiti kuka tietää, oli suosiollinen. Hetken ajattelin palata ruletin kiehtovaan maailmaan, mutta sitten tuli mieleen, miten oli usein käynyt kavereitten kanssa työmaan sökö ringissä. Hetken oli voitolla, mutta lopussa persaukinen. Voitolla ollessa täytyy malttaa lopettaa. Niinpä suunnistin lähimmälle baaritiskille ottamaan neuvoa antavaa.

Olin torkahtanut tunnin verran. Parasetamolin ja brandyn yhteisvaikutus olivat auttaneet lähes sietämättömään kipuun. Tunsin taas eläväni, sairaalat ja helikopterikyyti sinne olivat muisto vain. Kello huiteli vasta ilta viittä. Laivalla ei tarvinnut tehdä mitään sen kummempia suunnitelmia. Ei muuta, kun viina ja tuliaiskauppaan, tosin työttömän pennosilla ei paljoa juhlittu. Äitelle suklaata kiitokseksi lipuista ja ittelle viinaa sekä tupakkaa. Olivat ne hiukan halvempia kuin maissa, mutta paljon kalliimpia kuin risteilyjen alkuaikoina.

Olin käymässä kotopuolessa, kun äitee kysäisi. Haluatko mennä risteilylle, mulla olisi liput Siljalle? Enpä nyt tiedä, mille ajalle ne ovat. Nämä ovat voimassa vielä kuukauden. No, anna ny sitten, saatan mennäkin, ellet tosiaan itse niitä tarvitse. En tartte, anna vaikka jollekin kaverillesi ellet pääse.

Tsekkailin alkusyksyllä hyvissä ajoin pohjoisen yöjunien aikatauluja ja majoitusmahdollisuuksia marraskuulle Ylläksen maisemiin. Marraskuulle siksi, että se on sesongin ulkopuolella ja halvempi. Se painoi myös vaa'assa, ettei olisi niin hirveä tunku kuin keväisin sesongin ollessa kuumimmillaan. Kaamos ei minua haittaa, vaan päinvastoin nautin jotenkin pimeästä vuodenajasta. Onkohan se jotenkin omituista tuumin, kun monet tarvitsevat kirkasvalolamppuja siihen aikaan. No meitä on niin moneen junaan, joku tykkää tyttärestä ja toinen jne. Ajatus oli lähteä hiihtelemään, koska silloin siellä on varmasti lunta ja ladut valmiita ja vapaita harvoille suksijoille.

Sunnuntaiaamun auringon ensi säteet siroivat ikkunan läpi, herättäen
minut lempeästi. Mikä aamu ja mikä raikas ulkoilma vartosikaan ulkona
lenkkeilijää. Polttoainetta pötsiin ja kahvit puuron päälle, niin äijä
oli valmis aamuiselle lenkille. Olivat sentään jättäneet hieman metsää
tähän lähiöön, etteivät olleet ihan slummia rakentaneet. Metsäpolulta
tupsahdetaan suoraan kevyen liikenteen väylälle. Astahtaessani
väylälle, olin jäädä kaksosrattaiden alle, kun vekaroiden äiti
hölkkäsi vauhdilla niiden kanssa. Taitaa tulla uusia formula tai
rallikuskeja, kun noin jo pieninä kovaan vauhtiin totuttelet lapsia.
Huikkasin äidille, joka ei pahastunut, vaan naurahti. Toivotaan
parasta ja pelätään pahinta, virkkoi nuori äiti.

Näin jälkeenpäin tulee, silloin tällöin muistetuksi murrosiän rakkausseikkailuja. Voi niitä suloisia ja viattomia aikoja. Likat olivat ennen murrosikää, olleet vain ikäviä haittatekijöitä meidän poikain omissa sota ym. rajuissa leikeissä. Näin hölmösti sitä silloin tuumittiin, sillä nykyään likat käyvät intin ja sällit joutuvat heitä herroittelemaan, vai miten siellä nais kessua tai upseeria tituleerataan. Tosin ilman likkoja, ei monista leikeistä olisi tullut mielenkiintoisia ja olisivat olleet jopa tylsiä.

Istuttiin mökin verannalla kahvittelemassa kullan kanssa, lähiluonnon lintuelämää tarkkaillen, kun huomiomme kiinnittyi oravan kataliin aikeisiin.

Pikkuorava väijyi puukiipijän pönttöä viereisestä männystä, ilmeisenä aikomuksena, napata mehevä lintupaisti. Oravat ovat pesärosvoja, vaikka söpöjä pörröhäntiä ovatkin. Taidan mennä, hätistämään sen pois linnunpoikasia kyttäämästä. Älä suotta kyllä linnut osaavat poikasiaan puolustaa. Mitä ne pienet tirpat oravalle mahtaa? Katso ja opi. Niinpä jäin istumaan ja katsomaan, mitä tuosta tulevasta luontospektaakkelista seuraa?

Kananmunia, salaattia, hapankaali, höpisin itsekseni, raapien samalla harvoja päänahan haivenia, kun muistelin, mitä olin kirjoittanut ostoslistaan, joka lojui nyt keittiön pöydällä, eikä ollut taskussani, kun käpsedin kaupan hyllyköiden välissä tyhjä ostoskori kädessä. Kaupassa käynti ei ollut vahvin alueeni, mitä tuli eineen hankintaan ruokapöytään. Ostoslista, jonka yleensä laadin pieteetillä hyvin tarkasti, mutta se peijakkaan lappu vain unohtuu turhan usein kotiin. Sitten kaupassa muistin enään korkeintaan kolme asiaa. Onkohan tässä varhaisdementia iskemässä äijään, tuumin huolestuneena. Lopulta niiden muistamieni kolmen lisäksi, kori täyttyi sitä sun tätä murkinasta ja musta tuntuu tavarasta. Näillä täytyy pärjätä, seuraavaan kauppa reissuun funtsin ja lähdin kohti kassoja. Perjantaipäivä ja jonot sen mukaiset, kun ihmiset hakivat viikonloppueväitä. No, eihän eläkeukolla mitään kiirettä pidä olla, joten iisisti vaan odotellaan. Toisaalta joku väitti, ettei ole koskaan ollut näin kiireinen, kuin nyt eläkkeellä ollessa. Tiedä häntä, ehkä se niin on, että toisilla on kiire? Välillä, jono seisahtui joksikin ajaksi, kun kassa lähti punnitsemaan kaalinpäätä, jonka joku oli unohtanut punnita. Näitä hamojahan sattuu näille virkeille ja kiireisille eläkeläisille, ettei sitä ehdi joka kaalia tai perunaa punnitsemaan, kyllä kassa hoitaa ja jono seisoo.

Laukontorin kalamarkkinoilla kävi melkoinen vilske ja kuhina. Lokit pitivät meteliä ja vahtia, mistä saisi kupuunsa ruokaa. Päivä oli ilmaltaan mielestäni kalamarkkinoille juuri sopiva. Ei liian kuuma, eikä kylmä, vaan ihan passeli uteliaalle kalan nälkäiselle torikulkijalle. Maittavan näköisiä kalaherkkuja oli varmaankin joka makuun sopivaa. Mieli teki jotain savustettua, joten päädyin lopulta vielä lämpimiin savumuikkuihin. Kiertelin pakettini kanssa vielä muiden kojujen lomissa, tiiraillen, josko olisi jotain muuta kala maukasta ostettavaa?

Olette luultavasti olleet huolissanne, kun en ole ilmoitellut itsestäni pitkiin aikoihin taitaa olla jo kuutisen vuotta, kun viimeksi kirjoittelin muistaakseni Laosista. Tämä reissu maailmalla on ollut pitkä, tapahtumarikas, vaarallinenkin, opettavainen ja väliin väsyttävä. Olen kierrellyt monilla mantereilla, idässä ja lännessä. Kyllä planeetta on ihmeellinen. Olen tienannut, jokapäiväisen leipäni sekalaisissa lyhyt aikaisissa hommeleissa lyhyinä pesteinä laivoilla täkkimiehenä, maatiloilla, kyläpahasien baareissa kokkina tai tarjoilijana, suurissa ja pienissä kaupungeissa mitä erilaisimmissa duuneissa. Yhteistä niille oli lyhytaikaisuus, sillä levoton luontoni, ei kestänyt olla kauaa samassa mestassa. Kiitän sinua äite siitä, että ”pakotit” hankkimaan kielitaidon, sillä olen jotakuinkin pärjäillyt maailman turuilla ja hyvillä viittomilla.

Kaksi varusmiestä intin harmaissa vuonna 1970, seisoi perjantai-iltapäivänä päivärahat taskussa peukalo pystyssä valtatien varressa, odotellen kyytiä Tampereelle viikonloppulomalle. Siihen aikaan ei litteroita junaan jaettu kuin muutamalle lomalle, joten oli pakko, liftata ellei saanut kyytiä kavereilta. Autot suhahtelivat ohi, mutta tieto siitä, että sotapojat, saivat yleensä kyydin hyvinkin pian, lohdutti. Niin kävi nytkin, kun iso jenkkirassi stoppasi parinkymmenen minsan seisoskelun sisään. Mihin ootte menossa? Manseen olis tarkoitus. Pomppikaa kyytiin, rennon oloinen kuski kehotti. Paljonko on aamukammassa piikkejä. Onhan noita toista sataa. Katos sotilas sen tyynyn alle ja ottakaa vapaasti. Toden totta huomasin kyllä tyynyn, noustuani takapenkille, kun Hanski kiilasi ja valloitti röyhkeästi etupenkin. Tyynyn alta paljastui pari viski lekaa. Käsky oli, ottakaa vapaasti, niin sotilaalle käsky tarkoitti sen tinkimätöntä noudattamista, joten narautin kulkija Johnnyn auki. Ajattelin ensin olla tarjoamatta etupenkille Hanskin röyhkeyden takia, mutta olkoon, sillä Hanski oli ollut tilanteen tasalla paremmin. Juttu luisti voiteluaineen siivittämänä sujuvasti ja olimme sopivassa lomatunnelmassa, kun kuski pysäytti Pispalan Pulterin kohdalle, toivottaen mukavaa lomaa. Minä ainakin käyn kotona ensin vaihtamassa siviilit päälle, kun erosimme Pulterin kohdalla ja Hanski painui Pulterin railakkaaseen savuiseen menoon mukaan, siellä soi Kauno Kupin haitari haikeasti.

Lenkki

Päätin aloittaa pitkästä aikaa unohtuneen lenkkeily harrastuksen. Päätös syntyi melko helposti, kun katselin kuntosalilla isoon kokovartalo peiliin. Päätöksen toteuttaminen, oli sitten ihan toinen juttu. Lenkkeily on ainakin halpa harrastus, ajattelin. Uudet lenkkarit oli kuitenkin pakko käydä ostamassa, sillä vanhat olivat surkean näköiset ja täysin kaput, eihän niitä ollut käytetty noin pariinkymmeneen vuoteen. Niitä katsellessa muistelin vanhoja lenkkeily aikoja kaiholla, jolloin parikymmentä kiloa kevyempänä kirmailin sulavasti lenkkipoluilla.

Totuuden hetki koitti torstaina, kun paarustin salikamppeitten kanssa salille. Kirjauduin sisälle ja tähyilin, näkyisikö ohjelman laatijaneitosta, silkkaa testosteronia ja hikeä henkäilevällä salilla? Ei näkynyt neitoa ei. Pukkarissa salivermeet niskaan ja menoksi. Ajattelin, että täytyy ison miehen selvitä ihan itse ja ottaa asiat pikkuhiljaa haltuun. Vähän kyllä harmitti, mutta aattelin, että neito oli vain hieman pilaillut papan kustannuksella. No ei se mitään kyllä tästä saadaan kunto nousuun omilla kikoillakin, päättelykyvyllä ja seuraamalla toisten kokeneempien tekemistä.

Aloin käymään kuntosalilla, sillä tunsin lihasten veltostuneen jo kylliksi. Ensi tehtiin soppari vuodeksi ja sitten vain kuntoilemaan lihakset kiinteiksi kimpuiksi. Hiekkaranta kunto kesäksi. Näin ajattelin ja uneksin.

Mieli paloi kaupunkiin pitkästä aikaa. Savuluita kauppahallista torstain hernekeittoa varten valkkaamaan. Kahville tuttuja tapaamaan, jos olisivat paikalla. En harrasta salakuuntelua, mutta joskus korviin tarttuu erikoisia kanssa matkustajien keskusteluja.

Oltiin, pakerrettu hiki päässä neljä vuotta opistossa ja tienattu luokkaretkirahaa puhelinmyyjinä iltaisin. Suoraan sanottuna paskaduunia, mutta rahaa tuli kuitenkin sen verran, että kaikki halukkaat pääsisivät viikoksi etelään. Pariksi viikoksi pääsi laittamalla vähän lisää rahaa. Tunnelma kentällä oli korkealla, kun huhtikuussa opiskelunsa lopettaneet nuoret olivat lähdössä etelän aurinkoon ja lämpöön Suomen koleaa kevättä pakoon. Sinivalkoiset siivet levällään kone nousi sulavasti ja tyylillä korkeuksiin ja samalla nopeudella nousi meidän mielialamme.

Päivät tulivat ja menivät ulkona palloillessa ja illat Marian kanssa elokuvissa tai rannalla auringonlaskua katsellessa. Kunnon kuhertelu jäi haaveeksi ja aloin kyllästyä länkkäreitten katseluun. Marian täytyi auringon laskun jälkeen lähteä kotiin, sillä hänellä oli kova kontrolli kotoväen taholta. Niinpä olin tilanteeseen turhautuneena, saattokeikan jälkeen pyörinyt yökerhossa, mutta ilman mainittavaa menestystä.

Aamusella huomasin, ettei kumpikaan matkakumppani ollut bungalowillaan. Hetken ihmettelin, että missä kummassa heput ovat? No naisissa tietysti oletin ja hyvä niin. Nyt ei tarvinnut vastailla tyhmiin kysymyksiin, kuten miten meni, saitko tai oliko kivaa jne. Käppäilin ostarille, sillä en jaksanut makoilla rantsussa mollikkaa palvomassa. Paikassa ei ollut poikamiehelle oikeastaan mitään järjellistä tekemistä, kuin palloilla ostarilla, iskeä turistinaisia tai maata rannassa. No, lomallahan sitä oltiin, kyllä duunissa taas tekemistä piisaa ihan liikaakin. Ilmat olivat kuitenkin ihan kohdillaan, sopivan lämmintä ja arska paistoi siniseltä taivaalta.

Koko mesta oli tehty selvästi länsituristeja varten, sillä paikallisia oli vain nimeksi. Naapuriin oli majoittunut joukko paikallisia nuoria miehiä, he pelasivat lentopalloa. Pallo tuli suoraan syliin, kysyin, pääseekö mukaan? Pelattiin ja heillä oli olutta, jota naukkailtiin erien välissä. Masa kyllästyi peliin ja kiitimme kauniisti seurasta. Mennään sinne isolle altaalle uimaan ja tsiikaan pimuja. No, eipä tässä parempaakaan tekemistä ole. oota käyn vain tuossa kämpillä vaihtamassa uikkarit. Altaalla ihmettelin, kun kaikki naiset ja jotkut miehetkin katselivat meitä ja eritoten Masaa. Huomaatko, miten naiset meitä vahtaavat? Joo, se taitaa johtua tästä Balkanin makkara pötkön pätkästä, jonka laitoin uikkareihin. Ja tosiaan Masan uikkarit pullottivat, etten sanoisi melko huomiota herättävällä tavalla. Helvetti sun kanssa, mutta nauroin kuitenkin makeasti. Melkoinen tempaus täytyy sanoa, mutta joidenkin mimmien huomio oli taattu. Jää sinä tänne naisia viihdyttämään. Minä lähden tuonne keskustan ostarille kahville ja hommaamaan jotain evästarpeita ehtooksi.

Jumankekka sällit, nyt pääsee halvalla etelään. Masa touhutti ja näytti esitettä, missä mainostettiin Romanian matkoja. Ne olivat tosiaan halpoja, halvempia kuin Kanarian saaret vuonna 1974. Katsoin velipoikaa ja hän nyökkäsi. Okei, sen kun mennään varaan matka. Kesälomat alkavat kaikilla juuri sopivasti.

Oli mustaa marraskuun alkua ja hemmetinmoinen räntäsade yritti valkaista maisemaa, kun kuljettiin hiljaa vaitonaisina allapäin vallitsevasta harmaasta säästä Hatanpään valtatietä nysse pysäkkiä kohti minä, Merja ja Kenguru eli Ausseissa töissä kierrellyt Rane, joka oli saanut siitä hyvästä Kenguru-lempinimen. Joskus tuli hiljaa mieleen, että bumerangi olisi ollut parempi, sillä hän palasi aina lähtönsä jälkeen takaisin Pispalaan synnyinseudulleen. Takki alkoi kastua ja mieli mustua. Oli seurusteltu Merjan kanssa jokunen kuukausi ja tykkäsin hänestä. Luultavasti myös hänellä oli lempeitä tunteita minua kohtaan. Siinä mielen pikkuhiljaa painuessa alamaihin, aattelin, että jotain piristystä täytyy saada tähän synkkään talven alkuun.

Saunareissu 50-luvulla

Mää en halua enää äiten kanssa saunaan, haluan miesten puolelle isän kanssa, uhosin nelivuotiaan pitkän elämänkokemuksen varmuudella.
No, mikäs siinä ja niin mentiin isän kanssa Harjun yleiseen saunaan Pispalassa. Olli jännää mennä eka kertaa miesten puolelle. Siellä oli oikea meininki, kun isot äijät pölisivät ja kävivät vielä isoa sotaa läpi.Tuttuja morjestettiin ja kuulumiset kyseltiin, siellä kaikki tunsivat toisensa, oltiin Pispalassa, joka oli oma lukunsa Tampereella.

Haahuilin kaupungilla, ostoksilla siellä sun täällä keskustan eri liikkeissä. Ei ollut mitään erityistä ostettavaa, vain halu katsella muita kädellisiä arkisissa askareissaan ja saada kontaktia muihin samanhenkisiin päämäärättä kulkeviin. Kauppahallissa on yleensä aina ollut, joku raati ruotimassa ajan tapahtumia ja niiden käänteitä. Yleensä raati pui politiikkaa, mikä oli aina täysin pielessä, oli vallassa mikä poliittinen kokoonpano milloinkin. Joskus pitäisi laittaa Kauppahallin raatihallitus vastuuseen ja kattoo, mitä siitä tulis? Istui siellä joskus yksinäisiä naisia, joiden kanssa oli mukava jutskata, mutta tällä kertaa en päässyt jutun juuren, kun ei noin ikäisiäni ollut kahveella. Mikään ei piristä päivää niin kuin juttelu kauniimman sukupuolen edustajien kanssa.

Illalla tämä poika lähtee tansseihin ja iskee mimmin kuin mimmin. Näin aattelin, kun pyyhin kroppaa kuivaksi saunan ja parin kylmän keppanan jälkeen lauantai ehtoona, Dödöö kainaloon ja puhtaat vetimet päälle. Ja sitten rintamasuunta rinta rottingilla Letku Liiterille, joka oli saanut nimensä oltuaan VPK letku- ja varuste varastona. Liiterillä kävi Pispalan ja Tampereen likkoja tanssimassa, koska se oli ikään kuin eksoottinen paikka ja siellä oli tiätysti Pispalan komeet, mutta ehkä hiukan viinaksiin menevät Pispalan sällit. Tuttuja sällejä pyöri pihassa ja nurkan takana oli perinteisesti se huikkapaikka. Moikkailtiin tuttuja ja katseltiin sisään tulevia likkoja sillä silmällä. Nättejä neitoja tuli kevyin askelin pihan täydeltä. Ai, että kun tuntui lupaavalta.Takki narikkaan ja puhvetin puolelle juomaan yksi pilsneri, sillä siihen aikaan ei ollut vielä keppana lupaa Liiterillä.

Kalajoen kuulut hiekat olivat komea näky, puhdasta hienoa valkeaa hiekkaa pitkästi. Hiekkaa joka suuntaan pitkin Itämeren rantaa. Ei muuta kuin teltta pystyyn ja biitsille patsasteleen, mimmejä katselemaan. Siinä hiekalla makoillessa ja uimassa käytyä, tuli tutuiksi muutama kaveri, jotka pyysivät illalla rantabileisiin.

Niinpä, kun sällit eivät jaksaneet lähteä tutustumaan Pohjanhovin kuuluisaan ravintolaan, niin ei siinä auttanut kuin lähteä itse kurkkaamaan, että minkälaista remmiä siellä käy?

Köpöttelin keppini kera sillan yli mahtavan Kemijoen. Pohjanhovissa oli menoa ja meininkiä jo alkuillasta. Löysin ihme kyllä tyhjän kahden hengen pöydän liki parkettia. Tilasin kaljan janooni, jonka simpsakka tarjoilijatar kiikutti eteeni. Jalkaani arasti ja ajattelin, että taitaa olla katseluretki, sillä tuskin koipi kestäisi tanhuja. Istuskelin kaljaani hörppien ja seurailin tanssivia pareja hieman kateelisena. Ajattelin, että taisi tulla tyhjä retki, noin niinkuin naisten suhteen?

Hepen temmeltämässä metsässä lahokantojen ja kelojen kanssa, niin noin viidenkymmenen metrin päässä oli sveitsiläinen matkailuauto. Jonka peräikkunan verhot liikahtelivat hermostuneesti. Hepen mitellessä voimiaan luonnon kanssa. Katsokoon nyt oikeita mettäsuomalaisia kyllikseen ajattelin. Me Juhan kanssa otimme sentään sivistyneesti "valkoviiniä" kuten kalan kera pitääkin.

Moro, sanoi hessu keskustorin nysse pysäkillä, kun köpöttelin keppini kanssa pysäkille. Moro, moro mitä äijä? Lähde Lappiin mun ja Juhan kanssa. Ei helvetissä, mulla on tää jalka vielä leikkauksen ideaalisiteessä, eikä mulla ole rahaakaan. Harmi, olisit ny lähteny vaan, olis halvempaa toi bensa kolmisin. Silloin välähti, ootas ny Hepe, mulla on sellainen jättiporsas kotona täynnä kolikoita, johon olen laittanut noin joka päivä röökiaskin hinnan, sen jälkeen, kun lopetin tai aloin lakon. Milloin lähdetään? Tosin mun ajaminen on vaikeaa tän kintun takia. No, ei se haittaa, kyllä me Juhan kanssa ajetaan. Lähdetään ylihuomenna.

60-luvulla Pispalassa ei ollut paljon paikkoja, missä nuoriso voisi hengailla syksyisin ja talvisin. Oli kyllä vasemmiston pioneereja, porvarien partiot ja uskovaisten seurakunnat. Oli kyllä pari kenttää, joissa sai pelata lätkää tai jalista, jos oli varaa ostaa hokkarit ja vermeet. Useimmilla perheillä ei ollut. Huutava puute oli myös innostavista vetäjistä. Tällaisille näistä edellä mainituista kiinnostumattomille, ei oikein ollut muuta kuin katu, jokunen baari flippereiden ja pajatsoineen tai jonkun kioskin ympäristö, missä pystyi tapaamaan samanlaisista asioista kiinnostuneita eli vain olemisesta kiinnostuneita, vailla suurempia kunnia, maine tai muita intohimoja. Olimme siis jotenkin juurettomia, emmekä kiinnostuneita oikein mistään.

Juhannus, tuo kesän riehakas kokkojuhla on taas kerran ovella. Neidot, salskeat nuorukaiset ja vanhempikin väki tälläytyvät parhaimpiin kesäpukineisiin. He ovat valmiita kokkojuhliin ja juhannustansseihin. Silloin usein kohdataan elämänsä rakkaus. Jussina lempi leiskuu väkevänä suonissa ja kumma odotuksen kutina, valtaa mielen. Juhannustaikoja tehdään, jos jonkinmoisia. Moni uusi suomalainen saa alkunsa teltassa, ladossa, kokon laitamilla kukkaiskedolla, saunassa, pirtin lattialla jne.

Ikääntynyt, vanha, ikäloppu, tällaisia nimityksiä meistä nuorekkaista, työmme tehneistä käytetään, ettäs kehtaavat. Hyvänen aika, enhän minä seitsenkymppinen ole vielä lähelläkään sataa ikävuotta, tuumiskelin. Satavuotiasta voisi jo nimittää vanhaksi loukkaamatta, vielä kenties hyväkuntoista ihmistä?

Oltiin jo kuudennella luokalla ja murrosikä kolkutteli kropassa päästäkseen esiin. Tulihan niitä murrosiän harmeja, naamaan punaisia finnejä, mustapäitä, ääni vingahteli ja hormonit hyrräsivät. Likat alkoivat kummasti kiinnostamaan. Likkojen kanssa homma ei toiminut mitenkään ei sitten millään. Yritti ihan mitä vain, niin pieleen meni.

Istun mökin kuistilla ja katselen lohdutonta elämästä autiota avohakkuuaukeaa. Missä vielä vähän aikaa sitten kasvoi uljas vanha metsä ja elämä kukoisti siellä monine viehättävine asukkaineen. Mihin lie metsän asukit menneet turvallisesta kodistaan? Ovatko löytäneet uuden koti metsän, nuo viattomat evakot, jonka kodin olemme tuhonneet? Näky oli kuin Raamatun kuvailemassa kohdassa, missä maa oli autio ja tyhjä. Mieleen nousee kysymys, miksi me tuhoamme kiihtyvällä vauhdilla tätä ainutlaatuista paratiisia? Tämän planeetan kohtalo on meidän käsissämme. Tämän kotimme, jonka kerran saimme huolehdittavaksemme, miksemme siis suojele sitä, kuten siinä isossa kirjassa käsketään?

Oltiin jo tokalla, vanhoja konkareita siis. Katseltiin säälivästi uusia ekaluokkalaisia, jotka hiukan eksyneen ja aran oloisina astelivat koulun pihamaalla.

Vuosikymmen vaihtuu 50-luvusta uuteen, kutosella alkavaan vuosikymmeneen.

Minä olen lähdössä kansakoulun ensimmäiselle luokalle suurin odotuksin. Äiti kysyi, tulenko saattamaan? Ei mua isoa poikaa tarvitse saatella, sanoin 7- vuotiaan vakuuttavalla varmuudella. Siis menoksi ja hakemaan naapurin Makea mukaan, oltiin näet sovittu, että yhdessä mennään. Maken äiti kutsui minut vielä takaisin ja kuiskasi, katsoisitko ettei Markkua kiusata? Lupasin katsoa Makean perään ja tunsin itseni tosi tärkeäksi.

Deittailu ja kumppanin saaminen, on näköjään vaikea ja pettymyksiä täynnä oleva taiteen laji. Näin vanhemmiten lupausten pettäminen satuttaa ihmistä, vielä enemmän kuin nuorena. Nuorena kaikki oli vielä edessä, eikä niitä kumppanin aiheuttamia lupausten pettämistä jääty murehtimaan, olihan aikaa vaikka kuinka paljon edessä.

Paattimme siirtyi yöllä Kotkaan, johon olin päättänyt lopettaa lyhyen, mutta huikean merimiesurani. Kotkan kaijassa ollessamme kokkimme ja minä pujahdimme salaa laivasta melkoisten viina ja tupakka kantamusten kanssa sillä välin, kun stuju juotti tullimiehille kahvia upseerisalongissa. Se oli meidän ja stujun kanssa sovittu klassinen harhautusliike tarkoille tullivirkamiehille. Salakuljetusoperaatiomme sujui huolellisen ennakkosuunnittelun mukaisesti, ilman kommelluksia.

Tylsä viikko Atlantin valtamerellä. Tosin näimme lentokalaparven, joka liiti pitkin merenpintaa, yllättävän pitkän matkaa, aivan kuin myrskylinnut, jotka lensivät lähellä meren harmaata, pintaa aaltoja myötäillen. Sprigaret leikkivät keula aalloissa, ne olivat tosi nopeita ja sulava liikkeisiä, siis täydellisiä ja kauniita vesinisäkkäitä.

Illalla laivamme lipui Rotiksen kaijaan, niitä olikin riittävästi, sillä yli 60 km matkalla, oli pelkkää satamaa, laituria, tuhottomasti eri maiden lippuja laivoissa ja raanoja, jotka siirtelivät tonneittain tavaraa pois ja sisään laivoihin. Se oli vissiin Euroopan suurin satama silloin, voi olla vieläkin? Kysäisin Junkki-Mikolta, lähtisikö hän iltakävelylle, likkoja katsastamaan? Sillä en ollut vielä tutustunut yhteenkään neitokaiseen, vaikka lähtiessä olin haaveillut tytöstä, joka satamassa, missä he kaipaillen odottaisivat minua, jälleen saapuvaksi. Ei käy tänään, virkkoi Mikko, joten lähdin yksin tummuvaan iltaan. Palloilin pitkin ja poikin lähes autiota satamaa, kunnes tajusin, etten tiennyt yhtään mihin mennä, luovutin ja palasin paattiin. Hukkareissu jälleen likkojen suhteen.

Boston jäi taaksemme ja laivamme perätäkki oli jälleen saanut, touhukkaiden lokkien toimesta kauniin valkoisen värin pintaan. Mukava, että ne huolehtivat täkin värityksestä. Tosin jungmanni Mikko, joka pesi täkin, joka sataman jälkeen, kirosi lokit alimpaan helvettiin.

Baltimoren satamassa viivyttiin vain pari päivää. Kaupungille kerittiin vain yhtenä iltana. Lähdimme jungmanni Mikon kanssa kiertelemään satamakortteleita. Siellä näkyi elämän surkea puoli, ilmeisesti huumeissa olevia portailla lojuvia ja nuokkuvia ihmisiä, näkyi tuon tuostakin. Äkkiä viereemme tuli, hyvin pukeutunut, hattupäinen keski-ikäinen hemmo, joka kertoi, että This is very dangerous place, jotenkin näin parin vuoden kouluengelskalla kirjoitettuna ja ymmärsin, että ei ollut suotavaa kävellä iltaisin näissä kortteleissa. Kiitimme ja pohdimme, että taitaa olla paras lähteä paatille. Nälkä kuitenkin oli ja siinä vieressä sattui olemaan Joe's hampurilaismesta. Ei kun sisään ja tilaamaan, Joe hoksasi, ettemme olleet oikein kielitaitoisia, mutta elein, heikolla kielitaidolla, hymyin ja käsin puhumalla selvittiin ja silloin söin elämäni ensimmäisen ja taatusti mehevän ja parhaan purilaisen, mitä olen ikinä syönyt. Thank you Joe. Tosin olen myöhemmin syönyt vain yhden, Mc Donalsin rasvaa tihkuvan yökötyksen, ja sen jälkeen en ole mokomia syönyt.

Aavaa merta joka puolella silmän kantamattomiin, pelkkää suolaista vettä, maata ei näy missään. Törmätäänkö jäävuoreen kuten Titanic aikoinaan? Tuleeko myrsky yli kymmenen metrin korkuisine aaltoineen? Kinkkiset kysymykset risteilivät päässäni, sillä periaatteessa kaikki nämä skenaariot olisivat mahdollisia, funtsiskelin. No aika näyttää, mitä tuleman pitää, turhaan niitä miettii. Katsellessani reelingiltä suurta harmaana vellovaa vetistä tyhjyyttä, tuntui kaikki muu käyvän pieneksi. Ajattelin hetken pääskyparin epäonnistunutta pesintää ja miten niiden oli lopulta käynyt?

Ankkuroimme Kielin kanavakaupungin sataman kaijaan ja täydensimme muona- ja viina varastot, halvalla saatiin, kehui stuju. Oli pirunmoista kantaa viina, kalja, liha ym. ruokalaatikoita stujun viina- ja kylmäkaappeihin, jotka sijaitsivat tietysti alakongilla pirun kapeiden portaiden juurella. Niitä laatikoita oli paljon. Ajattelin, että jumankekka, mikä määrä brenkkua ja muonaa. Näillä eväillä söisimme hyvin ja palanpainikkeeksi olisi snapsia yllin kyllin. Tällä määrällä ilojuomaa voisimme olla pikkuhieneessä, ilman nälkää muutaman viikon koko seurakunta. Kaikkea sitä tuleekin miettineeksi, kun kantaa herkkuja kapeita portaita selkä vääränä lukkojen taakse. Tosin en tiennyt, montako henkeä koko miehistöön kuului, mutta ei se ollutkaan messikallen huolia se.

Aamulla herätessäni koneiden kumeaan jyminään ja noustessani työpaikalleni messiin, tunsin laivan lievää keinuntaa, johon sopeuduin heti. Myötäillessäni aaltojen aikaansaamia laivan liikkeitä, tunsin kuuluvani yhdeksi osaksi tätä valtavaa teräspaattia. Olin riemuissani, kun matka oli vihdoin alkanut ja minulle tuntematon Atlantin valtameri odotti, kunhan ylittäisimme ensin tämän pienen vaatimattoman lätäkön, jota Itämereksi kutsuttiin. Vihdoin olimme lähteneet ja karistaneet kotimaan rannan taaksemme, vain vanaveden aallot jäivät jälkeemme, hyvästellen kotimaan rannat ja nekin hävisivät rikkoutuen lopulta rannan kiviin.

Yöllä kippomme oli siirtynyt Haminan satamaan. Aamupalan jälkeen syöksyin täkille katsomaan, miten pääskyparin oli käynyt. Ihme ne olivat paikalla, olivat rontit sala matkustaneet yöllä mukanamme ja hautoivat jo muniaan vuoron perään, näin käsitin.
Ei niistä tämmöinen harjaantumaton ornitologi erottanut sukupuolta.
Taiturimaista lentoa suorittivat kumpikin, sapuskan haku reissuillaan,
siepatessaan suoraan ilmasta hyönteisiä työvuorossa olevalle hautojalle ja itselle.
Niitä olisi katsellut, vaikka koko päivän.

Lilluimme Kotkan satamassa yli viikon, sillä paperirullien lastauksessa oli ollut ongelmia.

Se oli kuulemma varustamolle kallista laituriaikaa.
Pääskyjen pesä oli valmistunut ja haudonta oli täydessä käynnissä.

Nousin seuraavana aamuna punkasta paikat hellinä ja kankeina, eilisen painin takia.

Aikuistuminen ottaa näköjään jäseniin, mutta pääasia oli se, että nyt olin miehistön täysivaltainen jäsen, joskin laivan hierarkiassa painoarvoltani kaikkein alin.
Ei se mitään tästä pääsee vain ylenemään, tuumin. Jostain oli aloitettava.

Miehistö istuskeli perätäkillä, siemaillen siideriä, olutta ja brenkkua, joita näytti olevan runsaasti. Parkkiintuneet skönemannit katselivat tuoleiltaan ystävällisesti ja uteliaasti uutta messikallea, näin ainakin tulkitsin. Moro kaikille, mää oon Virtasen ämmän poika Veka Pispalasta, jännitys kuului varmaan kilsan päähän äänestäni. Menin vielä sanomaan oikein käsipäivät ja esittelin itseni jokaiselle.

Olimme jo menettämässä toivomme töiden suhteen, kun pariin päivään ei kuulunut toivottua soittoa varustamoilta. Kävimme Myllyllä päivittäin katsomassa tilannetta ja siellä olimme edenneet jo alle 50 hakijan, sijalukumme 44 ja 43, huikeaa etenemistä, töihin voisi päästä ehkä ensi vuonna. Ajattelimme, että pidetään hakuvoimassa ja palataan Pispalaan, ne kyllä ilmoittaisivat sinne, jos duunia löytyisi. Stadin murre oli jo tarttunut kieleen ja puhuimme jo sujuvasti stadia mielestämme. Palloilimme kaupungilla harjoittaen ympäristöoppia, stadin slangikielioppia ja kohotimme kuntoa pitkillä mihinkään erityiseen paikkaan johtavilla kävelylenkeillä. Mihinkään kuppilaan ei ollut varaa mennä, sillä rahamme alkoivat olla finito.

Heti aamusta, kun olimme saaneet Ailin aamutarjoomukset tuulensuojaan ja kiiteltyämme niistä vuolaasti, painuimme pysäkille ja hyppäsimme paikalliseen dösään ja siitä Katajanokalle Myllyyn. Nyt oli meininki ihan toisenlaista, kuin Kotkassa. Meidät kirjattiin työnhakijoiksi järjestys numeromme seuraavaan pestiin, olivat 51 ja 52. Ei jumankekka eihän me millään päästä viikossa mihinkään kippoon, sanoin ja epätoivo hiipi jälleen kerran kevyen kesäpuseron alle. Aurinko ainakin paistoi ja jäimme makoileen puhelinkopin viereiselle nurtsille. Mieti nyt Kari, tässä menee iät ja ajat ennen kuin ollaan töissä missään paatissa.

Herään kylmään meri tuulen henkäykseen, pikku kanuunassa, sillä niitä oluita tuuli otettua yksi liikaa. Tuli virkeän vireästä merituulesta sellainen tunne, että se toivotti meidät tervetulleeksi, seikkailuun aavoille rannattomille ulapoille. Kattelen ympärilleni, aivan outo kaupunki, tulee hieman orpo olo, nyt ollaan omillamme tosipaikan edessä. Nyt kaikki on itsestä kiinni.

Autoa kulkee simona ohi, kukaan kuski ei tunnu välittävän kahden pitkätukan ja hipin näköisen klopin kansainvälistä merkkiä näyttävistä peukaloista. Päin vastoin tuntui kuin olisivat painaneet kaasua. Hitto, tähänkö tämä reissu ny toppas, Ylä-voiman Nysse pysäkille. Hitsi, nyt on saatava kyyti tai meille nauretaan sikana. Siinä on meillä merimiehet, jotka eivät päässeet edes Laukontorin satamaan tai Mustaanlahteen tervahöyryyn, voin jo kuulla korvissani kavereiden hirnnunnan, vahingonilon pidon ja silkan nöyryyttävän pilkan.

Kevät oli kukkeimmillaan armon vuonna 1972 ja me nuoret ollaan amiksen ravintolassa oppimassa ravintola-alaa viimeistä vuotta. Kun, kaikki muu kauniina kesäpäivänä olisi paljon hauskempaa. Onneksi alkaa välkkätunti. Ei juma minä haluan jotain muuta, kuin mennä tän koulun jälkeen, johonkin nuhjuisen ravintolan hikiseen keittiöön töihin, sanon tupakkipaikalla. Ei minusta tule mitään Jaakko Kolmosta teeveeseen.

Deittailu tällä kumppanin haku foorumilla, on alkanut lupaavasti. Kaksi minusta kiinnostunutta naisimmeistä on lähestynyt minua viestillä.Vähän jännittää tällaista lähes kaiken naismaailmassa kokenutta konkariakin, tosin tällä areenalla olen täysi alokas, noviisi, keltanokka ja pahainen vasta-alkaja.

Yksiön yksinäisessä yksinäisyydessä, tulee yksistään joskus pohdittua yksinäisyyden olemusta. Mitä yksinäisyys aiheuttaa ja tarkoittaa laumaeläin ihmiselle?

Aikamme suuri ongelma on yksinäisyys, vaikka meitä on kahdeksan miljardia. Luulisi, ettei yksinäisyys ole ongelma? Meillä kotimaassa yksin asuvia on enemmän kuin koskaan. Olemme kuitenkin laumassa viihtyviä ja laumaan kuuluvia nisäkkäitä. Siis onko yksinäisyys pelkästään ihmisen ongelma, jos se nyt on mikään ongelma?

Avaan sähköpostini aamulla jännittyneenä, sillä olin eilen liittynyt kumppanin haku tiimiin. Pistin risaiseksi ja liityin oikein maksulliseksi jäseneksi, myös ilmaisjäsenyys olisi ollut mahdollinen, mutta meikä poika ei napeilla pelaa. Reilu rehti peli, meno ja meininki, on ollut elämäni motto. Hyvä, kun olen itse, mukana kyydissä aika ajoin pysynyt. Kaikki peliin panoksena, ei sen enempää, kuin jaettu loppuelämä kumppanin kera. Se ei olekaan lasten leikkiä, kun aikuinen ja kolhuista viisastunut uros seuraa haluaa.

Herään jälleen kerran uuteen aamuun, mutta vierelläni ei tuhise ketään, jota voisi halia ja helliä. Muistelen yksin oloni aikaa. Hitto siitä on jo yli 10 vuotta, kun olin parisuhteessa. Niin tuo aika viuhtoo ohi, huomaamatta ja elon aikani sen kun lyhenee. Ei, ei kyllä tähän pitää piru vieköön, jotenkin saada muutos, aattelen.