Voi tylsyyttä, voi kipinää!
keskiviikko 30 marraskuu 2022
Keski-ikäisistä naisista kertovassa tv-sarjassa parasta on ympäristö: vanha roosa huvila postikorttimaiseman keskellä. Vaihdan kanavaa ja joudun suoraan Fifan Qatar-sotkuihin. Ranskalaisdokkari on parempaa katsottavaa. Elokuva, jota odotin, olikin jo eilen Avalla, ja Ava ei ole Areenassa.
Onneksi on kirjallisuus. Voin valita Sylvi Kekkosen koottujen teosten (Amalia luettu kesällä mökin riuduttavassa auringossa) ja senegalilaisranskalaisen Mbougar Sarrin maailmaa säväyttävän romaanin Miesten syvimmät salaisuudet (alkuperäisteos ranskaksi "Ihmisten syvimmät salaisuudet) välillä. Sylvi Kekkonen kirjoittaa lapsuudestaan ja maalaiskylän elämästä 1900-luvun alussa, afrikkalaistaustainen kolmikymppinen ja akateeminen Mbougar Sarr taas kirjojen kirjoittamisesta ja lukemisesta. Miksi teoksen nimi on suomennettu 'miesten syvimmät salaisuudet'? Siksikö, että joissakin kielissä 'man' tarkoittaa sekä miestä että ihmistä. 'Woman' onkin sitten se miehen kylkiluu.
Aivan päinvastaiset kieleltään ja aiheeltaan Amalia ja Miesten syvimmät salaisuudet ovat molemmat hienoja romaaneja. Tosin olen lukenut jälkimmäistä vasta 50 sivua, mutta voin sanoa, että olen kohdannut Taideteoksen isolla T:llä. Erikoisuutena: yksi virke ulottuu neljän ja puolen sivun päähän.
Miksi en sitten lue enemmän romaaneja vaan katson aina samoja ihmissuhdedraamoja, joissa ah, podetaan identiteettikriisiä, ollako mies vai nainen, tykätäkö tuosta vai tästä, ollako uskoton vai ei, joissa kuulutaan ylempään keskiluokkaan, asustetaan arkkitehtien muotoilemissa asunnoissa ja syödään sushia, käydään parisuhdeseksuaaliterapiassa ja korvakynttilähoidoissa?
Vastaus on selvinnyt itselleni äskettäin.
Olen mukavuudenhaluinen ja ikävystynyt, pakenen tylsää todellisuutta ja lillun mieluummin ihmissuhdemössössä kuin että lukisin uusista uusimpaa kirjallisuutta tai kahlaisin Sotaa ja rauhaa. Pidän periaatteena: "Olen eläkkeellä, eihän minun tarvitse enää nähdä vaivaa minkään eteen."
Tässä on vasta puoli vastausta. Koko vastaus on: minulla on eriparisilmät. Ovat ne samanväriset, ja jotkut ovat jopa ihastuneet niihin, mutta ne nyt vain ovat eri paria: toinen näyttää maailman kellahtavana, toinen valkoisena. Mitä sillä on väliä lukemisen kannalta, minkäväriset kirjan sivut ovat? Ei olekaan, mutta silmiäni alkaa muutaman sivun jälkeen armottomasti kirveltää. Välillä kirveltää keltaista silmää, välillä vihloo valkoista. Arvaat jo, että odotan palavasti silmälekurin armahtavaa laserleikkuria myös vasempaan silmääni.
Ovatko tv-ohjelmat huonontuneet sitten 60-luvun reporadion ja esim.80-luvun Pulttibois-vitsien ja muiden hupiohjelmien? Ennen oli yksinkertaista tilannekomiikkaa, kuten rautakaupassa ei ole myyjää ja "onks Viljoo näkyny".
En haluaisi lähteä siitä, että "kun ennen oli kaikki paremmin". Mielestäni kaikki oli vähintään yhtä hyvin. Minusta television draamaohjelmissa oli laajempi repertuaari: oli maaseutua ja murretta, oli eri ikäluokkia ja ammatteja. Töitä tehtiin käsin niska limassa. Nytkin Suomessa on maaseutua ja murretta, on käsityöläisammatteja kaupan kassoja ja kalastajia sekä hurja määrä eläkeläisiä. Silti katsomme sarjoja ja uusia elokuvia, jotka on tehty leimallisesti Helsingissä ja joiden päähenkilöiden ikähaitari on pääasiassa 30 - 40 vuotta. No, myönnetään - ovat Ivalo, Lappeenranta ja Fuengirolakin olleet näyttämönä.
Monien teosten mukaan (tähän voi laskea mukaan myös muutamat kirjat) Suomessa menee pääasiassa todella hyvin: ihmisillä on tilavat asunnot, heillä on korkeakoulutus tai vähintään keskiasteen koulutus. Matkoja ei kuljeta missään nimessä bussilla vaan omilla autoilla. Ei ole työttömyyttä tai ansiosidonnaisia tuloja, ei pieniä eläkkeitä eikä hoitojonoja.
Minä tunnen toisenlaisen Suomen.
Minun Suomessani on paljon metsää ja rantoja. Ihmiset ovat melko vaiteliaita ja hyväntahtoisia. Heidän vanhempansa tai isovanhempansa ovat viljelleet maata, ja sieltä tulee rakkaus omavaraiseen ruokaan: ruisleipään, suomalaiseen juustoon, oman metsän koivuvihtaan (-vastaan), käen kukuntaan valkoisiin hankiin. On pitkät, autiot tiet taajamasta toiseen. On hakkuuaukkoja ja korpimetsiä, ristikirkkoja ja S-marketteja, ABC-asemia ja rollaattoreita. On pienteollisuutta ja jättikouluja, yksinäisyyttä ja tasapaksua elämää ilman äksöniä. Sen kuvaaminen ei ole mediaseksikästä.
Minun maassani puhutaan suomea eikä kyökkienglantia. Kässehditään hämäränhyssyssä saunapolulla. Lyödään löylyä kiukaalle ja ollaan äimän käkenä, kun eduskunta on budjettiriihessä. Puidaan asiat juurta jaksaen eikä umpimähkään, vaikka sukset menevät ristiin. Ei osteta sikaa säkissä eikä katsota lahjahevosen suuhun.
Eikä ikinä luovuta possessiivisuffiksista, eihän?
Äkäinen akka Tuulia Jolla
Lähettäjä Hannah - 1660 kertaa luettu
Edelliset kirjotukset
Seurustelu ennen ja nyt
Aika kiitää ja me sen mukana, vaikka kuinka yrittäisi jarrutella, niin silti vanhenemme melkoisella vauhdilla. Siksi on hyvä pysähtyä muistelemaan aikoja, jolloin aikaa tuntui olevan edessä päin, vaikka muille jakaa.
Voi niitä, nuoruuden kultaisia aikoja, kun ei vielä päässyt aikuisten rientoihin, maistamaan nuoren mielestä oikeaa elämää. Silloin ikärasismi rasitti menevää mieltä. Ravintolat ja tanssit ennen rippikoulua olivat saavuttamattomia unelmia. Tuntui, että aika matelee kuin höyryjuna, joka pysähtelee pysäkiltä toiselle kuin olisivat hiilet loppuneet tulipesästä. Aika tuo aineeton elementti ei vain rientänyt, vaikka nuoren mieli tahtoi jo aikuisten maailmaan, missä kaikki tuntui olevan sallittua.
Vanhaan hyvään aikaan, kun olin vielä nuori ja komea, mutta nyt enää komea näin kai voisi pikku vitsinä tai omahyväisesti sanoa. Ainakin tuntuu siltä, kun muistelen sen aikaista seurustelu vilkkautta. Kyllä silloin nuorempana oli vientiä, melkoista kiitoa naisten kanssa ja myös vaarallisia suhteita sekä tilanteita. Ne vaarat aiheutuivat mustasukkaisista kavereista, jotka katsoivat omistavansa naisen, jonka kanssa tanssin. Kyllä lievä mustasukkaisuus on hyväksyttävää, mutta toisen omistaminen ei. Eihän se mukavalta tunnu, kun joku on liiallisesti kiinnostunut toisen kumppanista ja yrittää virittää silmäpeliä, vaikka toinen istuu vieressä. Pelkkä naisen tanssittaminen ei mielestäni, ole syy mustasukkaisuuteen. No, jos toinen on mennäkseen, niin kyllä hän menee, ei siinä itku auta. Parempi oli, kun meni, sillä toisen pettäminen, on katalaa touhua.
jatkuu
Ennen vanhaan
Ennen vanhaan kuten niin usein painokkaasti lausutaan, oli kaikki paremmin. Kyllä oli ainakin mitä seurusteluun vastakkaisen sukupuolen suhteen tulee, niin nuoruus oli minulle ja käsittääkseni monille muille kiireistä teerenpeli aikaa. Nyt vanhemmiten onkin hiljaista.
Muusta nykyisin muka paremmasta elämästä en oikeastaan tiedä. Silloin ennen hyvään vanhaan aikaan oli töitä kaikille toisin kuin nyt, eikä ketään jätetty. Luontoa ei oltu, vielä pilattu ja sitä riitti. Talvet olivat talvia ja kesät kesiä, helleaaltoja tuskin nimeksikään Euroopassa. Talvet ovat nykyään pelkkää harmaata syksyä. Olemme pilaamassa ainutlaatuisen asuinpaikkamme tässä kaikkeudessa. Täytyy muistaa, ettemme pääse tältä avaruudessa kiitävästä kivi pallerosta nimeltään Maa, jota peittää ohuen ohut ilmakupla, millekään muulle planeetalle pakoon pilaamaan sitäkin. Meidän ei tarvitse pelätä inhoja avaruudesta tulevia sotaisia muukalaisia, jotka tuhoaisivat planeettamme, koska teemme sen vapaaehtoisesti ihan itse.
No, nykyisin tekniikka on mennyt jättiaskelin eteenpäin ja kaikilla älypuhelimet hip hei, tätä riemua ja lystiä, kun päivityksiä tulee solkenaan. Entä sitten ne kaikenlaiset applikaatiot, joita riittää joka lähtöön, ne vasta lystejä ovat. Jopa hammasharjan käytölle on oma sovellus.
Tuntuu kuin älypuhelimen, tekoälyn ja chattien kanssa on kivampi seukata heti aamusta yömyöhään kuin oikean ihmisen kanssa. Tekniset vempaimet kehittyvät, niin ettei tämmöinen hidas hämäläis ukko tahdo perässä pysyä. Entä me? Pohjimmiltaan ihminen ei ole kehittynyt yhtään viisaammaksi. Ahneus ja sotaisuus jatkavat voittokulkuaan. Jotenkin kaikki muukin planeetalla tuntuu olevan jotenkin vinksallaan, Luotan kuitenkin, siihen että näin viime hetkillä viisastumme sen verran ja pystymme vielä pysäyttämään tämän hullunmyllyn. Vai olemmeko polkaisseet sellaisen oravanpyörän pyörimään, mitä ei saa enää pysähtymään? Ellemme siihen kykene niin sitä niitämme mitä kylvimme ja aikamme on ohi planeetan valtiaina. Pallomme valtiaiden paikan ottavat planeettamme ilmastonmuutosta ja luonto katoa kestävämmät lajit kuten esimerkiksi torakat, muurahaiset, punkit ja rotat ym. sitkeät otukset.
Seurustelun saralla kohdallani onkin tapahtunut jyrkkä taantuma, seurustelu lama on kolkuttanut sähköpostissa. Kyllä luulisi tällä iällä löytyvän kumppani, jos ei ihan sitä prinsessaa, niin kelpo ihminen ainakin. Mutta varteen otettavilla immeisillä on, jos jonkinlaista estettä ja syytä, ettei seukkaaminen ota onnistuakseen. Epäilen, että älypuhelin ja muut uudet tekoäly sovellukset ovat syrjäyttäneet vanhanaikaisen seurustelu kulttuurin?
Muistot
Muisti tuppaa heikentyä, kun ikää karttuu. Huomasin sen ikävän tosiasian, kun en muistanut millään ensi suudelmaa, vaikka sanotaan, että kyllä vanhat asiat muistaa paremmin kuin uudet. Niinhän sitä luulisi, mutta että näinkin tärkeä asia, joillekin jopa maata kaatava muisto katoaa elämän historian aamuhämärästä noin vain. Se on katastrofi, ettei muista ketä suuteli ensi kertaa. Voiko sitä mennä hautaankaan hyvillä mielin ja levollisesti, jos ei tuota muista?
Seuraavaksi aloin selata ilmeisesti jo horjuvan muistipankkini seurustelu osastoa. Ei taaskaan tullut mieleen kenestä naapurin likasta tykkäsin tsi suutelin ensimmäisenä. Kuusivuotiaana, jolloin aloin tykkäämään tytöistä toisin kuin poika kaverini, jotka inhosivat likkoja. Naapurustossa oli ikäisiäni likkoja pilvin pimein, sillä 50-luvulla oli vielä suurperheitä, toisin kuin tänään lukuun ottamatta joitain käsittääkseni uskonnollisia alueita, missä suurperheet ovat vielä voimissaan.
Kaiholla muistelin kuusivuotis aikoja, silloin oli valinnan varaa, koska olin jostain kumman syystä suosittu likkojen keskuudessa. Minut haluttiin aina likkojen leikkeihin. Pyörittämään narua, kuurupiiloon etsijäksi tai piirtämään ruutuja kovaan sorakatuun, koska heidän mielestään olin vahva ja pystyin raapustamaan isolla naulalla syvemmät rajat ruutuihin kuin heikot tytöt. Niinpä raadoin niska limassa ja otsa hiessä narun toisessa päässä jonkun isomman likan kanssa tai raaputin ruutuja tien pintaan. Sitten- yksi koululaistyttö keksi liidun, jolla sai lipeällä kyllästettyyn soratiehen piirrettyä ruudut kätevämmin. Enkä saanut enää sen jälkeen ylpeillä pätevänä hyppy ruutujen kaivertajana.
Siihen aikaan ei ollut juurikaan autoja kotinurkkien teillä huristelemassa, joten kadut, isommat pihat ja lukuisat rakentamattomat alueet olivat lapsien leikkipaikkoja. Taisivat likat hyväksi käyttää hyvä sydämisyyttäni ja alttiutta kehuille ”kyllä olet vahva jne” hyväkseen. Näin varhain likat jo pyörittivät poikalasta kuin litran mittaa. Siinä suhteessa tytöt olivat ilmeisesti sen ikäisinä meitä kloppeja fiksumpia ja sitä he suurimmaksi osaksi luultavasti, ovat valitettavasti tai onneksi vieläkin?
Ensi suukkoa huulille tai edes hipaisua poskelle en vain saanut kirvelläkään päähäni. Kyllä harmittaa, etten pitänyt päiväkirjaa sen jälkeen, kun opin kirjoittamaan, silloin olisin vielä muistanut tämän äärettömän tärkeän asian ja nyt voisin sieltä ”paksusta tyttökalenteristani” tsekata suukot ja kaiken muun kivan mitä likkojen kanssa on kahden tehty.