Karaokeparatiisi
sunnuntai 14 elokuu 2022
Onko sinun helppo puhua tunteistasi?
Vai oletko tuppisuu?
Onko tunteista helpompi laulaa?
Helpottaako laulaminen?
Tällä viikolla ensi-iltansa sai Karaokeparatiisi 12.8. 2022.
Kävin katsomassa dokkarin ensi-illassa.
Monta pientä suurta tarinaa koskettaa sydäntä.
Hyvän mielen elokuva, joka kertoo toivosta ja inhimillisyydestä.
Hesarissa elokuvaa kehutaan yhdeksi vuoden parhaimmaksi
suomalaiseksi elokuvaksi.
“Mie oon Evi.”
Eeva-Riitta Salmelin, Evi haluaa auttaa ihmisiä, hän halusi terapeutiksi.
Hän on paljon tien päällä, nukkuu talvella autossa ja on taas matkalla seuraavalle paikkakunnalle järjestämään ihmisille karaokea niin baareissa kuin hoivakodeissa.
Karaokeillat ovat Eville elämäntapa, se ei ole enää työtä. Jo 27 vuotta.
Hän on ilon tuoja ihmisille.
Itku on herkässä Evillä, hän on empaattinen ihminen. Hän pitää huolta humalaisesta miehestä. Hän jakaa myös haleja miehelle, jonka paras kaveri oli kuollut ja hän halusi laulaa kaverilleen Olen kuullut on kaupunki tuolla.
Evi kuuntelee ihmisiä, on tarvittaessa olkapää.
Suomessa on paljon yksinäisiä ihmisiä. Menepäs laulamaan karaokea, ihmiset juttelee toistensa kanssa, olet yksi heistä ja kuullut joukkoon. Se on iso juttu yksinäiselle ihmiselle.
Kun Evi oli 9-vuotias tyttö, hänen isänsä kertoi lähtevänsä huomenna pitkälle matkalle.
Matkalle, jonka jokainen tekee yksin. Isä ajoi junan alle.
Evin äiti oli huonossa kunnossa, alkoholisoitunut. Siskokset hajotettiin.
Kirjoittaessani juuri huomaan, ettei Evissä ole katkeruutta. Hieno ominaisuus. Nöyrä ihminen.
Mitä on tapahtunut ihmisten elämässä, jotka laulavat karaokea?
Ensin on ylitettävä kynnys ja on uskallettava laulaa. Olipa sitten syy ilo tai suru.
Ahdistus tai yksinäisyys.
Vantaalainen nuoripari
He nukkuivat kotona ja olivat sairaalassa. Sairaalassa hoidettiin heidän vauvaansa Minniä.
Laura, Minnin äiti, yritti laulaa iloisia biisejä.
Myöhemmin Minni kuoli. Perhonen lensi ikkunan takana, vaikka oli jo syyskuun puoliväli.
Kun surusta ei halua vielä puhua, siitä voi laulaa. Kunnes on tarpeeksi vahva ja valmis puhumaan. Yhdessä tekeminen taitaa olla tämän parin tapa työstää Minnin kuolemaa. Pari pitää yhtä. Vahva rakkaus.
Toni on ujo nuori mies, joka asuu vielä äitinsä kanssa. Äiti patistelee poikaansa löytämään oman asunnon. Töissä hän on työmaalla, avaamassa porttia. Väriä arkeen tuovat karaokeillat.
Kari Räihän Karaokekorjaamo on Pyhäjoella. Kaveri laulaa karaokea, kun Kari korjaa autoa.
Menkää ihmeessä ja jutelkaa tämän miehen kanssa. Tai laulakaa yhdessä karaokea.
Kari lähtee tansseihin, oranssi työasu päällään, istuu seinäkukkana. Omanlaisensa tyyli on miehellä. Varmaankin asussa, jossa tuntee olevansa sinut itsensä kanssa. Kaverit auttavat Karia, yhdessä tanssitaan jenkkaa ja annetaan vinkkejä, miten laittaa hiukset.
Vaikka hän istuukin seinäkukkana tansseissa, on Kari aito ihminen. Juuri sellainen kuin hän on.
Hän etsii kumppania tositarkoituksella, 55-62-vuotiasta naista.
Kun ei se uusi kumppani tule halliin eikä methään.
Yksinhuoltaja, jolla on lämpimät välit teinityttönsä kanssa.
“Karin ja Kiian yhteiset kohtaukset ovat upean hauskoja: Tämä vai tuo takki? Ei kumpikaan. Mites nuo poikaystäväjutut, onko kaikki kunnossa, ettei tarvitse vaunujuttuja alkaa miettiä? Isä, ole hiljaa.”
Ujona miehenä Kari laulaa karaokea 3-7 yöllä korjaamollaan yksin.
Kavereiden kanssa ihmetellään, miksei hänellä tärppää. Ja mietitään, kumpi on parempi, jenkka vai Tinderi? Kyllä se jenkka Tinderin voittaa.
Elinalla on Parkinsonin tauti. Keho voi olla kova kuin rautakanki ja kävely voi olla hankalaa. Punkkia laulaessa hän liitää. Hän on menossa leikkaukseen, saa nähdä, miten elämä jatkuu.
Karaokelaitteet on laitettu saunaan. Tää onkin ihan uutta.
Rakkautta ilmassa, kun tämä pari laulaa yhdessä saunassa.
Evi ja Jamppa
Monen karaokeillan jälkeen Evi saapuu kotiin ja pääsee oman kullan kainaloon. Siihen asti, kun on taas seuraava karaokekeikka.
Lähteet:
Einari Paakkanen, käsikirjoitus ja ohjaus
https://www.youtube.com/watch?v=HFY8Px9NPSs
https://www.karaokemovie.fi/
https://www.episodi.fi/elokuvat/karaokeparatiisi/
https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008856438.html
https://www.savonsanomat.fi/paikalliset/4781013
Lähettäjä Toimitus - 4132 kertaa luettu
Edelliset kirjotukset
Seurustelu ennen ja nyt
Aika kiitää ja me sen mukana, vaikka kuinka yrittäisi jarrutella, niin silti vanhenemme melkoisella vauhdilla. Siksi on hyvä pysähtyä muistelemaan aikoja, jolloin aikaa tuntui olevan edessä päin, vaikka muille jakaa.
Voi niitä, nuoruuden kultaisia aikoja, kun ei vielä päässyt aikuisten rientoihin, maistamaan nuoren mielestä oikeaa elämää. Silloin ikärasismi rasitti menevää mieltä. Ravintolat ja tanssit ennen rippikoulua olivat saavuttamattomia unelmia. Tuntui, että aika matelee kuin höyryjuna, joka pysähtelee pysäkiltä toiselle kuin olisivat hiilet loppuneet tulipesästä. Aika tuo aineeton elementti ei vain rientänyt, vaikka nuoren mieli tahtoi jo aikuisten maailmaan, missä kaikki tuntui olevan sallittua.
Vanhaan hyvään aikaan, kun olin vielä nuori ja komea, mutta nyt enää komea näin kai voisi pikku vitsinä tai omahyväisesti sanoa. Ainakin tuntuu siltä, kun muistelen sen aikaista seurustelu vilkkautta. Kyllä silloin nuorempana oli vientiä, melkoista kiitoa naisten kanssa ja myös vaarallisia suhteita sekä tilanteita. Ne vaarat aiheutuivat mustasukkaisista kavereista, jotka katsoivat omistavansa naisen, jonka kanssa tanssin. Kyllä lievä mustasukkaisuus on hyväksyttävää, mutta toisen omistaminen ei. Eihän se mukavalta tunnu, kun joku on liiallisesti kiinnostunut toisen kumppanista ja yrittää virittää silmäpeliä, vaikka toinen istuu vieressä. Pelkkä naisen tanssittaminen ei mielestäni, ole syy mustasukkaisuuteen. No, jos toinen on mennäkseen, niin kyllä hän menee, ei siinä itku auta. Parempi oli, kun meni, sillä toisen pettäminen, on katalaa touhua.
jatkuu
Ennen vanhaan
Ennen vanhaan kuten niin usein painokkaasti lausutaan, oli kaikki paremmin. Kyllä oli ainakin mitä seurusteluun vastakkaisen sukupuolen suhteen tulee, niin nuoruus oli minulle ja käsittääkseni monille muille kiireistä teerenpeli aikaa. Nyt vanhemmiten onkin hiljaista.
Muusta nykyisin muka paremmasta elämästä en oikeastaan tiedä. Silloin ennen hyvään vanhaan aikaan oli töitä kaikille toisin kuin nyt, eikä ketään jätetty. Luontoa ei oltu, vielä pilattu ja sitä riitti. Talvet olivat talvia ja kesät kesiä, helleaaltoja tuskin nimeksikään Euroopassa. Talvet ovat nykyään pelkkää harmaata syksyä. Olemme pilaamassa ainutlaatuisen asuinpaikkamme tässä kaikkeudessa. Täytyy muistaa, ettemme pääse tältä avaruudessa kiitävästä kivi pallerosta nimeltään Maa, jota peittää ohuen ohut ilmakupla, millekään muulle planeetalle pakoon pilaamaan sitäkin. Meidän ei tarvitse pelätä inhoja avaruudesta tulevia sotaisia muukalaisia, jotka tuhoaisivat planeettamme, koska teemme sen vapaaehtoisesti ihan itse.
No, nykyisin tekniikka on mennyt jättiaskelin eteenpäin ja kaikilla älypuhelimet hip hei, tätä riemua ja lystiä, kun päivityksiä tulee solkenaan. Entä sitten ne kaikenlaiset applikaatiot, joita riittää joka lähtöön, ne vasta lystejä ovat. Jopa hammasharjan käytölle on oma sovellus.
Tuntuu kuin älypuhelimen, tekoälyn ja chattien kanssa on kivampi seukata heti aamusta yömyöhään kuin oikean ihmisen kanssa. Tekniset vempaimet kehittyvät, niin ettei tämmöinen hidas hämäläis ukko tahdo perässä pysyä. Entä me? Pohjimmiltaan ihminen ei ole kehittynyt yhtään viisaammaksi. Ahneus ja sotaisuus jatkavat voittokulkuaan. Jotenkin kaikki muukin planeetalla tuntuu olevan jotenkin vinksallaan, Luotan kuitenkin, siihen että näin viime hetkillä viisastumme sen verran ja pystymme vielä pysäyttämään tämän hullunmyllyn. Vai olemmeko polkaisseet sellaisen oravanpyörän pyörimään, mitä ei saa enää pysähtymään? Ellemme siihen kykene niin sitä niitämme mitä kylvimme ja aikamme on ohi planeetan valtiaina. Pallomme valtiaiden paikan ottavat planeettamme ilmastonmuutosta ja luonto katoa kestävämmät lajit kuten esimerkiksi torakat, muurahaiset, punkit ja rotat ym. sitkeät otukset.
Seurustelun saralla kohdallani onkin tapahtunut jyrkkä taantuma, seurustelu lama on kolkuttanut sähköpostissa. Kyllä luulisi tällä iällä löytyvän kumppani, jos ei ihan sitä prinsessaa, niin kelpo ihminen ainakin. Mutta varteen otettavilla immeisillä on, jos jonkinlaista estettä ja syytä, ettei seukkaaminen ota onnistuakseen. Epäilen, että älypuhelin ja muut uudet tekoäly sovellukset ovat syrjäyttäneet vanhanaikaisen seurustelu kulttuurin?
Muistot
Muisti tuppaa heikentyä, kun ikää karttuu. Huomasin sen ikävän tosiasian, kun en muistanut millään ensi suudelmaa, vaikka sanotaan, että kyllä vanhat asiat muistaa paremmin kuin uudet. Niinhän sitä luulisi, mutta että näinkin tärkeä asia, joillekin jopa maata kaatava muisto katoaa elämän historian aamuhämärästä noin vain. Se on katastrofi, ettei muista ketä suuteli ensi kertaa. Voiko sitä mennä hautaankaan hyvillä mielin ja levollisesti, jos ei tuota muista?
Seuraavaksi aloin selata ilmeisesti jo horjuvan muistipankkini seurustelu osastoa. Ei taaskaan tullut mieleen kenestä naapurin likasta tykkäsin tsi suutelin ensimmäisenä. Kuusivuotiaana, jolloin aloin tykkäämään tytöistä toisin kuin poika kaverini, jotka inhosivat likkoja. Naapurustossa oli ikäisiäni likkoja pilvin pimein, sillä 50-luvulla oli vielä suurperheitä, toisin kuin tänään lukuun ottamatta joitain käsittääkseni uskonnollisia alueita, missä suurperheet ovat vielä voimissaan.
Kaiholla muistelin kuusivuotis aikoja, silloin oli valinnan varaa, koska olin jostain kumman syystä suosittu likkojen keskuudessa. Minut haluttiin aina likkojen leikkeihin. Pyörittämään narua, kuurupiiloon etsijäksi tai piirtämään ruutuja kovaan sorakatuun, koska heidän mielestään olin vahva ja pystyin raapustamaan isolla naulalla syvemmät rajat ruutuihin kuin heikot tytöt. Niinpä raadoin niska limassa ja otsa hiessä narun toisessa päässä jonkun isomman likan kanssa tai raaputin ruutuja tien pintaan. Sitten- yksi koululaistyttö keksi liidun, jolla sai lipeällä kyllästettyyn soratiehen piirrettyä ruudut kätevämmin. Enkä saanut enää sen jälkeen ylpeillä pätevänä hyppy ruutujen kaivertajana.
Siihen aikaan ei ollut juurikaan autoja kotinurkkien teillä huristelemassa, joten kadut, isommat pihat ja lukuisat rakentamattomat alueet olivat lapsien leikkipaikkoja. Taisivat likat hyväksi käyttää hyvä sydämisyyttäni ja alttiutta kehuille ”kyllä olet vahva jne” hyväkseen. Näin varhain likat jo pyörittivät poikalasta kuin litran mittaa. Siinä suhteessa tytöt olivat ilmeisesti sen ikäisinä meitä kloppeja fiksumpia ja sitä he suurimmaksi osaksi luultavasti, ovat valitettavasti tai onneksi vieläkin?
Ensi suukkoa huulille tai edes hipaisua poskelle en vain saanut kirvelläkään päähäni. Kyllä harmittaa, etten pitänyt päiväkirjaa sen jälkeen, kun opin kirjoittamaan, silloin olisin vielä muistanut tämän äärettömän tärkeän asian ja nyt voisin sieltä ”paksusta tyttökalenteristani” tsekata suukot ja kaiken muun kivan mitä likkojen kanssa on kahden tehty.