Aikuistumisriitti: Isot cityt, Baltimore ja Boston
perjantai 10 helmikuu 2023
Baltimoren satamassa viivyttiin vain pari päivää. Kaupungille kerittiin vain yhtenä iltana. Lähdimme jungmanni Mikon kanssa kiertelemään satamakortteleita. Siellä näkyi elämän surkea puoli, ilmeisesti huumeissa olevia portailla lojuvia ja nuokkuvia ihmisiä, näkyi tuon tuostakin. Äkkiä viereemme tuli, hyvin pukeutunut, hattupäinen keski-ikäinen hemmo, joka kertoi, että This is very dangerous place, jotenkin näin parin vuoden kouluengelskalla kirjoitettuna ja ymmärsin, että ei ollut suotavaa kävellä iltaisin näissä kortteleissa. Kiitimme ja pohdimme, että taitaa olla paras lähteä paatille. Nälkä kuitenkin oli ja siinä vieressä sattui olemaan Joe's hampurilaismesta. Ei kun sisään ja tilaamaan, Joe hoksasi, ettemme olleet oikein kielitaitoisia, mutta elein, heikolla kielitaidolla, hymyin ja käsin puhumalla selvittiin ja silloin söin elämäni ensimmäisen ja taatusti mehevän ja parhaan purilaisen, mitä olen ikinä syönyt. Thank you Joe. Tosin olen myöhemmin syönyt vain yhden, Mc Donalsin rasvaa tihkuvan yökötyksen, ja sen jälkeen en ole mokomia syönyt.
Amerikan lokit eivät sittenkään olleet yhtään hyvä tapaisempia kuin Eurooppalaiset kollegansa ja niin nämä uuden mantereen äänekkäät, siivekkäät ystävämme lähettivät taivaalta valkoiset terveiset perätäkille, jungmanni Mikon suureksi harmiksi ja riesaksi.
Bostonin satama oli suuri ja laivamme yli lensi jonona lentokoneita, läheiselle kentälle, noin parin minsan välein, jyrinä sekä järkyttävä meteli oli sanoinkuvaamatonta. Lauantai- iltapäivällä, jolloin olin vapaampi töistä, lähdin muiden kanssa kaupungille seikkailemaan. Pojat olivat ottaneet lähtömaljoja jo jonkin verran. Kipinä, joka taisi olla aina pienessä, oli ottanut tukevammin ja hyppäsi kaijalla olevan trukin ohjaimiin. Ennen kuin ehdimme tehdä mitään, kipinä porhalsi jo pitkin kaijaa ja näytti siltä, että äijä ajaa suoraan mereen. Ihme tapahtui ja trukki pysähtyi kaijan kulmaan siten, ettei yksikään pyörä ollut maassa. Trukki keikkui siinä kaijan kulmassa ja kipinä pääsi pois. Oli siinä laiva-ahtaajilla töihin palatessaan ihmettelemistä. Mentiin oikein strippiklubille ja paljastissiset likat tarjoilivat pöytiin. Siinä istuin naama punaisena, enkä oikein tiennyt mihin olisin katsonut. Suuren maailman tyyliä, vissiin?
Joku älypää keksi, että nyt lähdetään keskustaan, tavarataloon ostoksille. Huomasin ettei kukaan ollut erityisen kielitaitoinen, mutta pikkunousu pyryssä onnistuimme selittämään taksisuharille, että keskustaan tavarataloon. Jestas, mikä hehtaarien ostoshelvetti kolmessa kerroksessa. Anttilan Kallen tavaratalo Mansessa tai Stokka stadissa, muistuttivat mielestäni lähinnä kioskeja. Ilta tummui, matkaeväät juotu ja siinä seisoimme jonkun hotlan edustalla, emmekä tienneet, edes sitä missä päin Bostonia olimme? Helvetillinen tilanne, keskellä suurkaupunkia.
Siinä lähellä hotellin ovea seisoi, ihan nuori kenties toisella kymmenellä oleva laiha musta tyttö, myyden ruusuja. Ostin koko kimpun ja sanoin go home, sillä en kestänyt katsella hänen värjöttelyään kylmenevässä illassa. Sain häneltä hymyn, jonka muistan vieläkin. Seisoin siinä hotellin vieressä ruusupuska tumpussa, vissiin hölmön näköisenä, koska kundit naureskelivat, kysyen ketäs odottelet. Eräs naishenkilö tuli siihen kuin tilauksesta, joten lykkäsin puskan hänelle ja hölmistyneenä hän otti sen, sitten hän nauroi ja antoi lentosuukon.
Löysimme taksin, mutta kippomme sataman nimeä, ei kukaan muistanut. Kauhea paniikki iski meihin, mitä nyt tehdään? Otin komennon ja sanoin kuskille drive police station. Kutsuin kuskin mukaan paikalliselle kyttikselle. Saapastelin päivystäjältä näyttävän virkapukuisen tiskin eteen. Selitin ontuvalla kielitaidolla, että we are finnish seamanneja, and our ship Finn Boston are there some harbour. Kelpo konstaapeli oli tilanteen tasalla ja soitti pari puhelua, kertoi sitten kuskille sataman, missä kanoottimme oli. Bostonissa oli silloin kolmisenkymmentä satamaa. Selvittiin kunnialla, sillä jos olisimme jääneet niin sanotusti ahteriin, olisi se tullut meille ja varustamolle kalliiksi. Sain, hyvä Kalle, taputuksia olkapäälle, pelastit meidät.
Samalla kertaa, kuin mekin tuli Junkki Mikko nätti musta tyttö kainalossa. Sinä yönä en juurikaan nukkunut, sillä niin kova sänkypolkan ääni kuului naapuri hytistä. Eikä, sinkku pojalla ollut vieläkään, intiimimpää kontaktia kauniiseen sukupuoleen. Kyllä harmitti.
Tahmela
Lähettäjä Tahmela - 1966 kertaa luettu
Edelliset kirjotukset
Seurustelu ennen ja nyt
Aika kiitää ja me sen mukana, vaikka kuinka yrittäisi jarrutella, niin silti vanhenemme melkoisella vauhdilla. Siksi on hyvä pysähtyä muistelemaan aikoja, jolloin aikaa tuntui olevan edessä päin, vaikka muille jakaa.
Voi niitä, nuoruuden kultaisia aikoja, kun ei vielä päässyt aikuisten rientoihin, maistamaan nuoren mielestä oikeaa elämää. Silloin ikärasismi rasitti menevää mieltä. Ravintolat ja tanssit ennen rippikoulua olivat saavuttamattomia unelmia. Tuntui, että aika matelee kuin höyryjuna, joka pysähtelee pysäkiltä toiselle kuin olisivat hiilet loppuneet tulipesästä. Aika tuo aineeton elementti ei vain rientänyt, vaikka nuoren mieli tahtoi jo aikuisten maailmaan, missä kaikki tuntui olevan sallittua.
Vanhaan hyvään aikaan, kun olin vielä nuori ja komea, mutta nyt enää komea näin kai voisi pikku vitsinä tai omahyväisesti sanoa. Ainakin tuntuu siltä, kun muistelen sen aikaista seurustelu vilkkautta. Kyllä silloin nuorempana oli vientiä, melkoista kiitoa naisten kanssa ja myös vaarallisia suhteita sekä tilanteita. Ne vaarat aiheutuivat mustasukkaisista kavereista, jotka katsoivat omistavansa naisen, jonka kanssa tanssin. Kyllä lievä mustasukkaisuus on hyväksyttävää, mutta toisen omistaminen ei. Eihän se mukavalta tunnu, kun joku on liiallisesti kiinnostunut toisen kumppanista ja yrittää virittää silmäpeliä, vaikka toinen istuu vieressä. Pelkkä naisen tanssittaminen ei mielestäni, ole syy mustasukkaisuuteen. No, jos toinen on mennäkseen, niin kyllä hän menee, ei siinä itku auta. Parempi oli, kun meni, sillä toisen pettäminen, on katalaa touhua.
jatkuu
Ennen vanhaan
Ennen vanhaan kuten niin usein painokkaasti lausutaan, oli kaikki paremmin. Kyllä oli ainakin mitä seurusteluun vastakkaisen sukupuolen suhteen tulee, niin nuoruus oli minulle ja käsittääkseni monille muille kiireistä teerenpeli aikaa. Nyt vanhemmiten onkin hiljaista.
Muusta nykyisin muka paremmasta elämästä en oikeastaan tiedä. Silloin ennen hyvään vanhaan aikaan oli töitä kaikille toisin kuin nyt, eikä ketään jätetty. Luontoa ei oltu, vielä pilattu ja sitä riitti. Talvet olivat talvia ja kesät kesiä, helleaaltoja tuskin nimeksikään Euroopassa. Talvet ovat nykyään pelkkää harmaata syksyä. Olemme pilaamassa ainutlaatuisen asuinpaikkamme tässä kaikkeudessa. Täytyy muistaa, ettemme pääse tältä avaruudessa kiitävästä kivi pallerosta nimeltään Maa, jota peittää ohuen ohut ilmakupla, millekään muulle planeetalle pakoon pilaamaan sitäkin. Meidän ei tarvitse pelätä inhoja avaruudesta tulevia sotaisia muukalaisia, jotka tuhoaisivat planeettamme, koska teemme sen vapaaehtoisesti ihan itse.
No, nykyisin tekniikka on mennyt jättiaskelin eteenpäin ja kaikilla älypuhelimet hip hei, tätä riemua ja lystiä, kun päivityksiä tulee solkenaan. Entä sitten ne kaikenlaiset applikaatiot, joita riittää joka lähtöön, ne vasta lystejä ovat. Jopa hammasharjan käytölle on oma sovellus.
Tuntuu kuin älypuhelimen, tekoälyn ja chattien kanssa on kivampi seukata heti aamusta yömyöhään kuin oikean ihmisen kanssa. Tekniset vempaimet kehittyvät, niin ettei tämmöinen hidas hämäläis ukko tahdo perässä pysyä. Entä me? Pohjimmiltaan ihminen ei ole kehittynyt yhtään viisaammaksi. Ahneus ja sotaisuus jatkavat voittokulkuaan. Jotenkin kaikki muukin planeetalla tuntuu olevan jotenkin vinksallaan, Luotan kuitenkin, siihen että näin viime hetkillä viisastumme sen verran ja pystymme vielä pysäyttämään tämän hullunmyllyn. Vai olemmeko polkaisseet sellaisen oravanpyörän pyörimään, mitä ei saa enää pysähtymään? Ellemme siihen kykene niin sitä niitämme mitä kylvimme ja aikamme on ohi planeetan valtiaina. Pallomme valtiaiden paikan ottavat planeettamme ilmastonmuutosta ja luonto katoa kestävämmät lajit kuten esimerkiksi torakat, muurahaiset, punkit ja rotat ym. sitkeät otukset.
Seurustelun saralla kohdallani onkin tapahtunut jyrkkä taantuma, seurustelu lama on kolkuttanut sähköpostissa. Kyllä luulisi tällä iällä löytyvän kumppani, jos ei ihan sitä prinsessaa, niin kelpo ihminen ainakin. Mutta varteen otettavilla immeisillä on, jos jonkinlaista estettä ja syytä, ettei seukkaaminen ota onnistuakseen. Epäilen, että älypuhelin ja muut uudet tekoäly sovellukset ovat syrjäyttäneet vanhanaikaisen seurustelu kulttuurin?
Muistot
Muisti tuppaa heikentyä, kun ikää karttuu. Huomasin sen ikävän tosiasian, kun en muistanut millään ensi suudelmaa, vaikka sanotaan, että kyllä vanhat asiat muistaa paremmin kuin uudet. Niinhän sitä luulisi, mutta että näinkin tärkeä asia, joillekin jopa maata kaatava muisto katoaa elämän historian aamuhämärästä noin vain. Se on katastrofi, ettei muista ketä suuteli ensi kertaa. Voiko sitä mennä hautaankaan hyvillä mielin ja levollisesti, jos ei tuota muista?
Seuraavaksi aloin selata ilmeisesti jo horjuvan muistipankkini seurustelu osastoa. Ei taaskaan tullut mieleen kenestä naapurin likasta tykkäsin tsi suutelin ensimmäisenä. Kuusivuotiaana, jolloin aloin tykkäämään tytöistä toisin kuin poika kaverini, jotka inhosivat likkoja. Naapurustossa oli ikäisiäni likkoja pilvin pimein, sillä 50-luvulla oli vielä suurperheitä, toisin kuin tänään lukuun ottamatta joitain käsittääkseni uskonnollisia alueita, missä suurperheet ovat vielä voimissaan.
Kaiholla muistelin kuusivuotis aikoja, silloin oli valinnan varaa, koska olin jostain kumman syystä suosittu likkojen keskuudessa. Minut haluttiin aina likkojen leikkeihin. Pyörittämään narua, kuurupiiloon etsijäksi tai piirtämään ruutuja kovaan sorakatuun, koska heidän mielestään olin vahva ja pystyin raapustamaan isolla naulalla syvemmät rajat ruutuihin kuin heikot tytöt. Niinpä raadoin niska limassa ja otsa hiessä narun toisessa päässä jonkun isomman likan kanssa tai raaputin ruutuja tien pintaan. Sitten- yksi koululaistyttö keksi liidun, jolla sai lipeällä kyllästettyyn soratiehen piirrettyä ruudut kätevämmin. Enkä saanut enää sen jälkeen ylpeillä pätevänä hyppy ruutujen kaivertajana.
Siihen aikaan ei ollut juurikaan autoja kotinurkkien teillä huristelemassa, joten kadut, isommat pihat ja lukuisat rakentamattomat alueet olivat lapsien leikkipaikkoja. Taisivat likat hyväksi käyttää hyvä sydämisyyttäni ja alttiutta kehuille ”kyllä olet vahva jne” hyväkseen. Näin varhain likat jo pyörittivät poikalasta kuin litran mittaa. Siinä suhteessa tytöt olivat ilmeisesti sen ikäisinä meitä kloppeja fiksumpia ja sitä he suurimmaksi osaksi luultavasti, ovat valitettavasti tai onneksi vieläkin?
Ensi suukkoa huulille tai edes hipaisua poskelle en vain saanut kirvelläkään päähäni. Kyllä harmittaa, etten pitänyt päiväkirjaa sen jälkeen, kun opin kirjoittamaan, silloin olisin vielä muistanut tämän äärettömän tärkeän asian ja nyt voisin sieltä ”paksusta tyttökalenteristani” tsekata suukot ja kaiken muun kivan mitä likkojen kanssa on kahden tehty.