Voi tylsyyttä, voi kipinää!
keskiviikko 30 marraskuu 2022
Keski-ikäisistä naisista kertovassa tv-sarjassa parasta on ympäristö: vanha roosa huvila postikorttimaiseman keskellä. Vaihdan kanavaa ja joudun suoraan Fifan Qatar-sotkuihin. Ranskalaisdokkari on parempaa katsottavaa. Elokuva, jota odotin, olikin jo eilen Avalla, ja Ava ei ole Areenassa.
Onneksi on kirjallisuus. Voin valita Sylvi Kekkosen koottujen teosten (Amalia luettu kesällä mökin riuduttavassa auringossa) ja senegalilaisranskalaisen Mbougar Sarrin maailmaa säväyttävän romaanin Miesten syvimmät salaisuudet (alkuperäisteos ranskaksi "Ihmisten syvimmät salaisuudet) välillä. Sylvi Kekkonen kirjoittaa lapsuudestaan ja maalaiskylän elämästä 1900-luvun alussa, afrikkalaistaustainen kolmikymppinen ja akateeminen Mbougar Sarr taas kirjojen kirjoittamisesta ja lukemisesta. Miksi teoksen nimi on suomennettu 'miesten syvimmät salaisuudet'? Siksikö, että joissakin kielissä 'man' tarkoittaa sekä miestä että ihmistä. 'Woman' onkin sitten se miehen kylkiluu.
Aivan päinvastaiset kieleltään ja aiheeltaan Amalia ja Miesten syvimmät salaisuudet ovat molemmat hienoja romaaneja. Tosin olen lukenut jälkimmäistä vasta 50 sivua, mutta voin sanoa, että olen kohdannut Taideteoksen isolla T:llä. Erikoisuutena: yksi virke ulottuu neljän ja puolen sivun päähän.
Miksi en sitten lue enemmän romaaneja vaan katson aina samoja ihmissuhdedraamoja, joissa ah, podetaan identiteettikriisiä, ollako mies vai nainen, tykätäkö tuosta vai tästä, ollako uskoton vai ei, joissa kuulutaan ylempään keskiluokkaan, asustetaan arkkitehtien muotoilemissa asunnoissa ja syödään sushia, käydään parisuhdeseksuaaliterapiassa ja korvakynttilähoidoissa?
Vastaus on selvinnyt itselleni äskettäin.
Olen mukavuudenhaluinen ja ikävystynyt, pakenen tylsää todellisuutta ja lillun mieluummin ihmissuhdemössössä kuin että lukisin uusista uusimpaa kirjallisuutta tai kahlaisin Sotaa ja rauhaa. Pidän periaatteena: "Olen eläkkeellä, eihän minun tarvitse enää nähdä vaivaa minkään eteen."
Tässä on vasta puoli vastausta. Koko vastaus on: minulla on eriparisilmät. Ovat ne samanväriset, ja jotkut ovat jopa ihastuneet niihin, mutta ne nyt vain ovat eri paria: toinen näyttää maailman kellahtavana, toinen valkoisena. Mitä sillä on väliä lukemisen kannalta, minkäväriset kirjan sivut ovat? Ei olekaan, mutta silmiäni alkaa muutaman sivun jälkeen armottomasti kirveltää. Välillä kirveltää keltaista silmää, välillä vihloo valkoista. Arvaat jo, että odotan palavasti silmälekurin armahtavaa laserleikkuria myös vasempaan silmääni.
Ovatko tv-ohjelmat huonontuneet sitten 60-luvun reporadion ja esim.80-luvun Pulttibois-vitsien ja muiden hupiohjelmien? Ennen oli yksinkertaista tilannekomiikkaa, kuten rautakaupassa ei ole myyjää ja "onks Viljoo näkyny".
En haluaisi lähteä siitä, että "kun ennen oli kaikki paremmin". Mielestäni kaikki oli vähintään yhtä hyvin. Minusta television draamaohjelmissa oli laajempi repertuaari: oli maaseutua ja murretta, oli eri ikäluokkia ja ammatteja. Töitä tehtiin käsin niska limassa. Nytkin Suomessa on maaseutua ja murretta, on käsityöläisammatteja kaupan kassoja ja kalastajia sekä hurja määrä eläkeläisiä. Silti katsomme sarjoja ja uusia elokuvia, jotka on tehty leimallisesti Helsingissä ja joiden päähenkilöiden ikähaitari on pääasiassa 30 - 40 vuotta. No, myönnetään - ovat Ivalo, Lappeenranta ja Fuengirolakin olleet näyttämönä.
Monien teosten mukaan (tähän voi laskea mukaan myös muutamat kirjat) Suomessa menee pääasiassa todella hyvin: ihmisillä on tilavat asunnot, heillä on korkeakoulutus tai vähintään keskiasteen koulutus. Matkoja ei kuljeta missään nimessä bussilla vaan omilla autoilla. Ei ole työttömyyttä tai ansiosidonnaisia tuloja, ei pieniä eläkkeitä eikä hoitojonoja.
Minä tunnen toisenlaisen Suomen.
Minun Suomessani on paljon metsää ja rantoja. Ihmiset ovat melko vaiteliaita ja hyväntahtoisia. Heidän vanhempansa tai isovanhempansa ovat viljelleet maata, ja sieltä tulee rakkaus omavaraiseen ruokaan: ruisleipään, suomalaiseen juustoon, oman metsän koivuvihtaan (-vastaan), käen kukuntaan valkoisiin hankiin. On pitkät, autiot tiet taajamasta toiseen. On hakkuuaukkoja ja korpimetsiä, ristikirkkoja ja S-marketteja, ABC-asemia ja rollaattoreita. On pienteollisuutta ja jättikouluja, yksinäisyyttä ja tasapaksua elämää ilman äksöniä. Sen kuvaaminen ei ole mediaseksikästä.
Minun maassani puhutaan suomea eikä kyökkienglantia. Kässehditään hämäränhyssyssä saunapolulla. Lyödään löylyä kiukaalle ja ollaan äimän käkenä, kun eduskunta on budjettiriihessä. Puidaan asiat juurta jaksaen eikä umpimähkään, vaikka sukset menevät ristiin. Ei osteta sikaa säkissä eikä katsota lahjahevosen suuhun.
Eikä ikinä luovuta possessiivisuffiksista, eihän?
Äkäinen akka Tuulia Jolla
Lähettäjä Hannah - 1499 kertaa luettu
Edelliset kirjotukset
Yllätysmatka 5
Miten tunnistat sen metsänhoitoyhdistys tyypin? Sovittiin, että hän odottelee marketin etuovella yhdeksältä. Kurvailtiin paikallisen marketin parkkipaikalle
Sisäänkäynnin vierellä seisoskeli maastopukuun sonnustautunut nainen sen näköisenä, kuin odottaisi jotakin.
Mirkku saapasteli hänen luokseen ja kyllä siinä seisoi oppaamme. Miten jatketaan, onko sinne palstalle pitkäkin matka? Viisitoista kilometriä tuonne Perä- Posiolle päin. Asennan sinulle ensin tällaisen sovelluksen mistä näet palstasi rajat. Näitä sovelluksia on nykyään, joka lähtöön. On tämä nykytekniikka hienoa. Enää ei välttämättä tarvitse hankalia paperikarttoja, jotka kastuvat tai repeytyvät. Ihmettelin ääneen. Niinpä, mutta kyllä niillä paperi kartoilla vielä on oma arvonsa. Voit jättää autosi tuonne parkkiin, niin mennään minun autollani. Paikkaan on itse asiassa helppo löytää, mutta mennään mieluummin ensin yhdessä katsomaan paikka. Voitte sitten käydä omin nokin kiertämässä palstaanne.
En malttanut olla kysymättä metsästäjän ja karhun kohtaamisesta. No nalle on ammuttu ja mies päässyt sairaalasta. Sellainen valitettava tapaus, joita sattuu joskus, muuten ne väistävät ihmistä, joka on lopulta pahin peto kaikista luojan luomista kaikkine aseineen. Viime kerrasta taitaa olla pitkälti yli sata vuotta, kun joku metsän eläin on ihmisen surmannut. Enemmän koirat ihmisiä raatelevat, kuin metsän sudet ja karhut ikinä. Vähän väliä on lehdissä otsikoita, kuinka koira on käynyt pikku lapsen tai aikuisen kimppuun.
Käännyimme metsäautotielle ja huristeltiin sitä jonkin matkaa, kunnes pysähdyimme pienen niityn laitaan. Uljas maakotka liiteli niityn yllä. Tuo on komea näky, ihastelin. Tampereella ei noita maakotkia näy, muunlaisia kotkia kyllä sitäkin enemmän.
No niin katsotaanpa sitä sovellusta. Mirkku haki sovelluksen esiin ja oppaamme näytti miten palstan rajat näkyvät puhelimen sovellus kartalla. Seurasimme opasta ja kävelimme palstan reunaa pitkin, jonkin matkaa. Kuten huomaatte, puhelimesta kartan lukeminen on vaivatonta ja selkeää. On nämä laitteet kehittyneet. Tämä on helppoa kuin heinänteko, vai mitä sanot. Joo tullaan huomenna kiertämään koko palsta ja katsotaan sillä silmällä, mitä pitäisi tehdä.
jatkuu
Yllätysmatka 4
Aamiaista syödessä kuulimme radiosta, että Posiolla karhu oli hyökännyt hirvimetsällä olleen metsästäjän kimppuun ja tämä oli joutunut sairaalaan. Oho, siis jossain täällä lähellä. Mitäs meni karhua ärsyttämään, olisi perääntynyt hitaasti kuten kuuluu tehdä. Karhulla saattoi olla pennut lähellä? Ehkä se puolusti lapsiaan, kuten kunnon äiti ainakin? Karhuilla on omat reviirit, kuten kaikilla eläimillä, niin meilläkin. Jossain päin jenkkilää saa ampua ihmisenkin, jos tulee toisen tontille ilmoittamatta, eikä saa mitään sanktioita. Kyllä karhullakin pitää olla oikeus puolustaa reviiriään ja pentujaan.
Siinä suuri valkoinen metsästäjä koki, miltä saaliista tuntuu, kun useat ihmiset ja aseet ajavat sitä takaa. Sitä paitsi ihminen on liian ylivoimainen ampuma aseen kanssa. Lihaa saa helpommin K-kaupan Väiskiltä tai kauppahallista. Oikeastaan metsään saisi ottaa mukaan vain kameran, retkeily varusteet, marjojen ja sienten poiminta välineet. Metsuri voi mennä sahan kanssa, mutta ei saa tehdä avohakkuuta, sillä siinä menee monen metsästä elävän lajin koti ja elämän jatkamisen edellytys kymmeniksi kenties jopa sadoiksi vuosiksi. Mirkku oli luonnonsuojelija henkeen ja vereen. Tähän ei kannattanut sanoa mitään vastaan, muistin vanhastaan, että iso riita, siitä vain syntyy. Enkä halunnut aloittaa mitään riitaa, etenkään nyt kun olimme päässeet lähemmäksi toisiamme illalla.
Pahimman kiukun puuskan laannuttua. Kysäisin moneltako se tapaaminen, olikaan? Ihan kohta tuolla keskustan kaupan edessä, jonka ohi tultiin eilen. Eikä matka sinne ole pitkä. Hyvin ehditään. Uskaltaako sinne metsään edes mennä? Voi olla, että se mesikämmen on jo kokenut kohtalonsa? Pianhan se kuullaan oppaalta. Hänellä luulisi olevan tietoa paikallisista asioista? Sattuihan tuo tässä lähellä.
jatkuu
Yllätysmatka 3
Herätessä en hetkeen tajunnut missä olin, sänky tuntui liikkuvan ja kuului kummaa kolketta. Niinpä sitä oltiin junassa matkalla pohjoiseen eksän kanssa, tutkimaan hänelle tipahtanutta yllätysperintö metsää, unesta tokkurainen ajattelu elin viestitti. Mirkku kömpi yläpetiltä ja kaivoi repusta termarin ja pari sämpylää. Tässä vähän aamupalaa, mutta kahvi on jo haaleaa. Ei se haitannut, sillä oli mukava syödä aamupala pitkästä aikaa yhdessä.
Auton haku sujui jouhevasti ja pian olimme matkalla kohti Kemijärveä, mistä matka jatkuisi eväiden haun jälkeen kohti Kuusamoa. Miten ajattelit löytää perintö metsäsi? No pitää olla kiinteistötunnus ja otin yhteyttä paikalliseen metsänhoitoyhdistykseen, josta tulee joku opastamaan meidät huomenissa oikeaan paikkaan. Olen sopinut yhdistyksen asioiden hoitajan kanssa treffit Posiolle. Posiolla myös majoitumme mukavaan mökkiin. Toivottavasti ilmat suosivat meitä. Mökki oli varsin vaatimaton nimitys upealle hirsihuvilalle, jossa oli kaikki nykyajan mukavuudet.
Ravittua itsemme, lepäilimme mukavilla tuoleilla. Et ole tainnut löytää ketään vierellesi, kun pyysit minut apuun? Eipä ole tullut ketään sellaista, jonka kanssa voisi ajatella mennä yhteen. Sama juttu. Olen kyllä treffailut muutamia, mutta jotenkin olen mielessäni verrannut heitä sinuun, eikä se ole oikein heitä kohtaan. Kyllä tämä yksin olokin ihan hyvä juttu on, eipä tarvitse selitellä kenellekään mitään tekemisistään. Tosin kyllä tämä viime aikoina on alkanut ottamaan päähän. Ihminen kaipaa kuitenkin kumppania, ollaanhan suurimmaksi osaksi sosiaalisia lauma eläimiä.
Radiosta, alkoi juuri silloin kuulua Britan, laulamana mua lemmitkö vielä oi Kustaa, onko rakkautes ruostumaton. Molemmat purskahdimme nauruun. Joo, o täytyy tunnustaa, että aika ajoin olen sinua kaivannut. Eihän meillä ollut oikeastaan mitään ylipääsemättömiä riitoja. Taidettiin lopulta vain kyllästyä naamoihimme, samoihin rutiineihin ja lapsiakaan ei tullut. Sama täällä Mirkku puuskahti, on se kumma juttu. Oltiinkohan liian hätäisiä eron suhteen? Tiedä häntä oltiinko? Näihin kummankin mieltä askarruttaviin mietteisiin vaivuimme loppu illaksi.
jatkuu