Helene Schjerfbeck ja Laura Birn
sunnuntai 17 huhtikuu 2022
Toipilas, Vihreä asetelma, Silkkikenkä…
Mikä on sinun suosikkisi?
Jaksaako katsoa historiallisia draamaelokuvia taiteilijoista?
Saako siitä taideähkyn? Vai nukahtaako kesken elokuvan?
Helene Schjerfbeckin (1862–1946) syntymäpäivä on 10. heinäkuuta (luova rapu), jolloin on myös Suomen kuvataiteen päivä. Millainen hän oli ihmisenä?
Antti J. Jokisen Helene on historiallinen draamaelokuva, joka esitettiin televisiossa kahdesti viikon kuluessa. Mitä pidät Lauran Birnin Helene-tulkinnasta? Onko heissä samannäköisyyttä?
Helene Schjerfbeck oli modernisti, omapäinen taidenero ja poikkeuksellinen taiteilija, joka muutamalla sudin vedolla keskittyi olennaiseen. Hänellä on aivan omanlainen pelkistetty tyyli, hän maalasi noin 40 omakuvaa. Kannattaa olla oman polun tallaaja. Hienoa, että Helene Schjerfbeck teki myös historiallisia maalauksia, ennen kuin se omanlainen maalaustyyli syntyi syvältä sielun sopukoista.
Vastakohdat kiehtovat Helene Schjerfbeckissä: hän on hauras ja vahva taiteilija. Yksinäinen, sinkku ja erilainen.
Nelivuotiaana Helene Schjerfbeck kaatui rappusissa ja sai vaikean lonkkavamman. Schjerfbeck kärsi kivuista ja käveli ontuen koko loppuelämänsä. Lonkkavamman takia Schjerfbeck sai kotiopetusta. Hänestä tulee mieleen Frida Kahlo, joka ontui oikeaa jalkaansa polion takia.
Helene Schjerfbeck hyväksyttiin Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun jo 11-vuotiaana.
Kuka oli Helene Schjerfbeckin salaperäinen kihlattu?
Helene Schjerfbeck palasi takaisin Ranskaan 1880-luvulla. Hän meni siellä oletettavasti kihloihin ruotsalaisen Otto Hagborgin kanssa. Hagborg, joka oli taiteilija ja uimahyppääjä, purki myöhemmin kihlauksen 1885 ja Helene Schjerfbeckin sydän särkyi. Hagborgit taisivat luulla lonkkavamman olevan tuberkuloosin oire.
Toipilas-maalauksen (1888) lapsi oli paranemassa ja valmis jatkamaan elämää. Koivun silmut kuvastavat uuden alkamista, toivoa. Onko taulun lapsi Helene Schjerfbeck itse? Potemassa sydänsuruja? Vai suriko hän lapsettomuuttaan?
Helsingin vuosien jälkeen Helene Schjerfbeck muutti Hyvinkäälle ja asui siellä äitinsä kanssa 1902–1923.
Gösta Stenman järjesti galleriassaan Schjerfbeckin ensimmäisen yksityisnäyttelyn 1917. Vuoden 1937 näyttely oli Schjerfbeckin lopullinen läpimurto, mikä tapahtui suhteellisen myöhään. Palataan takaisin...
“Vuosi 1915. Helene Schjerfbeck elää unohdettuna taiteilijana iäkkään äitinsä kanssa maaseudulla. Viimeisimmästä näyttelystä on kulunut jo vuosia, ja Helene on jatkanut maalaamista ainoastaan omasta intohimostaan. Kaikki muuttuu, kun taidekauppias löytää Helenen sekä tämän 159 upeaa maalausta – ja haluaa järjestää suuren yksityisnäyttelyn. Helenelle käänteentekevä hetki koittaa kuitenkin vasta kun hänet esitellään Einar Reuterille. Nuori Einar on metsänhoitaja, ja taiteen harrastajana Helenen töiden intohimoinen ihailija. Hänestä tulee Helenen uskottu ja myös rakastettu.”
Einar Reuter (taiteilijanimi H. Ahtela) kirjoitti myöhemmin elämäkerran Helene Schjerfbeckistä.
Laura Birn opiskeli puoli vuotta maalaamista elokuvaa varten. Maskin ja puvustuksen tekeminen kesti 2 tuntia. Jösses. Johannes Holopainen esittää Einar Reuteria. Holopaisen hiukset värjättiin, tehtiin permanentti ja hän kasvatti viikset. Todellinen muodonmuutos. Kipinöikö heidän välillään oikeasti elokuvassa? Katso, jos et ole vielä nähnyt Heleneä.
Kirjavinkit ja lähteet:
Lea Bergström ja Sue Cedercreutz-Suhonen: Helene Schjerfbeck – Malleja (WSOY 2012)
Riitta Konttinen: Oma tie, Helene Schjerfbeckin elämä (Otava 2004). - kirja perustuu tuhansiin kirjeisiin.
Rakel Liehu: Helene
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/07/07/omakuvista-tunnettu-helene-schjerfbeck-rikkoi-rajoja-monella-tavalla
https://nordiskfilm.fi/helene/
https://yle.fi/tekstitv/arkisto/vapaa-aika/schjerfbeck_tyosti_tunteet_taiteeksi_3892.html
https://www.is.fi/viihde/art-2000005913143.html
https://www.youtube.com/watch?v=-ZCxOc0SEJo
https://www.youtube.com/watch?v=mQB0UIBPyng
https://nordiskfilm.fi/ohjaaja-antti-j-jokisen-suurelokuva-helene-kertoo-taidemaalari-helene-schjerfbeckin-elaman-rakkaudesta-elokuvan-paaosissa-laura-birn-ja-johannes-holopainen/
https://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo_Helene_Schjerfbeckin_maalauksista
http://www.lilou-s.fi/taide-art/ateneumin-taiteilijat-helene-schjerfbeck/
Lähettäjä Toimitus - 3673 kertaa luettu
Edelliset kirjotukset
Muistojen raunioilla 4
Säikähdin päällekäyvää kysymystäni heti ja ajattelin, että tuliko munittua koko juttu. Jaa, että oikein pullakahvit meinaat tarjota. Lämpimien ajatusten kohde, virkkoi ja hymyili kujeilevasti. Olin havaitsevani lämpöä silmien tuikkeessa. Niin olisi kiva tutustua naapuriin, kun kerran samalla tiellä asutaan, selitin naama punaisena. No, mikäs siinä, voidaan tosiaan rupatella kahvin ja nisun äärellä ja samalla tulee tutustuttua naapuriin. Sopisiko siinä kuuden maissa? Toki se on ihan hyvä aika. Sinähän tiedät missä asun. No en oikeastaan, mutta talon tiedän. No, ovi on siinä tien puolella ja ovessa lukee Pettersson.
Romanttiset kitarat ja hiljaiset rummut päristelivät mantelitumakkeessa, vai mikä se aivoissa olevan mielihyvä keskuksen nimi olikaan? No, se oli herttisen yhdentekevää, treffit olivat tosiasia. Eihän tässä tarvittu autoa tai kitaraa, että sai naisen treffeille, pohdin, sen kun suunsa aukaisi ja kysyi reilusti. Olin oikein ylpeä itsestäni.
Töissä ihmettelivät, että mistäs nyt tuuli puhaltelee, kun nuori mies suorastaan liitelee pitkin varaston käytäviä. En paljastanut mitään, mutta kyllä kaikki tuntui mukavalta, jopa työ, jota en niinkään rakastanut. Ruokkiksella muistin, että eihän minulla ole kotona oikeastaan mitään aineksia mitä kahvittelussa tarvitaan. Pikku paniikki iski välittömästi. Mietin mitä meillä kotona oli aikoinaan toimittu, kun tuli vieraita. Listasin tarvittavat ostettavat tavarat ja mietin, että kyllä tämä tästä suttaantuu. Aikaa oli tarpeeksi hakea tarjottavat, vaikka jostain kaupungin herkku puodista. Loppu päivä meni kelloa vilkuillessa, ikään kuin jäitä poltellessa, eli tosi etana vauhdilla.
Muistojen raunioilla 3
Vaikka kuinka pihistelin, tuntui etten saavuta ikinä tarvittavaa rahasummaa, auton ostoon ja naisen valloitus jää haaveeksi. Aloin nimittäin jo pikkuhiljaa kyllästyä alituiseen pihistelyyn ja persaukisena olemiseen. Mieleen hiipi epäily ja yöunet jäivät lyhyiksi, kun pohdiskelin eri skenaarioita. Auttaisiko joku auton rottelo, todella saavuttamaan onnea tai määränpäätäni naismaailmassa? Tuskin funtsin?
Auton rotiskoa tai edes vähän parempaa käytettyä autoa, tuskin saisin koskaan käyttööni näillä nälkä liksoilla joita työnantajani maksoi. Suostuisiko nainen, jota himoitsin tai kukaan muukaan arvonsa tunteva Lyyli nousemaan johonkin käytettyyn ikäloppuun ajokkiin, jonka kuski olisi kaiken lisäksi persaukinen. Joka ei pystyisi edes pullakahveja tarjoamaan, saati jotain hienoa ravintola iltaa? Siinä oli minulla paljon pohdittavaa. Aloinkin miettiä ja hioa mielessäni uusia strategioita nais maailman valloituksen suhteen.
Menin tanssikouluun. Arvosanaksi tuli vissiin vitonen. Jostain syystä kroppani ei taipunut jenkkojen, valssien polkkien ja tangojen vietteleviin tahteihin. Ilmeisesti geenistöni eivät sisältäneet rytmitajun alkeitakaan, vaan tömistelin kurssin menemään norsumaisen kepeästi.
Ilmoittauduin keskustelu kerhoon, missä keskusteltaisiin aina jostakin määrätystä aiheesta. Ensimmäinen aihe oli maailman politiikka. No, hyvä kun tiesin, että maailmassa oli politiikkaa. Mutta koko politiikasta en tajunnut mitään, joten sekin kurssi osoittautui fiaskoksi.
Ei jumankauta tästä tule mitään ajattelin. Aamulla pysäkillä varrotessani Nysseä, tuli myös Hän sitä odottamaan. Niinpä kysyä paukautin yhtään ajattelematta mitään. Huomenta, tulisitko ehtoolla pullakahville minun luokseni?
jatkuu
Muistojen raunioilla
Koko juttu alkoi siitä, kun vihdoin viimein olin saanut ajokortin, mutta ei ollut rahaa autoon. Tilanne oli siis edelleen melkein sama kuin aikanaan kitaran kanssa, oli kitara muttei taitoa soittaa, laulusta puhumattakaan. Nyt oli kortti muttei autoa. Auton saa rahalla, mutta soitto ja laulutaitoa ei. Siispä aloitin pihistelyn ja ankaran säästökuurin auton ostoa varten. Vaikeaa se oli sillä kuukausi liksasta ei juuri paljoa säästöön pakollisten menojen jälkeen kuussa jäänyt. Päätin, että auto olisi saatava. Sillä olisi ollut mukava, tehdä vaikutus yhteen tiettyyn naiseen ja pyytää häntä ajelulle. Asuimme samalla kadulla ja olin saavuttanut jo hymyily ja tervehdys kontakti asteen, eli hyvää päivää onpa nätti ilma ja sitä rataa.
Aamuisin töihin lähtiessä kipusimme usein samaan Nysseen, joskus pysäkillä vaihdoimme jonkun sanasen säästä ja ajankohtaisista asioista. Viereen en tohtinut istua. Olin loppujen lopuksi aika ujo poika. Enkä siis ymmärtänyt naisten päälle yhtikäs mitään. Olin toki käynyt muutamilla treffeillä, mutta ei niistä ollut tullut ujouteni takia mitään valmista, vain romahtaneita unelmia ja niiden raunioita jäi aivojen sopukoihin. Olin kateellinen, kun kaverit pystyivät heittään ujostelematta ja sulavasti läppää naisille ihan mistä asiasta vain, usein mielestäni ihan tyhjän päiväisistäkin jutuista. Treenailin peilin edessä puhumista puhuen niitä näitä kuvittelin juttelevani naisystävälle. Seuraavassa vaiheessa juttelin jopa tyynylleni. Enpä tiedä oliko siitä silloin mitään hyötyä, tulevaisuutta ajatellen, mutta auttoi se yksin oloon.
Sen verran se asiaa auttoi, että aamulla noustuamme Nysseen, istahdin mielitiettyni viereen. Kivan kipakka pakkasilma aloitin mielestäni huolettoman jutustelun, jota olin yksin ollessani treenaillut. Joo, tosin suoja siellä taitaa olla? No niinpä suoja siellä olikin, tuntui vain niin pakkaselta. Nainen hymyili jotenkin sisäänpäin, muttei sentään vaihtanut paikkaa. Kiroilin mielessäni hiljaa hölmöilyjäni. Sitten istuinkin hiljaa työpaikan pysäkille asti, onneksi matka ei ollut pitkä. Sain sentään sanottua heit, kun nousin penkiltä.
jatkuu