Karaokeparatiisi
sunnuntai 14 elokuu 2022

Onko sinun helppo puhua tunteistasi?
Vai oletko tuppisuu?
Onko tunteista helpompi laulaa?
Helpottaako laulaminen?
Tällä viikolla ensi-iltansa sai Karaokeparatiisi 12.8. 2022.
Kävin katsomassa dokkarin ensi-illassa.
Monta pientä suurta tarinaa koskettaa sydäntä.
Hyvän mielen elokuva, joka kertoo toivosta ja inhimillisyydestä.
Hesarissa elokuvaa kehutaan yhdeksi vuoden parhaimmaksi
suomalaiseksi elokuvaksi.
“Mie oon Evi.”
Eeva-Riitta Salmelin, Evi haluaa auttaa ihmisiä, hän halusi terapeutiksi.
Hän on paljon tien päällä, nukkuu talvella autossa ja on taas matkalla seuraavalle paikkakunnalle järjestämään ihmisille karaokea niin baareissa kuin hoivakodeissa.
Karaokeillat ovat Eville elämäntapa, se ei ole enää työtä. Jo 27 vuotta.
Hän on ilon tuoja ihmisille.
Itku on herkässä Evillä, hän on empaattinen ihminen. Hän pitää huolta humalaisesta miehestä. Hän jakaa myös haleja miehelle, jonka paras kaveri oli kuollut ja hän halusi laulaa kaverilleen Olen kuullut on kaupunki tuolla.
Evi kuuntelee ihmisiä, on tarvittaessa olkapää.
Suomessa on paljon yksinäisiä ihmisiä. Menepäs laulamaan karaokea, ihmiset juttelee toistensa kanssa, olet yksi heistä ja kuullut joukkoon. Se on iso juttu yksinäiselle ihmiselle.
Kun Evi oli 9-vuotias tyttö, hänen isänsä kertoi lähtevänsä huomenna pitkälle matkalle.
Matkalle, jonka jokainen tekee yksin. Isä ajoi junan alle.
Evin äiti oli huonossa kunnossa, alkoholisoitunut. Siskokset hajotettiin.
Kirjoittaessani juuri huomaan, ettei Evissä ole katkeruutta. Hieno ominaisuus. Nöyrä ihminen.
Mitä on tapahtunut ihmisten elämässä, jotka laulavat karaokea?
Ensin on ylitettävä kynnys ja on uskallettava laulaa. Olipa sitten syy ilo tai suru.
Ahdistus tai yksinäisyys.
Vantaalainen nuoripari
He nukkuivat kotona ja olivat sairaalassa. Sairaalassa hoidettiin heidän vauvaansa Minniä.
Laura, Minnin äiti, yritti laulaa iloisia biisejä.
Myöhemmin Minni kuoli. Perhonen lensi ikkunan takana, vaikka oli jo syyskuun puoliväli.
Kun surusta ei halua vielä puhua, siitä voi laulaa. Kunnes on tarpeeksi vahva ja valmis puhumaan. Yhdessä tekeminen taitaa olla tämän parin tapa työstää Minnin kuolemaa. Pari pitää yhtä. Vahva rakkaus.
Toni on ujo nuori mies, joka asuu vielä äitinsä kanssa. Äiti patistelee poikaansa löytämään oman asunnon. Töissä hän on työmaalla, avaamassa porttia. Väriä arkeen tuovat karaokeillat.
Kari Räihän Karaokekorjaamo on Pyhäjoella. Kaveri laulaa karaokea, kun Kari korjaa autoa.
Menkää ihmeessä ja jutelkaa tämän miehen kanssa. Tai laulakaa yhdessä karaokea.
Kari lähtee tansseihin, oranssi työasu päällään, istuu seinäkukkana. Omanlaisensa tyyli on miehellä. Varmaankin asussa, jossa tuntee olevansa sinut itsensä kanssa. Kaverit auttavat Karia, yhdessä tanssitaan jenkkaa ja annetaan vinkkejä, miten laittaa hiukset.
Vaikka hän istuukin seinäkukkana tansseissa, on Kari aito ihminen. Juuri sellainen kuin hän on.
Hän etsii kumppania tositarkoituksella, 55-62-vuotiasta naista.
Kun ei se uusi kumppani tule halliin eikä methään.
Yksinhuoltaja, jolla on lämpimät välit teinityttönsä kanssa.
“Karin ja Kiian yhteiset kohtaukset ovat upean hauskoja: Tämä vai tuo takki? Ei kumpikaan. Mites nuo poikaystäväjutut, onko kaikki kunnossa, ettei tarvitse vaunujuttuja alkaa miettiä? Isä, ole hiljaa.”
Ujona miehenä Kari laulaa karaokea 3-7 yöllä korjaamollaan yksin.
Kavereiden kanssa ihmetellään, miksei hänellä tärppää. Ja mietitään, kumpi on parempi, jenkka vai Tinderi? Kyllä se jenkka Tinderin voittaa.
Elinalla on Parkinsonin tauti. Keho voi olla kova kuin rautakanki ja kävely voi olla hankalaa. Punkkia laulaessa hän liitää. Hän on menossa leikkaukseen, saa nähdä, miten elämä jatkuu.
Karaokelaitteet on laitettu saunaan. Tää onkin ihan uutta.
Rakkautta ilmassa, kun tämä pari laulaa yhdessä saunassa.
Evi ja Jamppa
Monen karaokeillan jälkeen Evi saapuu kotiin ja pääsee oman kullan kainaloon. Siihen asti, kun on taas seuraava karaokekeikka.
Lähteet:
Einari Paakkanen, käsikirjoitus ja ohjaus
https://www.youtube.com/watch?v=HFY8Px9NPSs
https://www.karaokemovie.fi/
https://www.episodi.fi/elokuvat/karaokeparatiisi/
https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008856438.html
https://www.savonsanomat.fi/paikalliset/4781013
Lähettäjä Toimitus - 2780 kertaa luettu
Edelliset kirjotukset
Penkillä kuultua
Kävelylenkillä on kesällä mukava istahtaa kauniilla säällä hetkeksi, houkuttelevan näköalan kohdalla olevalle penkille, ihailemaan edessä avautuvaa näkymää. Sellainen paikka oli Laukon torin varrella Ratinan suvannossa, mistä lähti sisävesilaivoja Pyhäjärven risteilyille ja moottoriveneitä huviajelulle, saariin tai kesämökeille. Niitä oli mukava seurata ja arvailla mihin ne menevät.
Onko tässä vapaata, kysäisi herrasmiehen näköinen kulkija. No, eipä tässä muita näy, joten painahan puuta. Vaihdettiin pakolliset sää kommentit. Sitten juttu alkoi luistamaan vilkkaasti myös muuten, vaikka Hämeessä oltiin. Ihasteltiin ohi kävelevien naisihmisten kesäisiä vaate kuoseja. Kyllä talven jälkeen on naiset sentään kauniita, kun ovat riisuneet ne muodottomiksi tekevät toppikset sun muut talvi vermeet, nuo naiset tasapaksuiksi tekevät vaateparret. Niinpä, kun kaksi vanhaa äijää juttelee, niin juttu luiskahtaa usein naisiin, vaikkei enää olla ns. isku iässä. On kuitenkin mukava katsella ja muistella kuinka sitä nuorina päästiin saatille jne.
Naureskeltiin sitä kuinka nuorina kokemattomina ja epävarmoina tuli epäonnistumisia isku yrityksissä. Kerran sattui todella iso moka, kun menin tapaamaan naista, jonka olin tavannut tansseissa, saanut osoitteen ja kutsun Pispalanharjulle. No, minkälainen se moka sitten oli? Oli talvi ja yli parikymmentä pakkasta. En päässyt sovittuna päivänä, mutta ajattelin, että kai se kutsu on voimassa seuraavanakin päivänä? No, talo ja asunto oli sellainen, missä ovessa oli neidon nimi, mutta ei ovikelloa. Siinä koputtelin oveen ilman vastausta. Näin pihan puolen ikkunasta, että kotona oltiin. Siinä ikkunan alla seinässä kulki sellainen pieni pellitetty uloke tippalauta vissiin ja ajattelin, että nousemalla siihen yllän koputtamaan ikkunaan. Luiskahdin siitä taaksepäin ja löin pääni jäiseen moreeni harjuun.
Tulin hieman tajuihini, kun joku kopeloi päätäni ja ensi reaktio oli lyödä kopeloijaa, koska luulin ryöstäjän kopeloivan. Tämä väkivaltainen lähestymistapani auttajia kohtaan aiheutti sen, että minut köytettiin tiukasti remmeillä paareihin. Olin siinä paareilla kuin sekopäinen Berliinin makkara. Sitten piipaalla sata päällä Hatanpäälle sairaalaan, jossa päähän ommeltiin tikkejä varmaankin sata. Joku ystävällinen lajitoveri oli nähnyt minun makaavan verissäni pihalla ja käynyt soittamassa puhelin kopilta hätänumeroon, josta lähetettiin ambulanssi korjaamaan tajuttoman kosio miehen talteen. Siihen aikaan ei kännyköistä tiedetty mitään. En tiennyt oliko tanssi kaveri nähnyt tapauksen ja luullut jotain muuta tapahtuneen? Enkä tavannut tanssikaveria enää. Totesin vain, että Pispala on liian vaarallinen ja arvaamaton treffipaikka.
Sotilas elämää
Elin armeija vuotta 1971 Lahden Hennalassa alokkaana ratsujääkäripataljoonan kranaatinheitin eskadroonassa. Kuri oli ankaraa ja joskus tuli ylilyöntejä, mutta muuten homma pelitti. Seisottiin käytävällä kolmirivissä ja vääpeli tepasteli tehostetun rehvakkaasti edessämme. Huomenna te lähdette Pystykorva eli kivääri mukana kovapanos ammuntoihin Hälvälän ampuma radalle suksilla. Ilmoitus oli lyhyt ja ytimekkään selkeä kuten intissä oli tapana hoidella asioita. Ei mitään ylimääräistä hömppää tai jaarittelua.
Siispä aamulla lähdettiin suksimaan Hälvälään täyspakkaus selässä, jotain toista kymmentä kilsaa se matka vissiin oli. Ei siinä ollut mitään kummallista, sillä kunto oli rautaa, siitä kapiaiset olivat pitäneet huolen viikoittaisilla pitkillä jalka marsseilla.
Kun, hernesopat oli saatu tuulen suojaan, niin siirryimme ampumaradalle. Saatiin paukut pystykorviin ja kuunneltiin ohjeet, miten toimitaan radalla. Tärkein ohje oli vissiin se että, jos tuli häiriö ratsumiehen rakkaaseen morsiameen eli pystykorva kivääriin, niin piti nostaa toinen jalka makuuammunnassa ylös? Eikä missään nimessä kääntyä ja osoittaa kapiaista kiväärillä sormi liipaisimella ja sanoa, että tässä on joku vika.
Ammunta alkoi. Ammuin muutaman patin ja sitten ihmettelin, kun en enää nähnyt taulua kunnolla. Siispä kinttu ylös ja ilmoitus, että en näe taulua. Kessu kysyi miten niin et näe taulua? En vain näe. Sitten pimeni ja minua vietiin mäkeä ylös parakki paikalle. Tulin hetkeksi tolkkuihini ja minulle pantiin mittari kainaloon. 41,5 astetta huusi lääkintä mies sirra eli suomeksi ambulanssi tänne ja äkkiä, olivat viimeiset sanat, jotka kuulin sinä päivänä.
Heräsin jossain vaiheessa ja näin ensimmäiseksi kauniit herttaiset tumman kiharapilven kehystämät lempeästi minua katsovat ruskeat lempeät silmät. Olenko, taivaassa enkelini kähisin voimattomana? No et nyt sentään vielä, olet KKS 2 kuume osastolla jo kolmatta vuorokautta. Nuku vain niin tulen huomenna ottamaan veri ja virtsanäytteet. Yöllä näin niin sanottua märkää unta, jossa oli enkelini ja minä hyvin intiimissä tilanteessa.
Aamulla tuo sisar hellä valkoinen haki näytteet. Sain aamupalan ja kunto alkoi olla normaalin oloinen. Seuraavana päivänä sain kutsun kuulemaan tuloksia näytteistä. Tuo ihanainen sotilaiden märkä uni, alkoi kertoa, ettei verinäytteissä ollut mitään poikkeavaa, mutta virtsa näytteessä oli jotain ylimääräistä, hän kertoi hymyillen, siellä oli muutama kuollut siimahäntä. Ymmärsi pointin, punastuin ja mieleen tuli yöllinen uni. Tuota tulisitko sotkuun jonain päivänä, niin tarjoan munkin kahvin kera. Mielelläni, mutta mieheni saattaisi ymmärtää väärin.
Se siitä sitten, tulihan sentään yritettyä. Minut kirjattiin ulos taskussa viikon kuntoisuusloma paperit.
Tapahtui hississä
Vapaapäivä osui pitkästä aikaa keskelle viikkoa. No, mikäs tämän mukavampaa, tuumiskelin, siemaillessani aamukahvia, hyvin nukutun yön jälkeen. Ilmakin näyttää sopivan passelilta vapaapäivän rentoon ja kiireettömään viettoon.
Illalla olin suunnitellut ja hahmotellut vaparin vieton, silleen puolivalmiiksi ja jättänyt mahdollisille ylläreillekin tilaa. Ensin kuitenkin aamulenkille, se jos mikä saa päivän alkamaan tyylillä. Aivot saavat happea ja ajatus kulkee selkeämmin. Lenkki vermeet niskaan ja hissiä odottelemaan. Sitä joutuikin, venttaan, sillä se oli jumissa jossain yläkerroksissa. Kolinaa ja ähkettä kuului yläpuolelta. Ei hitto siellähän, on muutto, menossa ymmärsin. Olin jo lähtemässä portaisiin, kun hissi nytkähti liikkeelle. Ovi aukesi ja hissi oli suht täynnä tavaraa. Ikäiseni säpäkän ja viehättävän näköinen nainen viittasi pikku tuoliin, istu tuohon kyllä siihen mahtuu ja otti laatikon tuolilta syliinsä. Minähän istahdin tarjottuun tuoliin hieman hämmentyneenä, mutta tyytyväisenä. Harvoin hississä tuolia tarjotaan. Sinulla on ilmeisesti muutto menossa? Joo, mutta ei ole kivaa tehdä tätä yksin. Sepäs sattui, minulla on vapaapäivä, joten jos apu kelpaa, niin tässä olisi apumies valmiina taistoon muuttolaatikoita vastaan. Ihan totta uhraisitko vapaapäiväsi tähän souviin? No minä esitin vaatimatonta. Kuule mikäs sen parempaa, kun voi auttaa lähimmäistä? Virkoin hurskaasti.
Meillä oli hauskaa keskenämme, tulimme hyvin juttuun ja muutto sujui kuin heinän teko. Isommat irtaimet oli etukäteen hakenut serkkupoika pienellä lava-autollaan, joten meille jäi kevyempi irtain. Hän halusi välttämättä viedä minut ravintolaan syömään, kun olimme vihdoin valmiit. Siitä alkoi pitkä ystävyys suhde ja tapailimme pitkään vielä sen jälkeenkin.
Jaa'a näköjään mitä vain voi tapahtua, kun astuu vapaapäivänä hissiin.