KOULUNKÄYNTIÄ PISPAN KOULUSSA: KAPINA

Mieleeni putka sana rakkaus, vaikkehti tiedän mitä rakkaus on. Sellaista tunnetta kuin rakkaus, olen kuitenkin kokenut joskus kauan sitten. Sen jälkeen on ollut ihastuksia, mutta ei tunnetta kuin silloin. Toivon, että kokosi tuon tunteen, edes kerran elämässään. Olen kate niille, jotka ovat rakastuneesti aina eri ihmiseenen ja ovat kaikki rakastuneet uudelleen samaan ihmiseen. Niinpä ajattelin pureutua tuon ilmiön ytimeen, siis, ei kun suoraan syvään päätyyn. Mitäpä sitä suotta himmaila ja pulikoida lasten altaassa. Siksi halun tietää ja pohtia, ennen kuin kuolen, mitä rakkaus on.

Nyt kyllä taisin haksahtaa vaikeaan aiheeseen ja mieleen hiipii epäilys, joku pikkupiru jo kuiskutteleekin korvaani, että peräänny hyvän sään aikaan, sillä aihe on kuolemanvakava. Mutta, yritetään edelleen mysteerin nimeltä rakkaus mysteeriä. Mitä tekee, tulee tuo mystinen tunne ihmisen mieleen. Siispä palaan muistoissani kymmenenien vuosien taa. Vieläkin se tuntuu jossain, tosin hyvin haaleana. Tuli, se oli polttavaa, kaiken kattavaa hurmiota, koko este ylitettiin kepeästi ja aivan kaikki oli mahdollista. Ikään kuin olisi leijunut ilmassa ja kaikki muu, hän oli tyhjänpäiväistä. At se rakkaus kai on. siinäkö se oli koko mysteeri? Olisiko kuitenkin syytä huomioita ja voisin kuolla levollisin mielin? Tässäkö tämä nyt oikein oli, mietin häkeltyneenä? Selvitin rakkauden ihmeen tuosta vain, hurraa. Eihän se ollut edes vaikeaa. Toki rakkauteen kuuluu niin paljon muutakin, mutta se olisi paksun kirjan aihe se. Mutta, miksi rakkaus ei kestänyt ikuisesti? Se lieneekin toinen asia mitä pitäisi pohtia tarkemmin, joskus toiste.

Joillakin onnekkailla rakkaus on kuulemma kestänyt vuosikymmeniä, jopa kuolemaan asti, näin väitetään. Mitä sitä epäilemään. Sellaista onkseni hyvä elämä, joka on kuitenkin niin lyhyt? Toki hyvää elämää voi elää ilman rakkautta, mutta se on kenties tylsempää ilman sitä kaikkivoipaista rakkauden tunnetta?

Niinpä niin kohtaloko se meitä johdattelee, vai ovatko omat valintamme kohtalomme? Kuka näistä ihmisen tulevista kohtaloista tietää. Veikkaan ettei kukaan tiedä varmasti tulevaa.

Ainakin minusta on tuntunut, ettei ihminen ole välttämättä sidottu yhden kanssa elämään. On kuitenkin onni, jos löytää kumppanin, jonka kanssa voi elää koko elämänsä ajan. Toisaalta äitini sanoi, poika ei se kumppani yleensä, vaihtamalla parane. Näin muistan, vaikka olikohan se oma eroaminen liian helppoa, etenkin kun ei ollut lapsia? Aika kultaa onneksi muistot ja hioo rosot sileiksi. jos ei nyt ihan kultareunaisiksi, niin ainakin muistoiksi.

Nykyään kaikki ikäisteni kanssa seurusteluun liittyvät asiat tuntuvat sellaisilta, että politiikasta, rahasta, eläteistä, lapsista, uskonnosta, ulkonäöstä, maahanmuuttajista ja jopa salaliittoteorioista on oltava tismalleen samaa mieltä, ellei ole niin seurustelu lopahtaa alkumetreillä. Vaikka em. asioista keskustelisi päivittäin, niin tuskin se muuttaisi mitään. Erilaisille näkemyksille ei tunnu olevan sijaa. Olemmeko vanhemmiten tulleet täysin suvaitsemattomiksi erilaisille mielipiteille, emmekä osaa tai pysty keskustelemaan ja seurustelemaan ilman mitään ennakko odotuksia? En tiedä? Tylsältä tuntuisi elämä, jos aina oltaisiin yhtä mieltä eli joo ja kyllä näin on ihmisiä. Kyllä pikku säpinää pitää olla muutoinkin kuin sängyssä.

Olisiko niin, että järki, jos sitä ny on ollutkaan, palannut päähän, kun on alapää lakannut osittain toimimasta? Silloin jää enempi aikaa ajatteluun. Alapään toiminta häiriö, on tämä iän tuoma kirous miehellä. Vanhemmiten täytyy kuitenkin katsoa hyvinkin tarkkaan, kenen kelkan etupenkille ahterinsa asettaa. Suuriin erehdyksiin ei ole tällä iällä oikein varaa, sillä aika käy vähiin. Tiedä hänestä, tämä on vaikea aihe.

Ainoastaan kuvottavalle rasismille sanon jyrkästi ei, se ei käy minun pirtaani, sillä olemme kaikki samaa ihmisrotua Homo sabiens uskonnosta, alkuperästä, ihon väristä tai jostain muusta syystä erilaisia, niin silti ihmisiä kaikki tyynni. Se joka luulee olevansa toista ihmistä arvokkaampi, on pahasti eksyksissä ihmisyyden käsitteestä.

Aika kului hitaasti, mutta vihdoin ja viimein tuli mittariin lain vaatima määrä vuosia, että sai täysi-ikäisen kansalaisen paperit. Siitä ihan innostui, sillä nyt oli portit auki aikuisten vapaaseen kaiken kivan sallivaan maailmaan. Näin naivisti sitä silloin luuli, mutta siitä sitten myöhemmin.

Silloin nuorena eli kauan sitten oman seurustelu historiani alkumetreillä ei paljoakaan kyselty toiselta poliittisia mielipiteitä, omistatko jotain tai ryyppäätkö viinaa. Edes työpaikkaa tai asemaa ei muistaakseni kyselty, silloin tykättiin aidosti, kun se, Amorin nuoli iski. Silloin seisoi järki päässä ja joku alapäässä yhtaikaa. Saattaa jostakin ihmisestä kuulostaa omituiselta, mutta kohdallani näin oli. Sillä itse en ainakaan joutunut sellaisiin tilanteisiin, missä nämä asiat olisivat merkinneet hölkäsen pöläystä. Jos, tykkäsi jostakin likasta, niin millään muulla ei ollut merkitystä. No täytyy sanoa, että kyllä ulkonäöllä oli merkitystä, vaikka toisaalta tykkäsin kaikista, joilla oli huumorintaju ja maalaisjärki jengoillaan. Silloin ihastuttiin, seurusteltiin ja erottiin, jos hommat eivät natsanneet.

Ennen niiden muutamien pidempiaikaisten kumppanien kanssa keskusteltiin, kinattiin, jopa riideltiin, mutta lopulta naurettiin ja ihmeteltiin sängyssä, miten mitättömästä se riita tuli. Toisaalta myös erottiin, mutta hyvässä yhteisymmärryksessä. Kun ei ollut lapsia, niin oli helpompaa lähteä kuin riidellä sekä jakaa hopeat. Niitä ”hopeita” tosin ei ollut juuri kertynyt työläisen palkoilla. Kaikilla ei näin helppoa toki ollut. Asioita ei saa yleistää. Kaikilla ei ole samanlaista, jokaisella on oma kohtalonsa.

jatkuu