AIKUISTUMISRIITTI Itämerellä
perjantai 20 tammikuu 2023
Aamulla herätessäni koneiden kumeaan jyminään ja noustessani työpaikalleni messiin, tunsin laivan lievää keinuntaa, johon sopeuduin heti. Myötäillessäni aaltojen aikaansaamia laivan liikkeitä, tunsin kuuluvani yhdeksi osaksi tätä valtavaa teräspaattia. Olin riemuissani, kun matka oli vihdoin alkanut ja minulle tuntematon Atlantin valtameri odotti, kunhan ylittäisimme ensin tämän pienen vaatimattoman lätäkön, jota Itämereksi kutsuttiin. Vihdoin olimme lähteneet ja karistaneet kotimaan rannan taaksemme, vain vanaveden aallot jäivät jälkeemme, hyvästellen kotimaan rannat ja nekin hävisivät rikkoutuen lopulta rannan kiviin.
Seisoin ahterissa katsellen vanavettämme ja ajattelin, että nyt tämä on vihdoin totta. Laivasähkömies, eli kipinä nuokkui ahterin kansituolissa silmät kiinni. Kommentoin hänelle lähtöämme, että onpa komea lähtöilma. Tiedätkö, mikä on seuraava satama? Kipinä avasi tokkuraiset silmänsä ja huomasin hänen olevan umpikännissä. Kiilin satama on seuraava stoppi, hän mongersi. Okei, mutta olisiko sinun parempi mennä häkkiin koisaan? Älä jumalauta Kalle puutu miesten asioihin. Selkis virkoin ja painuin töihin.
Kysyin kuitenkin säkältä, että mites tuo kipinä tuolla perätäkin tuolilla, kun se on ihan kännissäkin? Älä huoli, kyllä se siitä kohta painuu punkkaansa koisaan. Meidän kipinä on melkoinen happo, mutta kyllä se jobinsa hoitelee, kunhan selkiää, eikä nyt ole, mitään hänelle kuuluvia asioita, ennen Kielin satamaa. Sieltä otetaan täydennystä muona ja viina varoihin. Miksi sieltä? Katsos sakut myyvät viinaa pilkkahintaan ja ruokatavara on puolta halvempaa, kuin kotimaan tukuissa.
Ajattelin, että aika väljää touhua, mutta ilmeisesti jokainen hoiti oman jobinsa omalla tyylillään, pääasia, että työt tuli kunnialla tehdyiksi. Päivätyöni sujuvat jo rutiinilla, eikä niissä kauan mennyt. Ruoka laivalla oli ensiluokkaista, aivan parhaiden ravintoloiden tasoa. Siitä piti huolen tuo mainio kokkimme, joka oli oikea keittiön Houdini, vapauttamaan kitalakea hemmottelevan hyvän maun ja nenää hyväilevät aromit maittavaan ruokaan. Siis oikea taiteilija keittiöiden Michelangelo tai Da Vinci, miten vain kukin haluaa.
Menin katsomaan pääskyjen pesää ja yllätyin, kun yksi hautoi ja toinen toi vielä ruokaa, vaikka olimme jo kaukana rannasta. Illalla pesä oli tyhjä. Pääskyt olivat luovuttaneet, urhean ja sankarillisen yrityksensä lisääntyä. Odottelin, kunnes iltapala oli syöty. Koska, pääskyjä ei varmasti enää ollut mukana, niin otin kauniisti ja taitavasti savesta, muuratun pesän varovasti pois putkien päältä ja laitoin sen kuoriutumattomine munineen tuomaani pussukkaan. Kähvelsin muutaman varustamon haarukan pussukkaan painoksi, koska kiviä toisin kuin oli Pispalan moreeni harjulla, missä niitä löytyi kengistäkin, hiertämässä jalkaa, ei ollut keskellä merta saatavilla. Menin ahteriin ja pudotin pussukan laivan perä kuohuihin. Sinä iltana nukkumaan mennessä, itkin niiden kuoriutumattomien linnunpoikien kovaa kohtaloa ja emojen tuskaa . Ehkä emot viisastuivat ja tekevät uuden pesän kiinteälle paikalle, joka ei liiku milloin mihinkin? Opin maailman olevan julma ja kova, myös taivaalla vapaina lentäville pääskyille, ei vain ihmisille.
Tahmela
Lähettäjä Tahmela - 2762 kertaa luettu
Edelliset kirjotukset
Muistojen raunioilla 3
Vaikka kuinka pihistelin, tuntui etten saavuta ikinä tarvittavaa rahasummaa, auton ostoon ja naisen valloitus jää haaveeksi. Aloin nimittäin jo pikkuhiljaa kyllästyä alituiseen pihistelyyn ja persaukisena olemiseen. Mieleen hiipi epäily ja yöunet jäivät lyhyiksi, kun pohdiskelin eri skenaarioita. Auttaisiko joku auton rottelo, todella saavuttamaan onnea tai määränpäätäni naismaailmassa? Tuskin funtsin?
Auton rotiskoa tai edes vähän parempaa käytettyä autoa, tuskin saisin koskaan käyttööni näillä nälkä liksoilla joita työnantajani maksoi. Suostuisiko nainen, jota himoitsin tai kukaan muukaan arvonsa tunteva Lyyli nousemaan johonkin käytettyyn ikäloppuun ajokkiin, jonka kuski olisi kaiken lisäksi persaukinen. Joka ei pystyisi edes pullakahveja tarjoamaan, saati jotain hienoa ravintola iltaa? Siinä oli minulla paljon pohdittavaa. Aloinkin miettiä ja hioa mielessäni uusia strategioita nais maailman valloituksen suhteen.
Menin tanssikouluun. Arvosanaksi tuli vissiin vitonen. Jostain syystä kroppani ei taipunut jenkkojen, valssien polkkien ja tangojen vietteleviin tahteihin. Ilmeisesti geenistöni eivät sisältäneet rytmitajun alkeitakaan, vaan tömistelin kurssin menemään norsumaisen kepeästi.
Ilmoittauduin keskustelu kerhoon, missä keskusteltaisiin aina jostakin määrätystä aiheesta. Ensimmäinen aihe oli maailman politiikka. No, hyvä kun tiesin, että maailmassa oli politiikkaa. Mutta koko politiikasta en tajunnut mitään, joten sekin kurssi osoittautui fiaskoksi.
Ei jumankauta tästä tule mitään ajattelin. Aamulla pysäkillä varrotessani Nysseä, tuli myös Hän sitä odottamaan. Niinpä kysyä paukautin yhtään ajattelematta mitään. Huomenta, tulisitko ehtoolla pullakahville minun luokseni?
jatkuu
Muistojen raunioilla
Koko juttu alkoi siitä, kun vihdoin viimein olin saanut ajokortin, mutta ei ollut rahaa autoon. Tilanne oli siis edelleen melkein sama kuin aikanaan kitaran kanssa, oli kitara muttei taitoa soittaa, laulusta puhumattakaan. Nyt oli kortti muttei autoa. Auton saa rahalla, mutta soitto ja laulutaitoa ei. Siispä aloitin pihistelyn ja ankaran säästökuurin auton ostoa varten. Vaikeaa se oli sillä kuukausi liksasta ei juuri paljoa säästöön pakollisten menojen jälkeen kuussa jäänyt. Päätin, että auto olisi saatava. Sillä olisi ollut mukava, tehdä vaikutus yhteen tiettyyn naiseen ja pyytää häntä ajelulle. Asuimme samalla kadulla ja olin saavuttanut jo hymyily ja tervehdys kontakti asteen, eli hyvää päivää onpa nätti ilma ja sitä rataa.
Aamuisin töihin lähtiessä kipusimme usein samaan Nysseen, joskus pysäkillä vaihdoimme jonkun sanasen säästä ja ajankohtaisista asioista. Viereen en tohtinut istua. Olin loppujen lopuksi aika ujo poika. Enkä siis ymmärtänyt naisten päälle yhtikäs mitään. Olin toki käynyt muutamilla treffeillä, mutta ei niistä ollut tullut ujouteni takia mitään valmista, vain romahtaneita unelmia ja niiden raunioita jäi aivojen sopukoihin. Olin kateellinen, kun kaverit pystyivät heittään ujostelematta ja sulavasti läppää naisille ihan mistä asiasta vain, usein mielestäni ihan tyhjän päiväisistäkin jutuista. Treenailin peilin edessä puhumista puhuen niitä näitä kuvittelin juttelevani naisystävälle. Seuraavassa vaiheessa juttelin jopa tyynylleni. Enpä tiedä oliko siitä silloin mitään hyötyä, tulevaisuutta ajatellen, mutta auttoi se yksin oloon.
Sen verran se asiaa auttoi, että aamulla noustuamme Nysseen, istahdin mielitiettyni viereen. Kivan kipakka pakkasilma aloitin mielestäni huolettoman jutustelun, jota olin yksin ollessani treenaillut. Joo, tosin suoja siellä taitaa olla? No niinpä suoja siellä olikin, tuntui vain niin pakkaselta. Nainen hymyili jotenkin sisäänpäin, muttei sentään vaihtanut paikkaa. Kiroilin mielessäni hiljaa hölmöilyjäni. Sitten istuinkin hiljaa työpaikan pysäkille asti, onneksi matka ei ollut pitkä. Sain sentään sanottua heit, kun nousin penkiltä.
jatkuu
Muistojen raunioilla
Kuuntelin Radiosta Muistojen Bulevardi nimistä musiikki pläjäystä. Ihan mukava puolituntinen vanhoja tuttuja lauluja, ei siinä mitään. Mannola tuo nätti ex -missi lauloi autoajelulla nimistä kipaletta, missä bensa loppui yllättäen ja sitten onkin pakko halia ja pussailla, kun auto on jumissa kuutamoisen hiekkarannan parkissa. Siitä putkahti mieleen 70-luvun alulta eräs nuoruuden romanttinen kuutamo ajelu, tai sellainen siitä piti tulla.
Siihen aikaan alle parikymppisenä, kun en ymmärtänyt naisista mitään, vaikka mieli teki tehdä lähempää tuttavuutta. Toisaalta en ymmärrä vielä seitsemänkymppisenä juuri yhtään sen enempää. Ujous ja vielä silloin olemattomat seurustelu taitoni estivät, lähemmän tuttavuuden hieronnan likka lapsiin. Aivoni askartelivat kuumana etsien eri keinoja, jopa ihan hulluja sekä aivan epätoivoisiakin, miten saisi naisten mielenkiinnon persoonaani kohtaan heräämään.
Auto ja kitaran soitto taito olivat siihen aikaan mielestäni kova juttu ja varma nakki saada naisten huomio. Etenkään kun en vielä muusta tiennyt, niin päättelin jonkun taidon tai materian auttavan asiaa. Näin naivisti ajattelin, koska vanhemmat mutta eivät välttämättä viisaammat kaverit, niin vakuuttivat. Myöhemmin vasta huomasin, että hukkateillä ollaan.
Ajokorttia ei vielä ollut, joten ostin halvan kitaran. Pian selvisi, että musiikki ja varsinkin laulu taitoni olivat varsin olemattomat.
Lopulta autokouluun vei nuoren miehen tie. Sekin koulu oli kivinen. Ei niinkään teoria, vaan käytäntö eli ajaminen oli vaikeaa. Hevonen olisi saattanut olla parempi vaihtoehto. Humma olisi käsittääkseni ainakin totellut ohjaksia ja komentoja autoa paremmin. Ajo opettaja nousi autosta usein ensimmäisten tuntien jälkeen ihmeen kalpeana, vaikka hänellä oli hyvä rusketus. Oppiihan sitä, kun oikein yrittää ja treenaa. Pääsin inssistä jo kolmannella kerralla läpi. Olivat inssit mielestäni turhan pikkumaisia ja pilkuntarkkoja. Kyllä liikenteessä pitää, olla joustoa. Pitää saada ajaa nopeasti, jos tilanne niin vaatii. Pitää ehtiä ennen punaisia, jos on kiire. Selittelyt eivät kelvanneet pikkumaiselle inssille.
jatkuu