Aikuistumisriitti: töitä suoraan varustamolta
sunnuntai 25 joulukuu 2022
Heti aamusta, kun olimme saaneet Ailin aamutarjoomukset tuulensuojaan ja kiiteltyämme niistä vuolaasti, painuimme pysäkille ja hyppäsimme paikalliseen dösään ja siitä Katajanokalle Myllyyn. Nyt oli meininki ihan toisenlaista, kuin Kotkassa. Meidät kirjattiin työnhakijoiksi järjestys numeromme seuraavaan pestiin, olivat 51 ja 52. Ei jumankekka eihän me millään päästä viikossa mihinkään kippoon, sanoin ja epätoivo hiipi jälleen kerran kevyen kesäpuseron alle. Aurinko ainakin paistoi ja jäimme makoileen puhelinkopin viereiselle nurtsille. Mieti nyt Kari, tässä menee iät ja ajat ennen kuin ollaan töissä missään paatissa.
Menin vastapäätä olevaan kauppaan, kokeilemaan alaikäisen onnea ja sain parit keppanat mukaani. Nämä olivat sitten viimeiset, sillä rahat alkavat olla lopuillaan. Siinä juodessa ja poltellessa, miettien päät höyryten , mitä tässä oikein tehdään? Liekö syynä ollut alkoholin myönteinen vaikutus, joka liukastutti aivotoimintaani vai mitä lie? Mutta,sitten välähtää, hei herää pahvi ja kattos tosta kopin puhelin katalogista, missä päin on noita laivayhtiöiden pääkonttoreita? Punavuoressa näyttää olevan ainakin Finnlines, Wihuri ja FÅA. Homma on nyt sillä lailla, että meidän pitää laittaa kaikki yhden kortin varaan ja lähdetään suoraan pääkallonpaikalle, töitä kyseleen. Nyt pelataan upporikasta tai rutiköyhää, mutta tämä taitaa olla meidän viimeinen mahis, saada jobi nopeasti? Niinpä tallasimme parin keppanan vauhdittamin joutuisien askelien voimalla, Punavuoreen laivanvarustajien pääkonttorien Mekkaan, musta ja punainen tukka tuulessa liehuen.
Kari, tästä manööveristä roikkuu ja riippuu tulevaisuus, joten toimitaan siihen malliin. Kerrostalon ulko-ovessa luki Finnlines OY ja FÅA. Sormi summerille ja lukko surahti ovi auki. Hissiin ja ylös suoraan toimitusjohtajan oven taakse, koputin ja menimme sisään. Vastassa oli sihteeri ison pöydän takana, mitäs te haette? Näin toisen oven, jonka arvelin olevan ison pomon, kävelin suoraan sen eteen ja sihteeri sanoi, ettei johtajaa saa häiritä, mutta olin jo koputtanut ja sisältä kuului jotain ääntä, jonka tulkitsin omavaltaisesti sisään kutsuksi niinpä avasin uksen ja marssin suoraan ison kihon pöydän eteen. Kari seurasi vanavedessä tulipunainen pitkä tukka liehuen, sanoimme päivää, kuten hyviin tapoihin kuuluu. Mitä, mitä, keitäs te olette? Esittelimme itsemme ja sanoin, me tarvitaan messikallen töitä, olemme käyneet ravintola-alan peruslinjan Tampereella amiksessa ja osataan köökkiduunit. Jaha, jaha, pomo oli hieman häkeltynyt, mutta tointui ja pääsi pian ällän päälle juoneen mukaan pieni hymynkare huulillaan. Kiho teki joitain täydentäviä kysymyksiä ja kirjoitti nimet ylös. Annoimme Ailin numeron johon voisi soittaa. Marssimme ulos sihteerin jotenkin kiukkuisen katseen saattamina, sillä olimmehan yllättäneet hänet täysin, ripeällä toiminnalla. Toistimme saman manööverin, muissakin pääkonttoreissa. Nyt ei voida muuta kuin odottaa, mitä tuleman pitää? Kuusi päivää aikaa?
Nyt täytyy soittaa, Tellelle alias Tellervo Koivisto, ei siis Manun Tellervo, mutta sama seura eli SDP. Telle oli meidän yhteiskuntaopin opettaja amiksessa, jonka kanssa tulimme hyvin juttuun. Hänestä oli leivottu kevään vaaleissa kansanedustaja ja olimme saaneet häneltä puhelinnumeron, johon olimme luvanneet soittaa. Soitimme ja hän ilahtui, kun olimme kunnossa ja töitäkin oli tiedossa. Telle kertoi tulevansa piakkoin iltapäiväjunalla Helsinkiin ja lupasi viedä meidät illalliselle. Sovittuun aikaan loikimme assalle, venaamaan Tellen junaa, hyvän illallisen maku suussa. Odotellessamme, aseman kuulutuksesta kuului, että herroja Virtanen ja Ojanen (nimet muutettu) pyydetään saapumaan junanlähettäjän toimistoon. Hei ne herrathan ollaan me, voi hitto, mitäs tää ny o. Löysimme toimiston ja virkamies kysyi töykeästi, mitä ihmeen resupekka pitkätukkia te olette? Herroja Virtanen ja Ojanen, korostin hieman sanaa herroja, pyydettiin tänne. Ai, voi, niin, niin( kumarrus) nyt on kyllä ikävä kyllä, käynyt niin, ettei kansanedustaja Koivisto pääse tulemaan, äkillisen esteen vuoksi. Mikäs siinä, ei aina käy niin kuin on suunniteltu. Aloimme tottua, että aikuisten maailmassa piti tulla silti omillaan toimeen, pettymyksistä huolimatta. Hyppäsimme kortteeriin menevään dösään ja ilta kului mukavasti, kun raportoimme päivän toimiamme mesenaatillemme ja lörpötellessä niitä näitä..
Tahmela
Lähettäjä Tahmela - 2578 kertaa luettu
Edelliset kirjotukset
Muistojen raunioilla 3
Vaikka kuinka pihistelin, tuntui etten saavuta ikinä tarvittavaa rahasummaa, auton ostoon ja naisen valloitus jää haaveeksi. Aloin nimittäin jo pikkuhiljaa kyllästyä alituiseen pihistelyyn ja persaukisena olemiseen. Mieleen hiipi epäily ja yöunet jäivät lyhyiksi, kun pohdiskelin eri skenaarioita. Auttaisiko joku auton rottelo, todella saavuttamaan onnea tai määränpäätäni naismaailmassa? Tuskin funtsin?
Auton rotiskoa tai edes vähän parempaa käytettyä autoa, tuskin saisin koskaan käyttööni näillä nälkä liksoilla joita työnantajani maksoi. Suostuisiko nainen, jota himoitsin tai kukaan muukaan arvonsa tunteva Lyyli nousemaan johonkin käytettyyn ikäloppuun ajokkiin, jonka kuski olisi kaiken lisäksi persaukinen. Joka ei pystyisi edes pullakahveja tarjoamaan, saati jotain hienoa ravintola iltaa? Siinä oli minulla paljon pohdittavaa. Aloinkin miettiä ja hioa mielessäni uusia strategioita nais maailman valloituksen suhteen.
Menin tanssikouluun. Arvosanaksi tuli vissiin vitonen. Jostain syystä kroppani ei taipunut jenkkojen, valssien polkkien ja tangojen vietteleviin tahteihin. Ilmeisesti geenistöni eivät sisältäneet rytmitajun alkeitakaan, vaan tömistelin kurssin menemään norsumaisen kepeästi.
Ilmoittauduin keskustelu kerhoon, missä keskusteltaisiin aina jostakin määrätystä aiheesta. Ensimmäinen aihe oli maailman politiikka. No, hyvä kun tiesin, että maailmassa oli politiikkaa. Mutta koko politiikasta en tajunnut mitään, joten sekin kurssi osoittautui fiaskoksi.
Ei jumankauta tästä tule mitään ajattelin. Aamulla pysäkillä varrotessani Nysseä, tuli myös Hän sitä odottamaan. Niinpä kysyä paukautin yhtään ajattelematta mitään. Huomenta, tulisitko ehtoolla pullakahville minun luokseni?
jatkuu
Muistojen raunioilla
Koko juttu alkoi siitä, kun vihdoin viimein olin saanut ajokortin, mutta ei ollut rahaa autoon. Tilanne oli siis edelleen melkein sama kuin aikanaan kitaran kanssa, oli kitara muttei taitoa soittaa, laulusta puhumattakaan. Nyt oli kortti muttei autoa. Auton saa rahalla, mutta soitto ja laulutaitoa ei. Siispä aloitin pihistelyn ja ankaran säästökuurin auton ostoa varten. Vaikeaa se oli sillä kuukausi liksasta ei juuri paljoa säästöön pakollisten menojen jälkeen kuussa jäänyt. Päätin, että auto olisi saatava. Sillä olisi ollut mukava, tehdä vaikutus yhteen tiettyyn naiseen ja pyytää häntä ajelulle. Asuimme samalla kadulla ja olin saavuttanut jo hymyily ja tervehdys kontakti asteen, eli hyvää päivää onpa nätti ilma ja sitä rataa.
Aamuisin töihin lähtiessä kipusimme usein samaan Nysseen, joskus pysäkillä vaihdoimme jonkun sanasen säästä ja ajankohtaisista asioista. Viereen en tohtinut istua. Olin loppujen lopuksi aika ujo poika. Enkä siis ymmärtänyt naisten päälle yhtikäs mitään. Olin toki käynyt muutamilla treffeillä, mutta ei niistä ollut tullut ujouteni takia mitään valmista, vain romahtaneita unelmia ja niiden raunioita jäi aivojen sopukoihin. Olin kateellinen, kun kaverit pystyivät heittään ujostelematta ja sulavasti läppää naisille ihan mistä asiasta vain, usein mielestäni ihan tyhjän päiväisistäkin jutuista. Treenailin peilin edessä puhumista puhuen niitä näitä kuvittelin juttelevani naisystävälle. Seuraavassa vaiheessa juttelin jopa tyynylleni. Enpä tiedä oliko siitä silloin mitään hyötyä, tulevaisuutta ajatellen, mutta auttoi se yksin oloon.
Sen verran se asiaa auttoi, että aamulla noustuamme Nysseen, istahdin mielitiettyni viereen. Kivan kipakka pakkasilma aloitin mielestäni huolettoman jutustelun, jota olin yksin ollessani treenaillut. Joo, tosin suoja siellä taitaa olla? No niinpä suoja siellä olikin, tuntui vain niin pakkaselta. Nainen hymyili jotenkin sisäänpäin, muttei sentään vaihtanut paikkaa. Kiroilin mielessäni hiljaa hölmöilyjäni. Sitten istuinkin hiljaa työpaikan pysäkille asti, onneksi matka ei ollut pitkä. Sain sentään sanottua heit, kun nousin penkiltä.
jatkuu
Muistojen raunioilla
Kuuntelin Radiosta Muistojen Bulevardi nimistä musiikki pläjäystä. Ihan mukava puolituntinen vanhoja tuttuja lauluja, ei siinä mitään. Mannola tuo nätti ex -missi lauloi autoajelulla nimistä kipaletta, missä bensa loppui yllättäen ja sitten onkin pakko halia ja pussailla, kun auto on jumissa kuutamoisen hiekkarannan parkissa. Siitä putkahti mieleen 70-luvun alulta eräs nuoruuden romanttinen kuutamo ajelu, tai sellainen siitä piti tulla.
Siihen aikaan alle parikymppisenä, kun en ymmärtänyt naisista mitään, vaikka mieli teki tehdä lähempää tuttavuutta. Toisaalta en ymmärrä vielä seitsemänkymppisenä juuri yhtään sen enempää. Ujous ja vielä silloin olemattomat seurustelu taitoni estivät, lähemmän tuttavuuden hieronnan likka lapsiin. Aivoni askartelivat kuumana etsien eri keinoja, jopa ihan hulluja sekä aivan epätoivoisiakin, miten saisi naisten mielenkiinnon persoonaani kohtaan heräämään.
Auto ja kitaran soitto taito olivat siihen aikaan mielestäni kova juttu ja varma nakki saada naisten huomio. Etenkään kun en vielä muusta tiennyt, niin päättelin jonkun taidon tai materian auttavan asiaa. Näin naivisti ajattelin, koska vanhemmat mutta eivät välttämättä viisaammat kaverit, niin vakuuttivat. Myöhemmin vasta huomasin, että hukkateillä ollaan.
Ajokorttia ei vielä ollut, joten ostin halvan kitaran. Pian selvisi, että musiikki ja varsinkin laulu taitoni olivat varsin olemattomat.
Lopulta autokouluun vei nuoren miehen tie. Sekin koulu oli kivinen. Ei niinkään teoria, vaan käytäntö eli ajaminen oli vaikeaa. Hevonen olisi saattanut olla parempi vaihtoehto. Humma olisi käsittääkseni ainakin totellut ohjaksia ja komentoja autoa paremmin. Ajo opettaja nousi autosta usein ensimmäisten tuntien jälkeen ihmeen kalpeana, vaikka hänellä oli hyvä rusketus. Oppiihan sitä, kun oikein yrittää ja treenaa. Pääsin inssistä jo kolmannella kerralla läpi. Olivat inssit mielestäni turhan pikkumaisia ja pilkuntarkkoja. Kyllä liikenteessä pitää, olla joustoa. Pitää saada ajaa nopeasti, jos tilanne niin vaatii. Pitää ehtiä ennen punaisia, jos on kiire. Selittelyt eivät kelvanneet pikkumaiselle inssille.
jatkuu