Aikuistumisriitti: Vihdoin kippo alla
perjantai 30 joulukuu 2022
Olimme jo menettämässä toivomme töiden suhteen, kun pariin päivään ei kuulunut toivottua soittoa varustamoilta. Kävimme Myllyllä päivittäin katsomassa tilannetta ja siellä olimme edenneet jo alle 50 hakijan, sijalukumme 44 ja 43, huikeaa etenemistä, töihin voisi päästä ehkä ensi vuonna. Ajattelimme, että pidetään hakuvoimassa ja palataan Pispalaan, ne kyllä ilmoittaisivat sinne, jos duunia löytyisi. Stadin murre oli jo tarttunut kieleen ja puhuimme jo sujuvasti stadia mielestämme. Palloilimme kaupungilla harjoittaen ympäristöoppia, stadin slangikielioppia ja kohotimme kuntoa pitkillä mihinkään erityiseen paikkaan johtavilla kävelylenkeillä. Mihinkään kuppilaan ei ollut varaa mennä, sillä rahamme alkoivat olla finito.
Palasimme taas kerran Ailille melko masis mielellä. Aili oli jo ovella vastassa ja hihkui, soita heti Finnlaisille, tuossa on numero, mihin pitää soittaa. Kello oli jo aika paljon, vähän yli neljän iltapäivä lyönnin, mutta ajattelin soittaa kuitenkin. Esittelin itseni ja mies kertoi laivan, Finn Bostonin olevan kaijassa Jätkäsaaressa, siellä pitää ilmoittautua stuertti Mäelle. Sovimme, että menen heti huomenna ilmoittautumaan töihin. Kari katsoi jotenkin kateellisena ja surkeana minua. Mitä minä nyt teen? Älä masennu, neuvotellaan Ailin kanssa, jos vaikka voisit olla tädin lupaaman viikonloppuun täällä. Ellet saa duunia ennen sitä, niin sullahan on vielä lippuraha Tampereelle. Meet sinne ja odottelet kutsua Myllystä. Saimme Ailin siunauksen suunnitelmalle. Kyllä minä, vielä nämä pari päivää Karia kestän. Sitäpaitsi mistä sitä tietää, vaikka Kari pääsisi myös töihin? Soitin kotio ja raportoin tilanteen äitemuorille. Älä sitten ala juomaan jne. Äidin varoitukset kuuluivat luurista, Joo, joo älä huoli, kyllä mää pärjään.
Sinä yönä ei uni tullut silmään, kuin hetkeksi. Aamulla olin silti pirteä ja toiminta tarmoa täpötäynnä. Hyvästelin Ailin ja Karin. Dösällä Jätkäsaareen. Olin vähän aikaa ihan pihalla, kun palloilin satamassa etsien kanoottiani. Joku merimiehen näköinen seisoskeli kaijalla, kysyin, että missäs Finn Boston on ankkurissa? Kaveri katsoi pitkään ja sanoi tuossahan tuo on, suoraan edessäsi. Niin oli, olin vain, ollut niin tohkeissani kirmaillessa ja pyöriessä kaijalla, etten ollut heti huomannut Finnlines logoa savupiipussa ja nimeä keulassa. Vähän nolotti. Ei muuta kuin laagonkia ylös pattiin ja kannelle pällistelemään. Siihen tuli ahavoitunut merimies korvarengas korvassa, tatskat käsivarsissa. Hän tiedusteli, mikäs kundi sinä olet ja oikein jenkkikassin kera? Ei myydä viinaa enää, sillä kaikki halpa troppi meni jo. Ei, ei, en minä sitä, olen teidän uusi messikalle ja pitäisi ilmoittautua stuertti Mäelle. No, tervetuloa sanoi mies, esitellen itsensä täkkimies matruusi Virraksi. Alku tuntui sujuvan hyvin. Byssa on tuolla, kysy sieltä stujua, siellä pitäis olla säkäkokki laittamassa lounasta. Jessus, mikä on säkäkokki tai stuju, mietin hätääntyneenä, mutten alkanut kyseleen mitään, vaan lähdin osoitettuun suuntaan. Kai tuo selviää, kun joku löytyy. Byssa löytyi ahterista ja koulusta tuttu astioiden kilinä ja kalina kuului pienestä keittiöstä, jossa oli työn touhussa ilmeinen säkäkokki. Tutustumisseremoniat läpi käytyämme, kysyin, mistä löytäisin stujun? Tuolla se on häkissään, käyn sanomassa, että uusi kalle on tullut, jo sua kaipasinkin, koska olen tällä haavaa yksin duunissa. Stuju vaikutti heti mukavalta ja asialliselta veikolta. Hän selitti pääpiirtein työaikani, työni ja siivousvastuualueeni sekä antoi häkkini avaimen. Aloita heti lounaan jälkeen säkä näyttää ja neuvoo työt tarkemmin. Vein kassini pieneen häkkiini, kuten nukkumahyttiä kutsuttiin. Ei sentään ollut riippumattoa, kuten olin lukenut meriaiheisista seikkailukirjoista. Säkä jo odotteli minua. Hän neuvoi, mitä pitää tehdä ja missä järjestyksessä. Tuntuivat yksinkertaisilta tehtäviltä ja niin ne olivatkin. Lounaan aikana kaikki miehistön jäsenet kävivät tutustumassa uuteen messikalleen ja toivottelivat tervetulleeksi, mukavia heppuja tuumiskelin. Upseeristoa ei näkynyt ja säkä selitti, ettet sinä heitä tule näkemään, kuin sattumalta. Muuten täällä kaikki ovat sinua ylempiä hierarkiassa, joten tule juttuun meidän byssan väen kanssa, stuju on ylin ja sitten on Musta Pekka kaikkein ylin, kippari siis. Tiskien, messin siivouksen ja jääkaapin täytön jälkeen olin vapaa. Sellaisia herkkuja, oli suolaista ja makeaa mitä merimiehille jääkaappiin iltapalaksi laitettiin, en ollut nähnyt, kuin kuvissa. En edes koulussa, vaikka sielläkin monenlaisia herkkuja käsiteltiin. Ei täällä ainakaan nälkää nähdä, tuumin. Kävin maissa soittamassa Aili-tädille. Sain kuulla, että Kari oli saanut töitä Wihurin Viimasta. Aili toivotti hyvää matkaa ja olin iloinen Karin puolesta. Oltiin molemmat hommissa, suunnittelematon suunnitelma oli toiminut.
Säkä sanoi, että illallisen jälkeen on tuossa perätäkillä jonkinlaista illanvieton tapaista, niin tule sinne, niin tutustut laivamiehistöön paremmin.
Tahmela
Lähettäjä Tahmela - 2604 kertaa luettu
Edelliset kirjotukset
Muistojen raunioilla 3
Vaikka kuinka pihistelin, tuntui etten saavuta ikinä tarvittavaa rahasummaa, auton ostoon ja naisen valloitus jää haaveeksi. Aloin nimittäin jo pikkuhiljaa kyllästyä alituiseen pihistelyyn ja persaukisena olemiseen. Mieleen hiipi epäily ja yöunet jäivät lyhyiksi, kun pohdiskelin eri skenaarioita. Auttaisiko joku auton rottelo, todella saavuttamaan onnea tai määränpäätäni naismaailmassa? Tuskin funtsin?
Auton rotiskoa tai edes vähän parempaa käytettyä autoa, tuskin saisin koskaan käyttööni näillä nälkä liksoilla joita työnantajani maksoi. Suostuisiko nainen, jota himoitsin tai kukaan muukaan arvonsa tunteva Lyyli nousemaan johonkin käytettyyn ikäloppuun ajokkiin, jonka kuski olisi kaiken lisäksi persaukinen. Joka ei pystyisi edes pullakahveja tarjoamaan, saati jotain hienoa ravintola iltaa? Siinä oli minulla paljon pohdittavaa. Aloinkin miettiä ja hioa mielessäni uusia strategioita nais maailman valloituksen suhteen.
Menin tanssikouluun. Arvosanaksi tuli vissiin vitonen. Jostain syystä kroppani ei taipunut jenkkojen, valssien polkkien ja tangojen vietteleviin tahteihin. Ilmeisesti geenistöni eivät sisältäneet rytmitajun alkeitakaan, vaan tömistelin kurssin menemään norsumaisen kepeästi.
Ilmoittauduin keskustelu kerhoon, missä keskusteltaisiin aina jostakin määrätystä aiheesta. Ensimmäinen aihe oli maailman politiikka. No, hyvä kun tiesin, että maailmassa oli politiikkaa. Mutta koko politiikasta en tajunnut mitään, joten sekin kurssi osoittautui fiaskoksi.
Ei jumankauta tästä tule mitään ajattelin. Aamulla pysäkillä varrotessani Nysseä, tuli myös Hän sitä odottamaan. Niinpä kysyä paukautin yhtään ajattelematta mitään. Huomenta, tulisitko ehtoolla pullakahville minun luokseni?
jatkuu
Muistojen raunioilla
Koko juttu alkoi siitä, kun vihdoin viimein olin saanut ajokortin, mutta ei ollut rahaa autoon. Tilanne oli siis edelleen melkein sama kuin aikanaan kitaran kanssa, oli kitara muttei taitoa soittaa, laulusta puhumattakaan. Nyt oli kortti muttei autoa. Auton saa rahalla, mutta soitto ja laulutaitoa ei. Siispä aloitin pihistelyn ja ankaran säästökuurin auton ostoa varten. Vaikeaa se oli sillä kuukausi liksasta ei juuri paljoa säästöön pakollisten menojen jälkeen kuussa jäänyt. Päätin, että auto olisi saatava. Sillä olisi ollut mukava, tehdä vaikutus yhteen tiettyyn naiseen ja pyytää häntä ajelulle. Asuimme samalla kadulla ja olin saavuttanut jo hymyily ja tervehdys kontakti asteen, eli hyvää päivää onpa nätti ilma ja sitä rataa.
Aamuisin töihin lähtiessä kipusimme usein samaan Nysseen, joskus pysäkillä vaihdoimme jonkun sanasen säästä ja ajankohtaisista asioista. Viereen en tohtinut istua. Olin loppujen lopuksi aika ujo poika. Enkä siis ymmärtänyt naisten päälle yhtikäs mitään. Olin toki käynyt muutamilla treffeillä, mutta ei niistä ollut tullut ujouteni takia mitään valmista, vain romahtaneita unelmia ja niiden raunioita jäi aivojen sopukoihin. Olin kateellinen, kun kaverit pystyivät heittään ujostelematta ja sulavasti läppää naisille ihan mistä asiasta vain, usein mielestäni ihan tyhjän päiväisistäkin jutuista. Treenailin peilin edessä puhumista puhuen niitä näitä kuvittelin juttelevani naisystävälle. Seuraavassa vaiheessa juttelin jopa tyynylleni. Enpä tiedä oliko siitä silloin mitään hyötyä, tulevaisuutta ajatellen, mutta auttoi se yksin oloon.
Sen verran se asiaa auttoi, että aamulla noustuamme Nysseen, istahdin mielitiettyni viereen. Kivan kipakka pakkasilma aloitin mielestäni huolettoman jutustelun, jota olin yksin ollessani treenaillut. Joo, tosin suoja siellä taitaa olla? No niinpä suoja siellä olikin, tuntui vain niin pakkaselta. Nainen hymyili jotenkin sisäänpäin, muttei sentään vaihtanut paikkaa. Kiroilin mielessäni hiljaa hölmöilyjäni. Sitten istuinkin hiljaa työpaikan pysäkille asti, onneksi matka ei ollut pitkä. Sain sentään sanottua heit, kun nousin penkiltä.
jatkuu
Muistojen raunioilla
Kuuntelin Radiosta Muistojen Bulevardi nimistä musiikki pläjäystä. Ihan mukava puolituntinen vanhoja tuttuja lauluja, ei siinä mitään. Mannola tuo nätti ex -missi lauloi autoajelulla nimistä kipaletta, missä bensa loppui yllättäen ja sitten onkin pakko halia ja pussailla, kun auto on jumissa kuutamoisen hiekkarannan parkissa. Siitä putkahti mieleen 70-luvun alulta eräs nuoruuden romanttinen kuutamo ajelu, tai sellainen siitä piti tulla.
Siihen aikaan alle parikymppisenä, kun en ymmärtänyt naisista mitään, vaikka mieli teki tehdä lähempää tuttavuutta. Toisaalta en ymmärrä vielä seitsemänkymppisenä juuri yhtään sen enempää. Ujous ja vielä silloin olemattomat seurustelu taitoni estivät, lähemmän tuttavuuden hieronnan likka lapsiin. Aivoni askartelivat kuumana etsien eri keinoja, jopa ihan hulluja sekä aivan epätoivoisiakin, miten saisi naisten mielenkiinnon persoonaani kohtaan heräämään.
Auto ja kitaran soitto taito olivat siihen aikaan mielestäni kova juttu ja varma nakki saada naisten huomio. Etenkään kun en vielä muusta tiennyt, niin päättelin jonkun taidon tai materian auttavan asiaa. Näin naivisti ajattelin, koska vanhemmat mutta eivät välttämättä viisaammat kaverit, niin vakuuttivat. Myöhemmin vasta huomasin, että hukkateillä ollaan.
Ajokorttia ei vielä ollut, joten ostin halvan kitaran. Pian selvisi, että musiikki ja varsinkin laulu taitoni olivat varsin olemattomat.
Lopulta autokouluun vei nuoren miehen tie. Sekin koulu oli kivinen. Ei niinkään teoria, vaan käytäntö eli ajaminen oli vaikeaa. Hevonen olisi saattanut olla parempi vaihtoehto. Humma olisi käsittääkseni ainakin totellut ohjaksia ja komentoja autoa paremmin. Ajo opettaja nousi autosta usein ensimmäisten tuntien jälkeen ihmeen kalpeana, vaikka hänellä oli hyvä rusketus. Oppiihan sitä, kun oikein yrittää ja treenaa. Pääsin inssistä jo kolmannella kerralla läpi. Olivat inssit mielestäni turhan pikkumaisia ja pilkuntarkkoja. Kyllä liikenteessä pitää, olla joustoa. Pitää saada ajaa nopeasti, jos tilanne niin vaatii. Pitää ehtiä ennen punaisia, jos on kiire. Selittelyt eivät kelvanneet pikkumaiselle inssille.
jatkuu