Jokapäiväinen leipämme
tiistai 13 joulukuu 2022
Leivoin, oikeastaan ähelsin, hapanleipää. Ruokin juuren, neljä tuntia.
Sekoitin veden ja jauhot, lepäsin yhdessä sotkun kanssa. Lisäsin juuren, vaivasin. Taas levättiin. Sitten seurasi kummallisin osio: mönttiä piti venyttää ja käännellä neljästä kulmasta puolen tunnin välein, neljä kertaa. Munakello (ostettu muinoin Tallinnan satamakaupasta, ällöttävä pinkki tipu) soimassa. Sen jälkeen möntin, joka muistutti pulleaa rahakirjekuorta, piti nousta neljä tuntia. Panin kirjekuoritaikinan leipäkorissa ja muovipussissa jääkaappiin lepäämään yön yli. Huoahdin ja rupesin katsomaan telkkaria.
Puoleen vuorokauteen en muistellut jääkaapissa nukkuvaa mönttiäni. Oikeastaan sen ei pitänyt nukkua vaan puhista ja pullistua, tuottaa ilmavia kuplia.
Aamulla sitten katsoin muovipussin oliota. Eipä juuri muutosta eiliseen, no ehkä kaksi senttiä. Otukseni oli laihiksella eikä suostunut lihomaan.
Otus pantiin huoneen lämpöön pusseineen päivineen tunniksi ja sillä välin uuni 250 :een.
Jos olisin paistanut leipäni uunipellillä, olisi mukaan pitänyt laittaa teräskippo täytettynä vedellä ja luukkua olisi täytynyt availla.
Otin helpomman tien ja rasvasin kannellisen uunivuoan paistamiseen.
Marttojen ohje neuvoi: otettava partakoneen terä. Huushollissani ei ole miehiä, saatikka partoja tai partahöyliä enkä ole aikonut terillä tehdä itsemurhaa.
Ei muuta kuin teroittamaan parasta veistäni toiseksi parhaalla teroittimella, se paras kun jostain syystä on mökillä.
Kun olin saanut veitseni partakoneen teräväksi, tein sillä viiltoja kakon pintaan. Ähäs kutti, miksi et noussut.
Varmuuden vuoksi kokeilin myös äitini konstia: pistelin haarukalla tai kuten kotipuolessa sanotaan kaffelilla limppuani sinne tänne.
Jännittävää: kurkkailin uuniin ja mitä näinkään: limpun pinta nousi kohti lasivuoan kantta! Pelkäsin jo, että se työntää edestään kannen ja täyttää uunin, pursuaa lattialle ja naapuriin, niin kuin vanhassa sadussa kaurapuuro.
Mutta se pysyi sievästi vuoassa, otti neliskulmaisen kirjeen sijasta aidon limpun pyöreän muodon, tuoksui ja ruskistui! Ah, onnea!
Lopulta limppu oli pöydällä höyryten ja kuori oikeaoppisesti ja herkullisesti ratkenneena valmiina ensi haukkaukseen.
Mitä sitten tapahtui, on toisen tarinan aihe.
Ai, että tuliko ovesta sulho, jolle tarjoilin hapanlimppua? Muodostuiko ovelleni jono nälkäisiä vanhempia miehiä hapanlimpun tuoksun houkuttamina?
Ei.
Haukkasin elämäni ensimmäistä juuresta itse leipomaani leipää, muistaen, kuinka äitini paistoi synnyinkotini leivinuunissa monet leivät, havuista tehty uuniluuta vain sihahteli kipinöiden uunissa, kun äiti sitä ensin puhdisti. Voitelin ensimmäisen leipäni pelkällä voilla enkä pannut päälle mitään, ei juustoa, ei kurkkua. Pureksin leipäni ruskeaa kuoren reunaa, joka rahisi ja narskahteli hampaissani. Kiittelin sitä hyvästä yhteistyöstä, siitä, miten se oli opettanut minulle slow foodin tekemistä, ajan pitkän perinteen kunnioitusta.
Kunnes: narsk.
Kieli osui ammottavaan aukkoon hampaan kyljessä. Pala paikkaa, jos ei peräti hammasta, oli mennyt leivän mukana massuun.
Olin epäuskoinen, eihän tässä nyt näin voi käydä. Mutta kyllä voi.
Hampulekurin aika on seuraavaksi aamuksi. Tosiaankin slow time.
Aasinsiltana sinkkuiluun: jos olisi joku ollut tässä kanssani leipomassa, olisiko leipä tullut paremmin vaivatuksi vai olisimmeko käyttäneet ajan suut- , ristisanatehtävien täyttämiseen.
Ehkä en olisi ollut niin ahne, vaan antanut parhaan ihanan leivänkuoren kumppanilleni, jolla olisi ollut hyvät tekohampaat tai peräti implantit.
No, jossittelut sikseen.
Seuraavaksi: miten säilytän leipäni? Ai niin, se kuuluu syödä.
Aina tuuliajolla
Lähettäjä Hannah - 1540 kertaa luettu
Edelliset kirjotukset
Yllätysmatka 5
Miten tunnistat sen metsänhoitoyhdistys tyypin? Sovittiin, että hän odottelee marketin etuovella yhdeksältä. Kurvailtiin paikallisen marketin parkkipaikalle
Sisäänkäynnin vierellä seisoskeli maastopukuun sonnustautunut nainen sen näköisenä, kuin odottaisi jotakin.
Mirkku saapasteli hänen luokseen ja kyllä siinä seisoi oppaamme. Miten jatketaan, onko sinne palstalle pitkäkin matka? Viisitoista kilometriä tuonne Perä- Posiolle päin. Asennan sinulle ensin tällaisen sovelluksen mistä näet palstasi rajat. Näitä sovelluksia on nykyään, joka lähtöön. On tämä nykytekniikka hienoa. Enää ei välttämättä tarvitse hankalia paperikarttoja, jotka kastuvat tai repeytyvät. Ihmettelin ääneen. Niinpä, mutta kyllä niillä paperi kartoilla vielä on oma arvonsa. Voit jättää autosi tuonne parkkiin, niin mennään minun autollani. Paikkaan on itse asiassa helppo löytää, mutta mennään mieluummin ensin yhdessä katsomaan paikka. Voitte sitten käydä omin nokin kiertämässä palstaanne.
En malttanut olla kysymättä metsästäjän ja karhun kohtaamisesta. No nalle on ammuttu ja mies päässyt sairaalasta. Sellainen valitettava tapaus, joita sattuu joskus, muuten ne väistävät ihmistä, joka on lopulta pahin peto kaikista luojan luomista kaikkine aseineen. Viime kerrasta taitaa olla pitkälti yli sata vuotta, kun joku metsän eläin on ihmisen surmannut. Enemmän koirat ihmisiä raatelevat, kuin metsän sudet ja karhut ikinä. Vähän väliä on lehdissä otsikoita, kuinka koira on käynyt pikku lapsen tai aikuisen kimppuun.
Käännyimme metsäautotielle ja huristeltiin sitä jonkin matkaa, kunnes pysähdyimme pienen niityn laitaan. Uljas maakotka liiteli niityn yllä. Tuo on komea näky, ihastelin. Tampereella ei noita maakotkia näy, muunlaisia kotkia kyllä sitäkin enemmän.
No niin katsotaanpa sitä sovellusta. Mirkku haki sovelluksen esiin ja oppaamme näytti miten palstan rajat näkyvät puhelimen sovellus kartalla. Seurasimme opasta ja kävelimme palstan reunaa pitkin, jonkin matkaa. Kuten huomaatte, puhelimesta kartan lukeminen on vaivatonta ja selkeää. On nämä laitteet kehittyneet. Tämä on helppoa kuin heinänteko, vai mitä sanot. Joo tullaan huomenna kiertämään koko palsta ja katsotaan sillä silmällä, mitä pitäisi tehdä.
jatkuu
Yllätysmatka 4
Aamiaista syödessä kuulimme radiosta, että Posiolla karhu oli hyökännyt hirvimetsällä olleen metsästäjän kimppuun ja tämä oli joutunut sairaalaan. Oho, siis jossain täällä lähellä. Mitäs meni karhua ärsyttämään, olisi perääntynyt hitaasti kuten kuuluu tehdä. Karhulla saattoi olla pennut lähellä? Ehkä se puolusti lapsiaan, kuten kunnon äiti ainakin? Karhuilla on omat reviirit, kuten kaikilla eläimillä, niin meilläkin. Jossain päin jenkkilää saa ampua ihmisenkin, jos tulee toisen tontille ilmoittamatta, eikä saa mitään sanktioita. Kyllä karhullakin pitää olla oikeus puolustaa reviiriään ja pentujaan.
Siinä suuri valkoinen metsästäjä koki, miltä saaliista tuntuu, kun useat ihmiset ja aseet ajavat sitä takaa. Sitä paitsi ihminen on liian ylivoimainen ampuma aseen kanssa. Lihaa saa helpommin K-kaupan Väiskiltä tai kauppahallista. Oikeastaan metsään saisi ottaa mukaan vain kameran, retkeily varusteet, marjojen ja sienten poiminta välineet. Metsuri voi mennä sahan kanssa, mutta ei saa tehdä avohakkuuta, sillä siinä menee monen metsästä elävän lajin koti ja elämän jatkamisen edellytys kymmeniksi kenties jopa sadoiksi vuosiksi. Mirkku oli luonnonsuojelija henkeen ja vereen. Tähän ei kannattanut sanoa mitään vastaan, muistin vanhastaan, että iso riita, siitä vain syntyy. Enkä halunnut aloittaa mitään riitaa, etenkään nyt kun olimme päässeet lähemmäksi toisiamme illalla.
Pahimman kiukun puuskan laannuttua. Kysäisin moneltako se tapaaminen, olikaan? Ihan kohta tuolla keskustan kaupan edessä, jonka ohi tultiin eilen. Eikä matka sinne ole pitkä. Hyvin ehditään. Uskaltaako sinne metsään edes mennä? Voi olla, että se mesikämmen on jo kokenut kohtalonsa? Pianhan se kuullaan oppaalta. Hänellä luulisi olevan tietoa paikallisista asioista? Sattuihan tuo tässä lähellä.
jatkuu
Yllätysmatka 3
Herätessä en hetkeen tajunnut missä olin, sänky tuntui liikkuvan ja kuului kummaa kolketta. Niinpä sitä oltiin junassa matkalla pohjoiseen eksän kanssa, tutkimaan hänelle tipahtanutta yllätysperintö metsää, unesta tokkurainen ajattelu elin viestitti. Mirkku kömpi yläpetiltä ja kaivoi repusta termarin ja pari sämpylää. Tässä vähän aamupalaa, mutta kahvi on jo haaleaa. Ei se haitannut, sillä oli mukava syödä aamupala pitkästä aikaa yhdessä.
Auton haku sujui jouhevasti ja pian olimme matkalla kohti Kemijärveä, mistä matka jatkuisi eväiden haun jälkeen kohti Kuusamoa. Miten ajattelit löytää perintö metsäsi? No pitää olla kiinteistötunnus ja otin yhteyttä paikalliseen metsänhoitoyhdistykseen, josta tulee joku opastamaan meidät huomenissa oikeaan paikkaan. Olen sopinut yhdistyksen asioiden hoitajan kanssa treffit Posiolle. Posiolla myös majoitumme mukavaan mökkiin. Toivottavasti ilmat suosivat meitä. Mökki oli varsin vaatimaton nimitys upealle hirsihuvilalle, jossa oli kaikki nykyajan mukavuudet.
Ravittua itsemme, lepäilimme mukavilla tuoleilla. Et ole tainnut löytää ketään vierellesi, kun pyysit minut apuun? Eipä ole tullut ketään sellaista, jonka kanssa voisi ajatella mennä yhteen. Sama juttu. Olen kyllä treffailut muutamia, mutta jotenkin olen mielessäni verrannut heitä sinuun, eikä se ole oikein heitä kohtaan. Kyllä tämä yksin olokin ihan hyvä juttu on, eipä tarvitse selitellä kenellekään mitään tekemisistään. Tosin kyllä tämä viime aikoina on alkanut ottamaan päähän. Ihminen kaipaa kuitenkin kumppania, ollaanhan suurimmaksi osaksi sosiaalisia lauma eläimiä.
Radiosta, alkoi juuri silloin kuulua Britan, laulamana mua lemmitkö vielä oi Kustaa, onko rakkautes ruostumaton. Molemmat purskahdimme nauruun. Joo, o täytyy tunnustaa, että aika ajoin olen sinua kaivannut. Eihän meillä ollut oikeastaan mitään ylipääsemättömiä riitoja. Taidettiin lopulta vain kyllästyä naamoihimme, samoihin rutiineihin ja lapsiakaan ei tullut. Sama täällä Mirkku puuskahti, on se kumma juttu. Oltiinkohan liian hätäisiä eron suhteen? Tiedä häntä oltiinko? Näihin kummankin mieltä askarruttaviin mietteisiin vaivuimme loppu illaksi.
jatkuu