Aikuistumisriitti
sunnuntai 18 joulukuu 2022
Autoa kulkee simona ohi, kukaan kuski ei tunnu välittävän kahden pitkätukan ja hipin näköisen klopin kansainvälistä merkkiä näyttävistä peukaloista. Päin vastoin tuntui kuin olisivat painaneet kaasua. Hitto, tähänkö tämä reissu ny toppas, Ylä-voiman Nysse pysäkille. Hitsi, nyt on saatava kyyti tai meille nauretaan sikana. Siinä on meillä merimiehet, jotka eivät päässeet edes Laukontorin satamaan tai Mustaanlahteen tervahöyryyn, voin jo kuulla korvissani kavereiden hirnnunnan, vahingonilon pidon ja silkan nöyryyttävän pilkan.
Hei, kato toi rekka meinaa pysätä. Rekka pisti vilkun ja kaarsi pysäkille. Avasin tohkeissani oven ja kuski vinkkas sanoen hypätkää kyytiin. Sijoitamme laihat ahterit penkille ja kassit takana olevalle kuskin nukkumapaikalle. Mihis tommoset pitkätukat ovat menossa? Skönelle olisi aikomus, vastaan ja toivon kuulostavani miehekkäältä. Vai niin ja mistä satama kaupungista aiotte saada pestin? Eihän meillä reppanoilla ollut mitään tietoa moisesta, joten virkoin varman oloisena. Turussa asuu Karin täti, siellä voisimme punkata. Aattelimme, että Turun myllystä saataisiin jobi? Jaha, sälleillä on selvät sävelet, ottakaa siitä penkin alta pullot olutta, jos maistuu? Tuntui heti siltä, että kuski otti meidät tosissaan ja olo oli jotenkin niin miehekäs, kun nautimme olutta ja poltimme norttia. Tajusin tämän olevan nyt totta, ollaan matkalla, eikä mitään hajua, siitä mihin joudutaan, jostain tuli kylmä rinki takapuolen ympärille. Ei kun eteenpäin,meni syteen tai saveen tämä homma katsotaan loppuun asti, niin sanoi mummukin seisoessaan nivusia myöten umpihangessa. Tuumin ja myös päätin.
Tultiin Turkuun, no niin pojat nyt mennään kahville, niin Kari voi soittaa tädilleen, että olette tulossa. Kari tulee takaisin sysimusta ilme naama värkillä. No, sano, kerro. Ei natsaa, perkele, täti ei ota meitä asuun edes muutamaksi päiväksi. Suvaitsematon täti, no ei tässä auta enää itkeen ruveta. Kysyn kuski Masalta, mihin asti viet tätä lastia? Kotka on määränpää, tänne jätän vain pikku hivakan. Voidaanko jatkaa kyytissä? Joo, mukavia jätkiähän te ootte, vaikkakin pitkä tukkia olettekin. Kuski ei ilmeisesti erikoisemmin tykännyt, nykymusiikista ja pitkästä tukka lookista.
Oma isä ukkotaas sanoi, kun kasvatin lettiä, poika sun on mentävä parturiin tai ostettava kitara. En muuten tehnyt kumpaakaan. Olisi tarvinnut kuitenkin ostaa se kitara, sillä jälkeenpäin huomasin, että kaveri jolla oli skitta ja osasi vielä jotenkin rämpyttää, sai kivasti likkoja seurakseen.
No niin, matka siis jatkuu. Pompimme kyytiin ja otimme toiset oluet. Nyt on pojat semmoinen juttu, että ajan tuonne vähän sivuun tohon omakotialueelle ja käyn kylässä, joten pari tuntia joudutte vahtiin rekkaa. Ottakaa olutta, jos maistuu, mutta ei pulloa enempää se on A-ööliä. Antakaas muutama leka tänne, vien vähän tuliaisia.
Masa tulee vihellellen niin tyytyväisenä että. Emme tohdi kysellä mitään, sillä olimme jo arvanneet hommelin nimen. Eihän me mitään kokemattomia märkäkorvia enää oltu, hitsi, sentään jo 16v. melki 17v, tiedettiin sentään jotain elämästä.
Matka jatkui höpötellen niitä näitä. Ilta alkoi olla jo pitkällä, oikeastaan jo yli puolen yön, kun muistin ennen Stadia, että mummun sisko asui täällä isossa omakotitalossa. Sanoin Karille, että voitaisiin kysyä Aili-tädiltä, maja paikkaa? Kysyin Masalta, voisiko hän jättää meidät Hesaan, niin menisin soittamaan Aili-tädille? Masa vastasi, että älkää ny hyvät pojat tähän syntiseen kylmään kivikylään keskellä yötä jääkö, tulkaa mukana Kotkaan, siellä on iso satama, Mylly ja reilu meininki. Vilkaisin Karia ja okei, tullaan sitten mukana Kotkaan. Silmät olivat jo melki kiinni, oluesta ja väsymyksestä, kun saavuimme Kotkaan aamu kuuden maissa. Jätän teidät tuohon juna-aseman puiston lähelle, siitä pääsette eteenpäin, kun päivä paremmin valkenee. Kiitimme kyydistä ja pompimme ulos. Rahtari Masa nosti peukun pystyyn, sanoen lycka till. Siinä oli pieni puisto, jossa oli penkkejä, valtasimme heti kaksi ja jenkkikassi sekä merimiessäkki päiden alle. Sitten väsyneiden matka, jatkui kauas aavan taivaan valkoisille untuvaisille höyhensaarille.
Jatkuu
Lähettäjä Tahmela - 3034 kertaa luettu
Edelliset kirjotukset
Seurustelu ennen ja nyt
Aika kiitää ja me sen mukana, vaikka kuinka yrittäisi jarrutella, niin silti vanhenemme melkoisella vauhdilla. Siksi on hyvä pysähtyä muistelemaan aikoja, jolloin aikaa tuntui olevan edessä päin, vaikka muille jakaa.
Voi niitä, nuoruuden kultaisia aikoja, kun ei vielä päässyt aikuisten rientoihin, maistamaan nuoren mielestä oikeaa elämää. Silloin ikärasismi rasitti menevää mieltä. Ravintolat ja tanssit ennen rippikoulua olivat saavuttamattomia unelmia. Tuntui, että aika matelee kuin höyryjuna, joka pysähtelee pysäkiltä toiselle kuin olisivat hiilet loppuneet tulipesästä. Aika tuo aineeton elementti ei vain rientänyt, vaikka nuoren mieli tahtoi jo aikuisten maailmaan, missä kaikki tuntui olevan sallittua.
Vanhaan hyvään aikaan, kun olin vielä nuori ja komea, mutta nyt enää komea näin kai voisi pikku vitsinä tai omahyväisesti sanoa. Ainakin tuntuu siltä, kun muistelen sen aikaista seurustelu vilkkautta. Kyllä silloin nuorempana oli vientiä, melkoista kiitoa naisten kanssa ja myös vaarallisia suhteita sekä tilanteita. Ne vaarat aiheutuivat mustasukkaisista kavereista, jotka katsoivat omistavansa naisen, jonka kanssa tanssin. Kyllä lievä mustasukkaisuus on hyväksyttävää, mutta toisen omistaminen ei. Eihän se mukavalta tunnu, kun joku on liiallisesti kiinnostunut toisen kumppanista ja yrittää virittää silmäpeliä, vaikka toinen istuu vieressä. Pelkkä naisen tanssittaminen ei mielestäni, ole syy mustasukkaisuuteen. No, jos toinen on mennäkseen, niin kyllä hän menee, ei siinä itku auta. Parempi oli, kun meni, sillä toisen pettäminen, on katalaa touhua.
jatkuu
Ennen vanhaan
Ennen vanhaan kuten niin usein painokkaasti lausutaan, oli kaikki paremmin. Kyllä oli ainakin mitä seurusteluun vastakkaisen sukupuolen suhteen tulee, niin nuoruus oli minulle ja käsittääkseni monille muille kiireistä teerenpeli aikaa. Nyt vanhemmiten onkin hiljaista.
Muusta nykyisin muka paremmasta elämästä en oikeastaan tiedä. Silloin ennen hyvään vanhaan aikaan oli töitä kaikille toisin kuin nyt, eikä ketään jätetty. Luontoa ei oltu, vielä pilattu ja sitä riitti. Talvet olivat talvia ja kesät kesiä, helleaaltoja tuskin nimeksikään Euroopassa. Talvet ovat nykyään pelkkää harmaata syksyä. Olemme pilaamassa ainutlaatuisen asuinpaikkamme tässä kaikkeudessa. Täytyy muistaa, ettemme pääse tältä avaruudessa kiitävästä kivi pallerosta nimeltään Maa, jota peittää ohuen ohut ilmakupla, millekään muulle planeetalle pakoon pilaamaan sitäkin. Meidän ei tarvitse pelätä inhoja avaruudesta tulevia sotaisia muukalaisia, jotka tuhoaisivat planeettamme, koska teemme sen vapaaehtoisesti ihan itse.
No, nykyisin tekniikka on mennyt jättiaskelin eteenpäin ja kaikilla älypuhelimet hip hei, tätä riemua ja lystiä, kun päivityksiä tulee solkenaan. Entä sitten ne kaikenlaiset applikaatiot, joita riittää joka lähtöön, ne vasta lystejä ovat. Jopa hammasharjan käytölle on oma sovellus.
Tuntuu kuin älypuhelimen, tekoälyn ja chattien kanssa on kivampi seukata heti aamusta yömyöhään kuin oikean ihmisen kanssa. Tekniset vempaimet kehittyvät, niin ettei tämmöinen hidas hämäläis ukko tahdo perässä pysyä. Entä me? Pohjimmiltaan ihminen ei ole kehittynyt yhtään viisaammaksi. Ahneus ja sotaisuus jatkavat voittokulkuaan. Jotenkin kaikki muukin planeetalla tuntuu olevan jotenkin vinksallaan, Luotan kuitenkin, siihen että näin viime hetkillä viisastumme sen verran ja pystymme vielä pysäyttämään tämän hullunmyllyn. Vai olemmeko polkaisseet sellaisen oravanpyörän pyörimään, mitä ei saa enää pysähtymään? Ellemme siihen kykene niin sitä niitämme mitä kylvimme ja aikamme on ohi planeetan valtiaina. Pallomme valtiaiden paikan ottavat planeettamme ilmastonmuutosta ja luonto katoa kestävämmät lajit kuten esimerkiksi torakat, muurahaiset, punkit ja rotat ym. sitkeät otukset.
Seurustelun saralla kohdallani onkin tapahtunut jyrkkä taantuma, seurustelu lama on kolkuttanut sähköpostissa. Kyllä luulisi tällä iällä löytyvän kumppani, jos ei ihan sitä prinsessaa, niin kelpo ihminen ainakin. Mutta varteen otettavilla immeisillä on, jos jonkinlaista estettä ja syytä, ettei seukkaaminen ota onnistuakseen. Epäilen, että älypuhelin ja muut uudet tekoäly sovellukset ovat syrjäyttäneet vanhanaikaisen seurustelu kulttuurin?
Muistot
Muisti tuppaa heikentyä, kun ikää karttuu. Huomasin sen ikävän tosiasian, kun en muistanut millään ensi suudelmaa, vaikka sanotaan, että kyllä vanhat asiat muistaa paremmin kuin uudet. Niinhän sitä luulisi, mutta että näinkin tärkeä asia, joillekin jopa maata kaatava muisto katoaa elämän historian aamuhämärästä noin vain. Se on katastrofi, ettei muista ketä suuteli ensi kertaa. Voiko sitä mennä hautaankaan hyvillä mielin ja levollisesti, jos ei tuota muista?
Seuraavaksi aloin selata ilmeisesti jo horjuvan muistipankkini seurustelu osastoa. Ei taaskaan tullut mieleen kenestä naapurin likasta tykkäsin tsi suutelin ensimmäisenä. Kuusivuotiaana, jolloin aloin tykkäämään tytöistä toisin kuin poika kaverini, jotka inhosivat likkoja. Naapurustossa oli ikäisiäni likkoja pilvin pimein, sillä 50-luvulla oli vielä suurperheitä, toisin kuin tänään lukuun ottamatta joitain käsittääkseni uskonnollisia alueita, missä suurperheet ovat vielä voimissaan.
Kaiholla muistelin kuusivuotis aikoja, silloin oli valinnan varaa, koska olin jostain kumman syystä suosittu likkojen keskuudessa. Minut haluttiin aina likkojen leikkeihin. Pyörittämään narua, kuurupiiloon etsijäksi tai piirtämään ruutuja kovaan sorakatuun, koska heidän mielestään olin vahva ja pystyin raapustamaan isolla naulalla syvemmät rajat ruutuihin kuin heikot tytöt. Niinpä raadoin niska limassa ja otsa hiessä narun toisessa päässä jonkun isomman likan kanssa tai raaputin ruutuja tien pintaan. Sitten- yksi koululaistyttö keksi liidun, jolla sai lipeällä kyllästettyyn soratiehen piirrettyä ruudut kätevämmin. Enkä saanut enää sen jälkeen ylpeillä pätevänä hyppy ruutujen kaivertajana.
Siihen aikaan ei ollut juurikaan autoja kotinurkkien teillä huristelemassa, joten kadut, isommat pihat ja lukuisat rakentamattomat alueet olivat lapsien leikkipaikkoja. Taisivat likat hyväksi käyttää hyvä sydämisyyttäni ja alttiutta kehuille ”kyllä olet vahva jne” hyväkseen. Näin varhain likat jo pyörittivät poikalasta kuin litran mittaa. Siinä suhteessa tytöt olivat ilmeisesti sen ikäisinä meitä kloppeja fiksumpia ja sitä he suurimmaksi osaksi luultavasti, ovat valitettavasti tai onneksi vieläkin?
Ensi suukkoa huulille tai edes hipaisua poskelle en vain saanut kirvelläkään päähäni. Kyllä harmittaa, etten pitänyt päiväkirjaa sen jälkeen, kun opin kirjoittamaan, silloin olisin vielä muistanut tämän äärettömän tärkeän asian ja nyt voisin sieltä ”paksusta tyttökalenteristani” tsekata suukot ja kaiken muun kivan mitä likkojen kanssa on kahden tehty.