Voi tylsyyttä, voi kipinää!
keskiviikko 30 marraskuu 2022
Keski-ikäisistä naisista kertovassa tv-sarjassa parasta on ympäristö: vanha roosa huvila postikorttimaiseman keskellä. Vaihdan kanavaa ja joudun suoraan Fifan Qatar-sotkuihin. Ranskalaisdokkari on parempaa katsottavaa. Elokuva, jota odotin, olikin jo eilen Avalla, ja Ava ei ole Areenassa.
Onneksi on kirjallisuus. Voin valita Sylvi Kekkosen koottujen teosten (Amalia luettu kesällä mökin riuduttavassa auringossa) ja senegalilaisranskalaisen Mbougar Sarrin maailmaa säväyttävän romaanin Miesten syvimmät salaisuudet (alkuperäisteos ranskaksi "Ihmisten syvimmät salaisuudet) välillä. Sylvi Kekkonen kirjoittaa lapsuudestaan ja maalaiskylän elämästä 1900-luvun alussa, afrikkalaistaustainen kolmikymppinen ja akateeminen Mbougar Sarr taas kirjojen kirjoittamisesta ja lukemisesta. Miksi teoksen nimi on suomennettu 'miesten syvimmät salaisuudet'? Siksikö, että joissakin kielissä 'man' tarkoittaa sekä miestä että ihmistä. 'Woman' onkin sitten se miehen kylkiluu.
Aivan päinvastaiset kieleltään ja aiheeltaan Amalia ja Miesten syvimmät salaisuudet ovat molemmat hienoja romaaneja. Tosin olen lukenut jälkimmäistä vasta 50 sivua, mutta voin sanoa, että olen kohdannut Taideteoksen isolla T:llä. Erikoisuutena: yksi virke ulottuu neljän ja puolen sivun päähän.
Miksi en sitten lue enemmän romaaneja vaan katson aina samoja ihmissuhdedraamoja, joissa ah, podetaan identiteettikriisiä, ollako mies vai nainen, tykätäkö tuosta vai tästä, ollako uskoton vai ei, joissa kuulutaan ylempään keskiluokkaan, asustetaan arkkitehtien muotoilemissa asunnoissa ja syödään sushia, käydään parisuhdeseksuaaliterapiassa ja korvakynttilähoidoissa?
Vastaus on selvinnyt itselleni äskettäin.
Olen mukavuudenhaluinen ja ikävystynyt, pakenen tylsää todellisuutta ja lillun mieluummin ihmissuhdemössössä kuin että lukisin uusista uusimpaa kirjallisuutta tai kahlaisin Sotaa ja rauhaa. Pidän periaatteena: "Olen eläkkeellä, eihän minun tarvitse enää nähdä vaivaa minkään eteen."
Tässä on vasta puoli vastausta. Koko vastaus on: minulla on eriparisilmät. Ovat ne samanväriset, ja jotkut ovat jopa ihastuneet niihin, mutta ne nyt vain ovat eri paria: toinen näyttää maailman kellahtavana, toinen valkoisena. Mitä sillä on väliä lukemisen kannalta, minkäväriset kirjan sivut ovat? Ei olekaan, mutta silmiäni alkaa muutaman sivun jälkeen armottomasti kirveltää. Välillä kirveltää keltaista silmää, välillä vihloo valkoista. Arvaat jo, että odotan palavasti silmälekurin armahtavaa laserleikkuria myös vasempaan silmääni.
Ovatko tv-ohjelmat huonontuneet sitten 60-luvun reporadion ja esim.80-luvun Pulttibois-vitsien ja muiden hupiohjelmien? Ennen oli yksinkertaista tilannekomiikkaa, kuten rautakaupassa ei ole myyjää ja "onks Viljoo näkyny".
En haluaisi lähteä siitä, että "kun ennen oli kaikki paremmin". Mielestäni kaikki oli vähintään yhtä hyvin. Minusta television draamaohjelmissa oli laajempi repertuaari: oli maaseutua ja murretta, oli eri ikäluokkia ja ammatteja. Töitä tehtiin käsin niska limassa. Nytkin Suomessa on maaseutua ja murretta, on käsityöläisammatteja kaupan kassoja ja kalastajia sekä hurja määrä eläkeläisiä. Silti katsomme sarjoja ja uusia elokuvia, jotka on tehty leimallisesti Helsingissä ja joiden päähenkilöiden ikähaitari on pääasiassa 30 - 40 vuotta. No, myönnetään - ovat Ivalo, Lappeenranta ja Fuengirolakin olleet näyttämönä.
Monien teosten mukaan (tähän voi laskea mukaan myös muutamat kirjat) Suomessa menee pääasiassa todella hyvin: ihmisillä on tilavat asunnot, heillä on korkeakoulutus tai vähintään keskiasteen koulutus. Matkoja ei kuljeta missään nimessä bussilla vaan omilla autoilla. Ei ole työttömyyttä tai ansiosidonnaisia tuloja, ei pieniä eläkkeitä eikä hoitojonoja.
Minä tunnen toisenlaisen Suomen.
Minun Suomessani on paljon metsää ja rantoja. Ihmiset ovat melko vaiteliaita ja hyväntahtoisia. Heidän vanhempansa tai isovanhempansa ovat viljelleet maata, ja sieltä tulee rakkaus omavaraiseen ruokaan: ruisleipään, suomalaiseen juustoon, oman metsän koivuvihtaan (-vastaan), käen kukuntaan valkoisiin hankiin. On pitkät, autiot tiet taajamasta toiseen. On hakkuuaukkoja ja korpimetsiä, ristikirkkoja ja S-marketteja, ABC-asemia ja rollaattoreita. On pienteollisuutta ja jättikouluja, yksinäisyyttä ja tasapaksua elämää ilman äksöniä. Sen kuvaaminen ei ole mediaseksikästä.
Minun maassani puhutaan suomea eikä kyökkienglantia. Kässehditään hämäränhyssyssä saunapolulla. Lyödään löylyä kiukaalle ja ollaan äimän käkenä, kun eduskunta on budjettiriihessä. Puidaan asiat juurta jaksaen eikä umpimähkään, vaikka sukset menevät ristiin. Ei osteta sikaa säkissä eikä katsota lahjahevosen suuhun.
Eikä ikinä luovuta possessiivisuffiksista, eihän?
Äkäinen akka Tuulia Jolla
Lähettäjä Hannah - 1587 kertaa luettu
Edelliset kirjotukset
Muistojen raunioilla 6
Pienen poikamies boxin siivous ei kauaa kestänyt. Oli sovittu kuudeksi ja aikaa oli vielä jäänyt runsaasti siivouksen jälkeen. Odottelu on yhtä helvettiä, kun minuutti tuntuu tunnilta. Kaikki odottamaan joutuneet tietävät, miten tuskastuttavaa, se on. Siinä vierasta odotellessa, tajusin etten tiennyt kiinnostuksen kohteesta oikeastaan yhtään mitään. Olin tavannut häntä vain sattumoisin kotokadulla ja pysäkillä, en edes nimeä ollut kysynyt.
Hänen ikäänsä en oikein osannut arvioida, oletin hänen olevan kuitenkin minua vanhempi, vaikka olin arvioinut hänen olevan korkeintaan parikymppinen eli minua pari vuotta vanhempi. Häkellyttävän kaunis hän mielestäni kuitenkin oli. En osannut silloin, enkä vieläkään arvioida naisen ikää. Hän lienee muuttanut maisemiin vasta vähän aikaa sitten, sillä en ollut nähnyt aiemmin näillä nurkilla.
Pyyhin pölyt, oioin mattoa, asettelin pöydän kattausta ja tarkistaessani levysoittimen levyn kuntoa jo vissiin kolmatta kertaa, kuului vihdoin ja viimein ovikellon pirinä tasan kello kuusi. Säikähdin ja meinasin pudottaa kahvi pannun, jota olin kiikuttamassa pöytään ja olin kompastua maton kulmaan. Pääsin ovelle ehjänä, sipaisin hiuksia ojennukseen ja avasin oveni. Sisään astui hän ja joku pieni tyttö. Olo tuntui puulla päähän lyödyltä. Tällaista en tosiaan ollut odottanut, vilkaisin vielä ovesta kadulle, odottaen, tulisiko kenties aviomies perässä. Ei näkynyt, joten suljin oven. Otin vieraiden päällysvaatteet ja asettelin ne naulakkoon kuin herrasmies konsanaan.
Terve! Ei kai haittaa, että otin tämän nuorimmaiseni tämän Pirjon eli Pipsan mukaan katsomaan naapurin setää? Minä olen Paatsaman Irmeli eli Inkku. Vanhempia muksuja ei naapurin setä kiinnostanut, kun tellusta tulee joku lasten ohjelma. Toinnuin hitaasti, mutta valehtelin nopeasti, ettei Pipsan mukana olo haittaa yhtään. Minä olen Petterssonin Pekka, kiva että pääsitte. Edelleen hieman päästä pyörällä, tästä yllättävästä käänteestä, pyysin heitä istumaan herkkupöydän ääreen.
Jatkuu
Muistojen raunioilla 5
Työaika loppui vihdoin viimein, viimeinen tunti oli tuntunut ikuisuudelta. Leimasin kellokortin ja pistelin kiireen vilkkaan Nysse pysäkille. Nyssessä viimeistelin ostoslistaa, millä hurmata naisen kuin naisen. Näin helposti sitä tulee ajateltua suuria pikku hurmiossa. Tarvitsisiko käydä pitkäripaisessa ostamassa jotain makeaa likööriä tai mitä ihmettä kahvittelun jälkeen oikein tarjoaisin?
Isolla kirkolla poikkesin ensin Stockmannin kondiittori mestarien herkku osastolle ja sitten pitkän harkinnan eli vähän alle minuutin jälkeen suunnistin pitkäripaiseen hakemaan, jotain sellaista mistä tytöt mahdollisesti tykkäävät. Jätin kuitenkin hetkeksi Kossun pois laskuista, sillä sen tarjoaminen saatettaisiin tulkita väärin. Toisaalta mistä sitä ikinä kenenkään viini, likööri tai viina makua arvaisi, joten niiden lisäksi ostin myös kossua varmuuden vuoksi. Ei vara venettä kaada tuumiskelin ja ainahan voin siemailla sen itse suruuni tai muuten vain, jos homma ei luonnaa toivotulla tavalla.
Raahasin kilisevän ja leipomoherkkuja pursuavat kassit kotiin. Kassien purun jälkeen huomasin, ettei minulla ollut yhtään kynttilää, mutta toisaalta ei ollut kynttilänjalkaa. Tunnelmallinen ja romanttinen kynttilä kahvittelu oli siis poissa laskuista. Sitten tuli mieleen kukat. En ollut niitäkään ostanut, mutta eipä ollut vaasiakaan, joten vähän puolivalmiiksi tämä nyt jää, tuumiskelin haikeana. Harmi. Onneksi olin aikoinaan hommannut käytetyn levarin ja muutamia levyjä, missä Ola ja muut tangon taitajat pistivät parastaan.
Katselin arvioivasti hieman nuhraantunutta poikamies kämppääni. Ei hyvältä näyttänyt ja painelin hakemaan komerosta imurin. Ensin kuitenkin matto pihalle ja tuuletusta, pölyjen pyyhintää, imurointia ym. mitä siivoukseen kuuluu. Pikku kämppäni oli tunnissa niin moitteettomassa kunnossa, että olisin läpäissyt Intin alikessujen tupatarkastuksen ja saanut iltaloman. Kaikki alkoi olla valmista iltaa varten. Pöytä oli katettu ja kaikki valmiina, vain illan tähti puuttui. Siinä hermoillessa ja odotellessa, funtsin, että käyköön tämä ilta siitä kuutamo ajelusta mistä alussa haaveilin.
jatkuu
Muistojen raunioilla 4
Säikähdin päällekäyvää kysymystäni heti ja ajattelin, että tuliko munittua koko juttu. Jaa, että oikein pullakahvit meinaat tarjota. Lämpimien ajatusten kohde, virkkoi ja hymyili kujeilevasti. Olin havaitsevani lämpöä silmien tuikkeessa. Niin olisi kiva tutustua naapuriin, kun kerran samalla tiellä asutaan, selitin naama punaisena. No, mikäs siinä, voidaan tosiaan rupatella kahvin ja nisun äärellä ja samalla tulee tutustuttua naapuriin. Sopisiko siinä kuuden maissa? Toki se on ihan hyvä aika. Sinähän tiedät missä asun. No en oikeastaan, mutta talon tiedän. No, ovi on siinä tien puolella ja ovessa lukee Pettersson.
Romanttiset kitarat ja hiljaiset rummut päristelivät mantelitumakkeessa, vai mikä se aivoissa olevan mielihyvä keskuksen nimi olikaan? No, se oli herttisen yhdentekevää, treffit olivat tosiasia. Eihän tässä tarvittu autoa tai kitaraa, että sai naisen treffeille, pohdin, sen kun suunsa aukaisi ja kysyi reilusti. Olin oikein ylpeä itsestäni.
Töissä ihmettelivät, että mistäs nyt tuuli puhaltelee, kun nuori mies suorastaan liitelee pitkin varaston käytäviä. En paljastanut mitään, mutta kyllä kaikki tuntui mukavalta, jopa työ, jota en niinkään rakastanut. Ruokkiksella muistin, että eihän minulla ole kotona oikeastaan mitään aineksia mitä kahvittelussa tarvitaan. Pikku paniikki iski välittömästi. Mietin mitä meillä kotona oli aikoinaan toimittu, kun tuli vieraita. Listasin tarvittavat ostettavat tavarat ja mietin, että kyllä tämä tästä suttaantuu. Aikaa oli tarpeeksi hakea tarjottavat, vaikka jostain kaupungin herkku puodista. Loppu päivä meni kelloa vilkuillessa, ikään kuin jäitä poltellessa, eli tosi etana vauhdilla.