Aikuistumisriitti: Isot cityt, Baltimore ja Boston
perjantai 10 helmikuu 2023
Baltimoren satamassa viivyttiin vain pari päivää. Kaupungille kerittiin vain yhtenä iltana. Lähdimme jungmanni Mikon kanssa kiertelemään satamakortteleita. Siellä näkyi elämän surkea puoli, ilmeisesti huumeissa olevia portailla lojuvia ja nuokkuvia ihmisiä, näkyi tuon tuostakin. Äkkiä viereemme tuli, hyvin pukeutunut, hattupäinen keski-ikäinen hemmo, joka kertoi, että This is very dangerous place, jotenkin näin parin vuoden kouluengelskalla kirjoitettuna ja ymmärsin, että ei ollut suotavaa kävellä iltaisin näissä kortteleissa. Kiitimme ja pohdimme, että taitaa olla paras lähteä paatille. Nälkä kuitenkin oli ja siinä vieressä sattui olemaan Joe's hampurilaismesta. Ei kun sisään ja tilaamaan, Joe hoksasi, ettemme olleet oikein kielitaitoisia, mutta elein, heikolla kielitaidolla, hymyin ja käsin puhumalla selvittiin ja silloin söin elämäni ensimmäisen ja taatusti mehevän ja parhaan purilaisen, mitä olen ikinä syönyt. Thank you Joe. Tosin olen myöhemmin syönyt vain yhden, Mc Donalsin rasvaa tihkuvan yökötyksen, ja sen jälkeen en ole mokomia syönyt.
Amerikan lokit eivät sittenkään olleet yhtään hyvä tapaisempia kuin Eurooppalaiset kollegansa ja niin nämä uuden mantereen äänekkäät, siivekkäät ystävämme lähettivät taivaalta valkoiset terveiset perätäkille, jungmanni Mikon suureksi harmiksi ja riesaksi.
Bostonin satama oli suuri ja laivamme yli lensi jonona lentokoneita, läheiselle kentälle, noin parin minsan välein, jyrinä sekä järkyttävä meteli oli sanoinkuvaamatonta. Lauantai- iltapäivällä, jolloin olin vapaampi töistä, lähdin muiden kanssa kaupungille seikkailemaan. Pojat olivat ottaneet lähtömaljoja jo jonkin verran. Kipinä, joka taisi olla aina pienessä, oli ottanut tukevammin ja hyppäsi kaijalla olevan trukin ohjaimiin. Ennen kuin ehdimme tehdä mitään, kipinä porhalsi jo pitkin kaijaa ja näytti siltä, että äijä ajaa suoraan mereen. Ihme tapahtui ja trukki pysähtyi kaijan kulmaan siten, ettei yksikään pyörä ollut maassa. Trukki keikkui siinä kaijan kulmassa ja kipinä pääsi pois. Oli siinä laiva-ahtaajilla töihin palatessaan ihmettelemistä. Mentiin oikein strippiklubille ja paljastissiset likat tarjoilivat pöytiin. Siinä istuin naama punaisena, enkä oikein tiennyt mihin olisin katsonut. Suuren maailman tyyliä, vissiin?
Joku älypää keksi, että nyt lähdetään keskustaan, tavarataloon ostoksille. Huomasin ettei kukaan ollut erityisen kielitaitoinen, mutta pikkunousu pyryssä onnistuimme selittämään taksisuharille, että keskustaan tavarataloon. Jestas, mikä hehtaarien ostoshelvetti kolmessa kerroksessa. Anttilan Kallen tavaratalo Mansessa tai Stokka stadissa, muistuttivat mielestäni lähinnä kioskeja. Ilta tummui, matkaeväät juotu ja siinä seisoimme jonkun hotlan edustalla, emmekä tienneet, edes sitä missä päin Bostonia olimme? Helvetillinen tilanne, keskellä suurkaupunkia.
Siinä lähellä hotellin ovea seisoi, ihan nuori kenties toisella kymmenellä oleva laiha musta tyttö, myyden ruusuja. Ostin koko kimpun ja sanoin go home, sillä en kestänyt katsella hänen värjöttelyään kylmenevässä illassa. Sain häneltä hymyn, jonka muistan vieläkin. Seisoin siinä hotellin vieressä ruusupuska tumpussa, vissiin hölmön näköisenä, koska kundit naureskelivat, kysyen ketäs odottelet. Eräs naishenkilö tuli siihen kuin tilauksesta, joten lykkäsin puskan hänelle ja hölmistyneenä hän otti sen, sitten hän nauroi ja antoi lentosuukon.
Löysimme taksin, mutta kippomme sataman nimeä, ei kukaan muistanut. Kauhea paniikki iski meihin, mitä nyt tehdään? Otin komennon ja sanoin kuskille drive police station. Kutsuin kuskin mukaan paikalliselle kyttikselle. Saapastelin päivystäjältä näyttävän virkapukuisen tiskin eteen. Selitin ontuvalla kielitaidolla, että we are finnish seamanneja, and our ship Finn Boston are there some harbour. Kelpo konstaapeli oli tilanteen tasalla ja soitti pari puhelua, kertoi sitten kuskille sataman, missä kanoottimme oli. Bostonissa oli silloin kolmisenkymmentä satamaa. Selvittiin kunnialla, sillä jos olisimme jääneet niin sanotusti ahteriin, olisi se tullut meille ja varustamolle kalliiksi. Sain, hyvä Kalle, taputuksia olkapäälle, pelastit meidät.
Samalla kertaa, kuin mekin tuli Junkki Mikko nätti musta tyttö kainalossa. Sinä yönä en juurikaan nukkunut, sillä niin kova sänkypolkan ääni kuului naapuri hytistä. Eikä, sinkku pojalla ollut vieläkään, intiimimpää kontaktia kauniiseen sukupuoleen. Kyllä harmitti.
Tahmela
Lähettäjä Tahmela - 1753 kertaa luettu
Edelliset kirjotukset
Muistojen raunioilla 3
Vaikka kuinka pihistelin, tuntui etten saavuta ikinä tarvittavaa rahasummaa, auton ostoon ja naisen valloitus jää haaveeksi. Aloin nimittäin jo pikkuhiljaa kyllästyä alituiseen pihistelyyn ja persaukisena olemiseen. Mieleen hiipi epäily ja yöunet jäivät lyhyiksi, kun pohdiskelin eri skenaarioita. Auttaisiko joku auton rottelo, todella saavuttamaan onnea tai määränpäätäni naismaailmassa? Tuskin funtsin?
Auton rotiskoa tai edes vähän parempaa käytettyä autoa, tuskin saisin koskaan käyttööni näillä nälkä liksoilla joita työnantajani maksoi. Suostuisiko nainen, jota himoitsin tai kukaan muukaan arvonsa tunteva Lyyli nousemaan johonkin käytettyyn ikäloppuun ajokkiin, jonka kuski olisi kaiken lisäksi persaukinen. Joka ei pystyisi edes pullakahveja tarjoamaan, saati jotain hienoa ravintola iltaa? Siinä oli minulla paljon pohdittavaa. Aloinkin miettiä ja hioa mielessäni uusia strategioita nais maailman valloituksen suhteen.
Menin tanssikouluun. Arvosanaksi tuli vissiin vitonen. Jostain syystä kroppani ei taipunut jenkkojen, valssien polkkien ja tangojen vietteleviin tahteihin. Ilmeisesti geenistöni eivät sisältäneet rytmitajun alkeitakaan, vaan tömistelin kurssin menemään norsumaisen kepeästi.
Ilmoittauduin keskustelu kerhoon, missä keskusteltaisiin aina jostakin määrätystä aiheesta. Ensimmäinen aihe oli maailman politiikka. No, hyvä kun tiesin, että maailmassa oli politiikkaa. Mutta koko politiikasta en tajunnut mitään, joten sekin kurssi osoittautui fiaskoksi.
Ei jumankauta tästä tule mitään ajattelin. Aamulla pysäkillä varrotessani Nysseä, tuli myös Hän sitä odottamaan. Niinpä kysyä paukautin yhtään ajattelematta mitään. Huomenta, tulisitko ehtoolla pullakahville minun luokseni?
jatkuu
Muistojen raunioilla
Koko juttu alkoi siitä, kun vihdoin viimein olin saanut ajokortin, mutta ei ollut rahaa autoon. Tilanne oli siis edelleen melkein sama kuin aikanaan kitaran kanssa, oli kitara muttei taitoa soittaa, laulusta puhumattakaan. Nyt oli kortti muttei autoa. Auton saa rahalla, mutta soitto ja laulutaitoa ei. Siispä aloitin pihistelyn ja ankaran säästökuurin auton ostoa varten. Vaikeaa se oli sillä kuukausi liksasta ei juuri paljoa säästöön pakollisten menojen jälkeen kuussa jäänyt. Päätin, että auto olisi saatava. Sillä olisi ollut mukava, tehdä vaikutus yhteen tiettyyn naiseen ja pyytää häntä ajelulle. Asuimme samalla kadulla ja olin saavuttanut jo hymyily ja tervehdys kontakti asteen, eli hyvää päivää onpa nätti ilma ja sitä rataa.
Aamuisin töihin lähtiessä kipusimme usein samaan Nysseen, joskus pysäkillä vaihdoimme jonkun sanasen säästä ja ajankohtaisista asioista. Viereen en tohtinut istua. Olin loppujen lopuksi aika ujo poika. Enkä siis ymmärtänyt naisten päälle yhtikäs mitään. Olin toki käynyt muutamilla treffeillä, mutta ei niistä ollut tullut ujouteni takia mitään valmista, vain romahtaneita unelmia ja niiden raunioita jäi aivojen sopukoihin. Olin kateellinen, kun kaverit pystyivät heittään ujostelematta ja sulavasti läppää naisille ihan mistä asiasta vain, usein mielestäni ihan tyhjän päiväisistäkin jutuista. Treenailin peilin edessä puhumista puhuen niitä näitä kuvittelin juttelevani naisystävälle. Seuraavassa vaiheessa juttelin jopa tyynylleni. Enpä tiedä oliko siitä silloin mitään hyötyä, tulevaisuutta ajatellen, mutta auttoi se yksin oloon.
Sen verran se asiaa auttoi, että aamulla noustuamme Nysseen, istahdin mielitiettyni viereen. Kivan kipakka pakkasilma aloitin mielestäni huolettoman jutustelun, jota olin yksin ollessani treenaillut. Joo, tosin suoja siellä taitaa olla? No niinpä suoja siellä olikin, tuntui vain niin pakkaselta. Nainen hymyili jotenkin sisäänpäin, muttei sentään vaihtanut paikkaa. Kiroilin mielessäni hiljaa hölmöilyjäni. Sitten istuinkin hiljaa työpaikan pysäkille asti, onneksi matka ei ollut pitkä. Sain sentään sanottua heit, kun nousin penkiltä.
jatkuu
Muistojen raunioilla
Kuuntelin Radiosta Muistojen Bulevardi nimistä musiikki pläjäystä. Ihan mukava puolituntinen vanhoja tuttuja lauluja, ei siinä mitään. Mannola tuo nätti ex -missi lauloi autoajelulla nimistä kipaletta, missä bensa loppui yllättäen ja sitten onkin pakko halia ja pussailla, kun auto on jumissa kuutamoisen hiekkarannan parkissa. Siitä putkahti mieleen 70-luvun alulta eräs nuoruuden romanttinen kuutamo ajelu, tai sellainen siitä piti tulla.
Siihen aikaan alle parikymppisenä, kun en ymmärtänyt naisista mitään, vaikka mieli teki tehdä lähempää tuttavuutta. Toisaalta en ymmärrä vielä seitsemänkymppisenä juuri yhtään sen enempää. Ujous ja vielä silloin olemattomat seurustelu taitoni estivät, lähemmän tuttavuuden hieronnan likka lapsiin. Aivoni askartelivat kuumana etsien eri keinoja, jopa ihan hulluja sekä aivan epätoivoisiakin, miten saisi naisten mielenkiinnon persoonaani kohtaan heräämään.
Auto ja kitaran soitto taito olivat siihen aikaan mielestäni kova juttu ja varma nakki saada naisten huomio. Etenkään kun en vielä muusta tiennyt, niin päättelin jonkun taidon tai materian auttavan asiaa. Näin naivisti ajattelin, koska vanhemmat mutta eivät välttämättä viisaammat kaverit, niin vakuuttivat. Myöhemmin vasta huomasin, että hukkateillä ollaan.
Ajokorttia ei vielä ollut, joten ostin halvan kitaran. Pian selvisi, että musiikki ja varsinkin laulu taitoni olivat varsin olemattomat.
Lopulta autokouluun vei nuoren miehen tie. Sekin koulu oli kivinen. Ei niinkään teoria, vaan käytäntö eli ajaminen oli vaikeaa. Hevonen olisi saattanut olla parempi vaihtoehto. Humma olisi käsittääkseni ainakin totellut ohjaksia ja komentoja autoa paremmin. Ajo opettaja nousi autosta usein ensimmäisten tuntien jälkeen ihmeen kalpeana, vaikka hänellä oli hyvä rusketus. Oppiihan sitä, kun oikein yrittää ja treenaa. Pääsin inssistä jo kolmannella kerralla läpi. Olivat inssit mielestäni turhan pikkumaisia ja pilkuntarkkoja. Kyllä liikenteessä pitää, olla joustoa. Pitää saada ajaa nopeasti, jos tilanne niin vaatii. Pitää ehtiä ennen punaisia, jos on kiire. Selittelyt eivät kelvanneet pikkumaiselle inssille.
jatkuu