Helene Schjerfbeck ja Laura Birn
sunnuntai 17 huhtikuu 2022
Toipilas, Vihreä asetelma, Silkkikenkä…
Mikä on sinun suosikkisi?
Jaksaako katsoa historiallisia draamaelokuvia taiteilijoista?
Saako siitä taideähkyn? Vai nukahtaako kesken elokuvan?
Helene Schjerfbeckin (1862–1946) syntymäpäivä on 10. heinäkuuta (luova rapu), jolloin on myös Suomen kuvataiteen päivä. Millainen hän oli ihmisenä?
Antti J. Jokisen Helene on historiallinen draamaelokuva, joka esitettiin televisiossa kahdesti viikon kuluessa. Mitä pidät Lauran Birnin Helene-tulkinnasta? Onko heissä samannäköisyyttä?
Helene Schjerfbeck oli modernisti, omapäinen taidenero ja poikkeuksellinen taiteilija, joka muutamalla sudin vedolla keskittyi olennaiseen. Hänellä on aivan omanlainen pelkistetty tyyli, hän maalasi noin 40 omakuvaa. Kannattaa olla oman polun tallaaja. Hienoa, että Helene Schjerfbeck teki myös historiallisia maalauksia, ennen kuin se omanlainen maalaustyyli syntyi syvältä sielun sopukoista.
Vastakohdat kiehtovat Helene Schjerfbeckissä: hän on hauras ja vahva taiteilija. Yksinäinen, sinkku ja erilainen.
Nelivuotiaana Helene Schjerfbeck kaatui rappusissa ja sai vaikean lonkkavamman. Schjerfbeck kärsi kivuista ja käveli ontuen koko loppuelämänsä. Lonkkavamman takia Schjerfbeck sai kotiopetusta. Hänestä tulee mieleen Frida Kahlo, joka ontui oikeaa jalkaansa polion takia.
Helene Schjerfbeck hyväksyttiin Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun jo 11-vuotiaana.
Kuka oli Helene Schjerfbeckin salaperäinen kihlattu?
Helene Schjerfbeck palasi takaisin Ranskaan 1880-luvulla. Hän meni siellä oletettavasti kihloihin ruotsalaisen Otto Hagborgin kanssa. Hagborg, joka oli taiteilija ja uimahyppääjä, purki myöhemmin kihlauksen 1885 ja Helene Schjerfbeckin sydän särkyi. Hagborgit taisivat luulla lonkkavamman olevan tuberkuloosin oire.
Toipilas-maalauksen (1888) lapsi oli paranemassa ja valmis jatkamaan elämää. Koivun silmut kuvastavat uuden alkamista, toivoa. Onko taulun lapsi Helene Schjerfbeck itse? Potemassa sydänsuruja? Vai suriko hän lapsettomuuttaan?
Helsingin vuosien jälkeen Helene Schjerfbeck muutti Hyvinkäälle ja asui siellä äitinsä kanssa 1902–1923.
Gösta Stenman järjesti galleriassaan Schjerfbeckin ensimmäisen yksityisnäyttelyn 1917. Vuoden 1937 näyttely oli Schjerfbeckin lopullinen läpimurto, mikä tapahtui suhteellisen myöhään. Palataan takaisin...
“Vuosi 1915. Helene Schjerfbeck elää unohdettuna taiteilijana iäkkään äitinsä kanssa maaseudulla. Viimeisimmästä näyttelystä on kulunut jo vuosia, ja Helene on jatkanut maalaamista ainoastaan omasta intohimostaan. Kaikki muuttuu, kun taidekauppias löytää Helenen sekä tämän 159 upeaa maalausta – ja haluaa järjestää suuren yksityisnäyttelyn. Helenelle käänteentekevä hetki koittaa kuitenkin vasta kun hänet esitellään Einar Reuterille. Nuori Einar on metsänhoitaja, ja taiteen harrastajana Helenen töiden intohimoinen ihailija. Hänestä tulee Helenen uskottu ja myös rakastettu.”
Einar Reuter (taiteilijanimi H. Ahtela) kirjoitti myöhemmin elämäkerran Helene Schjerfbeckistä.
Laura Birn opiskeli puoli vuotta maalaamista elokuvaa varten. Maskin ja puvustuksen tekeminen kesti 2 tuntia. Jösses. Johannes Holopainen esittää Einar Reuteria. Holopaisen hiukset värjättiin, tehtiin permanentti ja hän kasvatti viikset. Todellinen muodonmuutos. Kipinöikö heidän välillään oikeasti elokuvassa? Katso, jos et ole vielä nähnyt Heleneä.
Kirjavinkit ja lähteet:
Lea Bergström ja Sue Cedercreutz-Suhonen: Helene Schjerfbeck – Malleja (WSOY 2012)
Riitta Konttinen: Oma tie, Helene Schjerfbeckin elämä (Otava 2004). - kirja perustuu tuhansiin kirjeisiin.
Rakel Liehu: Helene
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/07/07/omakuvista-tunnettu-helene-schjerfbeck-rikkoi-rajoja-monella-tavalla
https://nordiskfilm.fi/helene/
https://yle.fi/tekstitv/arkisto/vapaa-aika/schjerfbeck_tyosti_tunteet_taiteeksi_3892.html
https://www.is.fi/viihde/art-2000005913143.html
https://www.youtube.com/watch?v=-ZCxOc0SEJo
https://www.youtube.com/watch?v=mQB0UIBPyng
https://nordiskfilm.fi/ohjaaja-antti-j-jokisen-suurelokuva-helene-kertoo-taidemaalari-helene-schjerfbeckin-elaman-rakkaudesta-elokuvan-paaosissa-laura-birn-ja-johannes-holopainen/
https://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo_Helene_Schjerfbeckin_maalauksista
http://www.lilou-s.fi/taide-art/ateneumin-taiteilijat-helene-schjerfbeck/
Lähettäjä Toimitus - 3872 kertaa luettu
Edelliset kirjotukset
Seurustelu ennen ja nyt
Aika kiitää ja me sen mukana, vaikka kuinka yrittäisi jarrutella, niin silti vanhenemme melkoisella vauhdilla. Siksi on hyvä pysähtyä muistelemaan aikoja, jolloin aikaa tuntui olevan edessä päin, vaikka muille jakaa.
Voi niitä, nuoruuden kultaisia aikoja, kun ei vielä päässyt aikuisten rientoihin, maistamaan nuoren mielestä oikeaa elämää. Silloin ikärasismi rasitti menevää mieltä. Ravintolat ja tanssit ennen rippikoulua olivat saavuttamattomia unelmia. Tuntui, että aika matelee kuin höyryjuna, joka pysähtelee pysäkiltä toiselle kuin olisivat hiilet loppuneet tulipesästä. Aika tuo aineeton elementti ei vain rientänyt, vaikka nuoren mieli tahtoi jo aikuisten maailmaan, missä kaikki tuntui olevan sallittua.
Vanhaan hyvään aikaan, kun olin vielä nuori ja komea, mutta nyt enää komea näin kai voisi pikku vitsinä tai omahyväisesti sanoa. Ainakin tuntuu siltä, kun muistelen sen aikaista seurustelu vilkkautta. Kyllä silloin nuorempana oli vientiä, melkoista kiitoa naisten kanssa ja myös vaarallisia suhteita sekä tilanteita. Ne vaarat aiheutuivat mustasukkaisista kavereista, jotka katsoivat omistavansa naisen, jonka kanssa tanssin. Kyllä lievä mustasukkaisuus on hyväksyttävää, mutta toisen omistaminen ei. Eihän se mukavalta tunnu, kun joku on liiallisesti kiinnostunut toisen kumppanista ja yrittää virittää silmäpeliä, vaikka toinen istuu vieressä. Pelkkä naisen tanssittaminen ei mielestäni, ole syy mustasukkaisuuteen. No, jos toinen on mennäkseen, niin kyllä hän menee, ei siinä itku auta. Parempi oli, kun meni, sillä toisen pettäminen, on katalaa touhua.
jatkuu
Ennen vanhaan
Ennen vanhaan kuten niin usein painokkaasti lausutaan, oli kaikki paremmin. Kyllä oli ainakin mitä seurusteluun vastakkaisen sukupuolen suhteen tulee, niin nuoruus oli minulle ja käsittääkseni monille muille kiireistä teerenpeli aikaa. Nyt vanhemmiten onkin hiljaista.
Muusta nykyisin muka paremmasta elämästä en oikeastaan tiedä. Silloin ennen hyvään vanhaan aikaan oli töitä kaikille toisin kuin nyt, eikä ketään jätetty. Luontoa ei oltu, vielä pilattu ja sitä riitti. Talvet olivat talvia ja kesät kesiä, helleaaltoja tuskin nimeksikään Euroopassa. Talvet ovat nykyään pelkkää harmaata syksyä. Olemme pilaamassa ainutlaatuisen asuinpaikkamme tässä kaikkeudessa. Täytyy muistaa, ettemme pääse tältä avaruudessa kiitävästä kivi pallerosta nimeltään Maa, jota peittää ohuen ohut ilmakupla, millekään muulle planeetalle pakoon pilaamaan sitäkin. Meidän ei tarvitse pelätä inhoja avaruudesta tulevia sotaisia muukalaisia, jotka tuhoaisivat planeettamme, koska teemme sen vapaaehtoisesti ihan itse.
No, nykyisin tekniikka on mennyt jättiaskelin eteenpäin ja kaikilla älypuhelimet hip hei, tätä riemua ja lystiä, kun päivityksiä tulee solkenaan. Entä sitten ne kaikenlaiset applikaatiot, joita riittää joka lähtöön, ne vasta lystejä ovat. Jopa hammasharjan käytölle on oma sovellus.
Tuntuu kuin älypuhelimen, tekoälyn ja chattien kanssa on kivampi seukata heti aamusta yömyöhään kuin oikean ihmisen kanssa. Tekniset vempaimet kehittyvät, niin ettei tämmöinen hidas hämäläis ukko tahdo perässä pysyä. Entä me? Pohjimmiltaan ihminen ei ole kehittynyt yhtään viisaammaksi. Ahneus ja sotaisuus jatkavat voittokulkuaan. Jotenkin kaikki muukin planeetalla tuntuu olevan jotenkin vinksallaan, Luotan kuitenkin, siihen että näin viime hetkillä viisastumme sen verran ja pystymme vielä pysäyttämään tämän hullunmyllyn. Vai olemmeko polkaisseet sellaisen oravanpyörän pyörimään, mitä ei saa enää pysähtymään? Ellemme siihen kykene niin sitä niitämme mitä kylvimme ja aikamme on ohi planeetan valtiaina. Pallomme valtiaiden paikan ottavat planeettamme ilmastonmuutosta ja luonto katoa kestävämmät lajit kuten esimerkiksi torakat, muurahaiset, punkit ja rotat ym. sitkeät otukset.
Seurustelun saralla kohdallani onkin tapahtunut jyrkkä taantuma, seurustelu lama on kolkuttanut sähköpostissa. Kyllä luulisi tällä iällä löytyvän kumppani, jos ei ihan sitä prinsessaa, niin kelpo ihminen ainakin. Mutta varteen otettavilla immeisillä on, jos jonkinlaista estettä ja syytä, ettei seukkaaminen ota onnistuakseen. Epäilen, että älypuhelin ja muut uudet tekoäly sovellukset ovat syrjäyttäneet vanhanaikaisen seurustelu kulttuurin?
Muistot
Muisti tuppaa heikentyä, kun ikää karttuu. Huomasin sen ikävän tosiasian, kun en muistanut millään ensi suudelmaa, vaikka sanotaan, että kyllä vanhat asiat muistaa paremmin kuin uudet. Niinhän sitä luulisi, mutta että näinkin tärkeä asia, joillekin jopa maata kaatava muisto katoaa elämän historian aamuhämärästä noin vain. Se on katastrofi, ettei muista ketä suuteli ensi kertaa. Voiko sitä mennä hautaankaan hyvillä mielin ja levollisesti, jos ei tuota muista?
Seuraavaksi aloin selata ilmeisesti jo horjuvan muistipankkini seurustelu osastoa. Ei taaskaan tullut mieleen kenestä naapurin likasta tykkäsin tsi suutelin ensimmäisenä. Kuusivuotiaana, jolloin aloin tykkäämään tytöistä toisin kuin poika kaverini, jotka inhosivat likkoja. Naapurustossa oli ikäisiäni likkoja pilvin pimein, sillä 50-luvulla oli vielä suurperheitä, toisin kuin tänään lukuun ottamatta joitain käsittääkseni uskonnollisia alueita, missä suurperheet ovat vielä voimissaan.
Kaiholla muistelin kuusivuotis aikoja, silloin oli valinnan varaa, koska olin jostain kumman syystä suosittu likkojen keskuudessa. Minut haluttiin aina likkojen leikkeihin. Pyörittämään narua, kuurupiiloon etsijäksi tai piirtämään ruutuja kovaan sorakatuun, koska heidän mielestään olin vahva ja pystyin raapustamaan isolla naulalla syvemmät rajat ruutuihin kuin heikot tytöt. Niinpä raadoin niska limassa ja otsa hiessä narun toisessa päässä jonkun isomman likan kanssa tai raaputin ruutuja tien pintaan. Sitten- yksi koululaistyttö keksi liidun, jolla sai lipeällä kyllästettyyn soratiehen piirrettyä ruudut kätevämmin. Enkä saanut enää sen jälkeen ylpeillä pätevänä hyppy ruutujen kaivertajana.
Siihen aikaan ei ollut juurikaan autoja kotinurkkien teillä huristelemassa, joten kadut, isommat pihat ja lukuisat rakentamattomat alueet olivat lapsien leikkipaikkoja. Taisivat likat hyväksi käyttää hyvä sydämisyyttäni ja alttiutta kehuille ”kyllä olet vahva jne” hyväkseen. Näin varhain likat jo pyörittivät poikalasta kuin litran mittaa. Siinä suhteessa tytöt olivat ilmeisesti sen ikäisinä meitä kloppeja fiksumpia ja sitä he suurimmaksi osaksi luultavasti, ovat valitettavasti tai onneksi vieläkin?
Ensi suukkoa huulille tai edes hipaisua poskelle en vain saanut kirvelläkään päähäni. Kyllä harmittaa, etten pitänyt päiväkirjaa sen jälkeen, kun opin kirjoittamaan, silloin olisin vielä muistanut tämän äärettömän tärkeän asian ja nyt voisin sieltä ”paksusta tyttökalenteristani” tsekata suukot ja kaiken muun kivan mitä likkojen kanssa on kahden tehty.