Blogit Tahmela

Deittailu ja kumppanin saaminen, on näköjään vaikea ja pettymyksiä täynnä oleva taiteen laji. Näin vanhemmiten lupausten pettäminen satuttaa ihmistä, vielä enemmän kuin nuorena. Nuorena kaikki oli vielä edessä, eikä niitä kumppanin aiheuttamia lupausten pettämistä jääty murehtimaan, olihan aikaa vaikka kuinka paljon edessä.

Paattimme siirtyi yöllä Kotkaan, johon olin päättänyt lopettaa lyhyen, mutta huikean merimiesurani. Kotkan kaijassa ollessamme kokkimme ja minä pujahdimme salaa laivasta melkoisten viina ja tupakka kantamusten kanssa sillä välin, kun stuju juotti tullimiehille kahvia upseerisalongissa. Se oli meidän ja stujun kanssa sovittu klassinen harhautusliike tarkoille tullivirkamiehille. Salakuljetusoperaatiomme sujui huolellisen ennakkosuunnittelun mukaisesti, ilman kommelluksia.

Tylsä viikko Atlantin valtamerellä. Tosin näimme lentokalaparven, joka liiti pitkin merenpintaa, yllättävän pitkän matkaa, aivan kuin myrskylinnut, jotka lensivät lähellä meren harmaata, pintaa aaltoja myötäillen. Sprigaret leikkivät keula aalloissa, ne olivat tosi nopeita ja sulava liikkeisiä, siis täydellisiä ja kauniita vesinisäkkäitä.

Illalla laivamme lipui Rotiksen kaijaan, niitä olikin riittävästi, sillä yli 60 km matkalla, oli pelkkää satamaa, laituria, tuhottomasti eri maiden lippuja laivoissa ja raanoja, jotka siirtelivät tonneittain tavaraa pois ja sisään laivoihin. Se oli vissiin Euroopan suurin satama silloin, voi olla vieläkin? Kysäisin Junkki-Mikolta, lähtisikö hän iltakävelylle, likkoja katsastamaan? Sillä en ollut vielä tutustunut yhteenkään neitokaiseen, vaikka lähtiessä olin haaveillut tytöstä, joka satamassa, missä he kaipaillen odottaisivat minua, jälleen saapuvaksi. Ei käy tänään, virkkoi Mikko, joten lähdin yksin tummuvaan iltaan. Palloilin pitkin ja poikin lähes autiota satamaa, kunnes tajusin, etten tiennyt yhtään mihin mennä, luovutin ja palasin paattiin. Hukkareissu jälleen likkojen suhteen.

Boston jäi taaksemme ja laivamme perätäkki oli jälleen saanut, touhukkaiden lokkien toimesta kauniin valkoisen värin pintaan. Mukava, että ne huolehtivat täkin värityksestä. Tosin jungmanni Mikko, joka pesi täkin, joka sataman jälkeen, kirosi lokit alimpaan helvettiin.

Baltimoren satamassa viivyttiin vain pari päivää. Kaupungille kerittiin vain yhtenä iltana. Lähdimme jungmanni Mikon kanssa kiertelemään satamakortteleita. Siellä näkyi elämän surkea puoli, ilmeisesti huumeissa olevia portailla lojuvia ja nuokkuvia ihmisiä, näkyi tuon tuostakin. Äkkiä viereemme tuli, hyvin pukeutunut, hattupäinen keski-ikäinen hemmo, joka kertoi, että This is very dangerous place, jotenkin näin parin vuoden kouluengelskalla kirjoitettuna ja ymmärsin, että ei ollut suotavaa kävellä iltaisin näissä kortteleissa. Kiitimme ja pohdimme, että taitaa olla paras lähteä paatille. Nälkä kuitenkin oli ja siinä vieressä sattui olemaan Joe's hampurilaismesta. Ei kun sisään ja tilaamaan, Joe hoksasi, ettemme olleet oikein kielitaitoisia, mutta elein, heikolla kielitaidolla, hymyin ja käsin puhumalla selvittiin ja silloin söin elämäni ensimmäisen ja taatusti mehevän ja parhaan purilaisen, mitä olen ikinä syönyt. Thank you Joe. Tosin olen myöhemmin syönyt vain yhden, Mc Donalsin rasvaa tihkuvan yökötyksen, ja sen jälkeen en ole mokomia syönyt.

Aavaa merta joka puolella silmän kantamattomiin, pelkkää suolaista vettä, maata ei näy missään. Törmätäänkö jäävuoreen kuten Titanic aikoinaan? Tuleeko myrsky yli kymmenen metrin korkuisine aaltoineen? Kinkkiset kysymykset risteilivät päässäni, sillä periaatteessa kaikki nämä skenaariot olisivat mahdollisia, funtsiskelin. No aika näyttää, mitä tuleman pitää, turhaan niitä miettii. Katsellessani reelingiltä suurta harmaana vellovaa vetistä tyhjyyttä, tuntui kaikki muu käyvän pieneksi. Ajattelin hetken pääskyparin epäonnistunutta pesintää ja miten niiden oli lopulta käynyt?

Ankkuroimme Kielin kanavakaupungin sataman kaijaan ja täydensimme muona- ja viina varastot, halvalla saatiin, kehui stuju. Oli pirunmoista kantaa viina, kalja, liha ym. ruokalaatikoita stujun viina- ja kylmäkaappeihin, jotka sijaitsivat tietysti alakongilla pirun kapeiden portaiden juurella. Niitä laatikoita oli paljon. Ajattelin, että jumankekka, mikä määrä brenkkua ja muonaa. Näillä eväillä söisimme hyvin ja palanpainikkeeksi olisi snapsia yllin kyllin. Tällä määrällä ilojuomaa voisimme olla pikkuhieneessä, ilman nälkää muutaman viikon koko seurakunta. Kaikkea sitä tuleekin miettineeksi, kun kantaa herkkuja kapeita portaita selkä vääränä lukkojen taakse. Tosin en tiennyt, montako henkeä koko miehistöön kuului, mutta ei se ollutkaan messikallen huolia se.

Aamulla herätessäni koneiden kumeaan jyminään ja noustessani työpaikalleni messiin, tunsin laivan lievää keinuntaa, johon sopeuduin heti. Myötäillessäni aaltojen aikaansaamia laivan liikkeitä, tunsin kuuluvani yhdeksi osaksi tätä valtavaa teräspaattia. Olin riemuissani, kun matka oli vihdoin alkanut ja minulle tuntematon Atlantin valtameri odotti, kunhan ylittäisimme ensin tämän pienen vaatimattoman lätäkön, jota Itämereksi kutsuttiin. Vihdoin olimme lähteneet ja karistaneet kotimaan rannan taaksemme, vain vanaveden aallot jäivät jälkeemme, hyvästellen kotimaan rannat ja nekin hävisivät rikkoutuen lopulta rannan kiviin.

Yöllä kippomme oli siirtynyt Haminan satamaan. Aamupalan jälkeen syöksyin täkille katsomaan, miten pääskyparin oli käynyt. Ihme ne olivat paikalla, olivat rontit sala matkustaneet yöllä mukanamme ja hautoivat jo muniaan vuoron perään, näin käsitin.
Ei niistä tämmöinen harjaantumaton ornitologi erottanut sukupuolta.
Taiturimaista lentoa suorittivat kumpikin, sapuskan haku reissuillaan,
siepatessaan suoraan ilmasta hyönteisiä työvuorossa olevalle hautojalle ja itselle.
Niitä olisi katsellut, vaikka koko päivän.

Lilluimme Kotkan satamassa yli viikon, sillä paperirullien lastauksessa oli ollut ongelmia.

Se oli kuulemma varustamolle kallista laituriaikaa.
Pääskyjen pesä oli valmistunut ja haudonta oli täydessä käynnissä.

Nousin seuraavana aamuna punkasta paikat hellinä ja kankeina, eilisen painin takia.

Aikuistuminen ottaa näköjään jäseniin, mutta pääasia oli se, että nyt olin miehistön täysivaltainen jäsen, joskin laivan hierarkiassa painoarvoltani kaikkein alin.
Ei se mitään tästä pääsee vain ylenemään, tuumin. Jostain oli aloitettava.

Miehistö istuskeli perätäkillä, siemaillen siideriä, olutta ja brenkkua, joita näytti olevan runsaasti. Parkkiintuneet skönemannit katselivat tuoleiltaan ystävällisesti ja uteliaasti uutta messikallea, näin ainakin tulkitsin. Moro kaikille, mää oon Virtasen ämmän poika Veka Pispalasta, jännitys kuului varmaan kilsan päähän äänestäni. Menin vielä sanomaan oikein käsipäivät ja esittelin itseni jokaiselle.

Olimme jo menettämässä toivomme töiden suhteen, kun pariin päivään ei kuulunut toivottua soittoa varustamoilta. Kävimme Myllyllä päivittäin katsomassa tilannetta ja siellä olimme edenneet jo alle 50 hakijan, sijalukumme 44 ja 43, huikeaa etenemistä, töihin voisi päästä ehkä ensi vuonna. Ajattelimme, että pidetään hakuvoimassa ja palataan Pispalaan, ne kyllä ilmoittaisivat sinne, jos duunia löytyisi. Stadin murre oli jo tarttunut kieleen ja puhuimme jo sujuvasti stadia mielestämme. Palloilimme kaupungilla harjoittaen ympäristöoppia, stadin slangikielioppia ja kohotimme kuntoa pitkillä mihinkään erityiseen paikkaan johtavilla kävelylenkeillä. Mihinkään kuppilaan ei ollut varaa mennä, sillä rahamme alkoivat olla finito.

Heti aamusta, kun olimme saaneet Ailin aamutarjoomukset tuulensuojaan ja kiiteltyämme niistä vuolaasti, painuimme pysäkille ja hyppäsimme paikalliseen dösään ja siitä Katajanokalle Myllyyn. Nyt oli meininki ihan toisenlaista, kuin Kotkassa. Meidät kirjattiin työnhakijoiksi järjestys numeromme seuraavaan pestiin, olivat 51 ja 52. Ei jumankekka eihän me millään päästä viikossa mihinkään kippoon, sanoin ja epätoivo hiipi jälleen kerran kevyen kesäpuseron alle. Aurinko ainakin paistoi ja jäimme makoileen puhelinkopin viereiselle nurtsille. Mieti nyt Kari, tässä menee iät ja ajat ennen kuin ollaan töissä missään paatissa.

Herään kylmään meri tuulen henkäykseen, pikku kanuunassa, sillä niitä oluita tuuli otettua yksi liikaa. Tuli virkeän vireästä merituulesta sellainen tunne, että se toivotti meidät tervetulleeksi, seikkailuun aavoille rannattomille ulapoille. Kattelen ympärilleni, aivan outo kaupunki, tulee hieman orpo olo, nyt ollaan omillamme tosipaikan edessä. Nyt kaikki on itsestä kiinni.

Autoa kulkee simona ohi, kukaan kuski ei tunnu välittävän kahden pitkätukan ja hipin näköisen klopin kansainvälistä merkkiä näyttävistä peukaloista. Päin vastoin tuntui kuin olisivat painaneet kaasua. Hitto, tähänkö tämä reissu ny toppas, Ylä-voiman Nysse pysäkille. Hitsi, nyt on saatava kyyti tai meille nauretaan sikana. Siinä on meillä merimiehet, jotka eivät päässeet edes Laukontorin satamaan tai Mustaanlahteen tervahöyryyn, voin jo kuulla korvissani kavereiden hirnnunnan, vahingonilon pidon ja silkan nöyryyttävän pilkan.

Kevät oli kukkeimmillaan armon vuonna 1972 ja me nuoret ollaan amiksen ravintolassa oppimassa ravintola-alaa viimeistä vuotta. Kun, kaikki muu kauniina kesäpäivänä olisi paljon hauskempaa. Onneksi alkaa välkkätunti. Ei juma minä haluan jotain muuta, kuin mennä tän koulun jälkeen, johonkin nuhjuisen ravintolan hikiseen keittiöön töihin, sanon tupakkipaikalla. Ei minusta tule mitään Jaakko Kolmosta teeveeseen.

Deittailu tällä kumppanin haku foorumilla, on alkanut lupaavasti. Kaksi minusta kiinnostunutta naisimmeistä on lähestynyt minua viestillä.Vähän jännittää tällaista lähes kaiken naismaailmassa kokenutta konkariakin, tosin tällä areenalla olen täysi alokas, noviisi, keltanokka ja pahainen vasta-alkaja.

Yksiön yksinäisessä yksinäisyydessä, tulee yksistään joskus pohdittua yksinäisyyden olemusta. Mitä yksinäisyys aiheuttaa ja tarkoittaa laumaeläin ihmiselle?

Aikamme suuri ongelma on yksinäisyys, vaikka meitä on kahdeksan miljardia. Luulisi, ettei yksinäisyys ole ongelma? Meillä kotimaassa yksin asuvia on enemmän kuin koskaan. Olemme kuitenkin laumassa viihtyviä ja laumaan kuuluvia nisäkkäitä. Siis onko yksinäisyys pelkästään ihmisen ongelma, jos se nyt on mikään ongelma?

Avaan sähköpostini aamulla jännittyneenä, sillä olin eilen liittynyt kumppanin haku tiimiin. Pistin risaiseksi ja liityin oikein maksulliseksi jäseneksi, myös ilmaisjäsenyys olisi ollut mahdollinen, mutta meikä poika ei napeilla pelaa. Reilu rehti peli, meno ja meininki, on ollut elämäni motto. Hyvä, kun olen itse, mukana kyydissä aika ajoin pysynyt. Kaikki peliin panoksena, ei sen enempää, kuin jaettu loppuelämä kumppanin kera. Se ei olekaan lasten leikkiä, kun aikuinen ja kolhuista viisastunut uros seuraa haluaa.

Herään jälleen kerran uuteen aamuun, mutta vierelläni ei tuhise ketään, jota voisi halia ja helliä. Muistelen yksin oloni aikaa. Hitto siitä on jo yli 10 vuotta, kun olin parisuhteessa. Niin tuo aika viuhtoo ohi, huomaamatta ja elon aikani sen kun lyhenee. Ei, ei kyllä tähän pitää piru vieköön, jotenkin saada muutos, aattelen.