Totta ja tarua
torstai 15 joulukuu 2022
Tämä kertomus kauppareissulle lähtemisen vaikeudesta flunssaisena pitkospuiden(?) takaa on tosi, missä tyhjät kohdat väritetty lukemisen elävöittämiseksi ja lukijan mietittäväksi mikä totta mikä mielikuvituksen tuotetta, missä kohdin mummon mopo keulii.
Oli pakko tehdä välttämättömät lumityöt raihnaisesta olotilastani huolimatta, ettei polku liiterille umpeudu. Entäs tuo lumikasa minkä alla tiesin autoni lymyilevä, sekin olisi saatava esille ja puhdistettavaksi.
Autoni oli seisonut muutaman päivän paikallaan lumisateessa. Puhkuin puhaltelin ja putsasin kunnes viimein sain laittaa tuiki tärkeän kulkupelini lämmitykseen.
Sormiani puhallellen suikahdin saman tien sisälle lämmittelemään ja oma valmistautumis operaatio käyntiin; ParaTabs kitusiin, "Pinotexia pintaan niin näyttää vanhakin nuoremmalta", vielä punaa huuliin ja hymyllä viimeistely.
Valmiina lähtöön kun autokin tykkäsi käynnistyä kuten yleensäkin...vaan nyt ei lähtenytkään liikkeelle, seistä jökötti niillä sijoillaan.
Enpä siitä panikoitunut, vaan kytkin heti tilanteen kartoitusmoodin päälle.
Kela päässäni raksuttaa ja näköhavaintimeni paikallistavat vian melko pian.
Auton vasen etupyörä on jäätynyt kiinni epämääräiseen heinä-saviseos mättääseen.
Totesin napakan potkun jälkeen tarvittavan kengän kärkeä vahvempaa irrotus välinettä ja suuntasin liiteriä kohti. Lapio löytyi ja aloin nakertaa mätästä irti maasta ja pyörästä.
Irtosi ja matka pääsi alkamaan pienen pienestä alkuvaikeudesta huolimatta, tosin kohtalaisen heikkoa oli jatkokin.
Piha oli aurattu muutama päivä sitten aika kevyellä auran kosketuksella ja uutta lunta oli ehtinyt tulla jo aika reippaasti. Olisiko joku jäinen mättään riekale ollut vielä haittana lumen ja sohjon lisäksi, mutta päätin jatkaa suomalaisella sisulla. Onhan sillä menty talvisota, Kollaat ja muutkin taistot, miksei sitten mummo pienestä mäen nyppylästä selviäisi samalla metodilla.
Jonkin aikaa auton kanssa heijailin sen muljutessa sinne tänne, kunnes sain nyppylän selätettyä ja tunsin jälleen kerran olevani voittajien puolella.
Elämä täällä maalla, pitkospuiden(?) takana kaukana (30km) sivistyksestä, ei ole helppoa.
Se on jokapäiväinen selviytymistarina luonnonvoimia vastaan ja vain vahvimmat selviävät ;>))
Olenko yksi heistä, sen tuleva talvi näyttää.
Kristallipalloni ennustaa myrskytuulia, hyytävää pakkasta ennätys lukemin, huopatehdasteollisuus tulee kärsimään raaka-aine joskin myös työntekijä pulasta. Ei töppönen taivu oikeaan muotoonsa ulkomaisin sormin.
Pyrähdys kaupungissa ja pikaisesti takaisin ja petiin. Lepo on paras lääke sanotaan, mutta kyllä miespuolinen lähihoitaja on joulupukin toivelistalla.
Lähettäjä Kaisu - 1572 kertaa luettu
Edelliset kirjotukset
Yllätysmatka 5
Miten tunnistat sen metsänhoitoyhdistys tyypin? Sovittiin, että hän odottelee marketin etuovella yhdeksältä. Kurvailtiin paikallisen marketin parkkipaikalle
Sisäänkäynnin vierellä seisoskeli maastopukuun sonnustautunut nainen sen näköisenä, kuin odottaisi jotakin.
Mirkku saapasteli hänen luokseen ja kyllä siinä seisoi oppaamme. Miten jatketaan, onko sinne palstalle pitkäkin matka? Viisitoista kilometriä tuonne Perä- Posiolle päin. Asennan sinulle ensin tällaisen sovelluksen mistä näet palstasi rajat. Näitä sovelluksia on nykyään, joka lähtöön. On tämä nykytekniikka hienoa. Enää ei välttämättä tarvitse hankalia paperikarttoja, jotka kastuvat tai repeytyvät. Ihmettelin ääneen. Niinpä, mutta kyllä niillä paperi kartoilla vielä on oma arvonsa. Voit jättää autosi tuonne parkkiin, niin mennään minun autollani. Paikkaan on itse asiassa helppo löytää, mutta mennään mieluummin ensin yhdessä katsomaan paikka. Voitte sitten käydä omin nokin kiertämässä palstaanne.
En malttanut olla kysymättä metsästäjän ja karhun kohtaamisesta. No nalle on ammuttu ja mies päässyt sairaalasta. Sellainen valitettava tapaus, joita sattuu joskus, muuten ne väistävät ihmistä, joka on lopulta pahin peto kaikista luojan luomista kaikkine aseineen. Viime kerrasta taitaa olla pitkälti yli sata vuotta, kun joku metsän eläin on ihmisen surmannut. Enemmän koirat ihmisiä raatelevat, kuin metsän sudet ja karhut ikinä. Vähän väliä on lehdissä otsikoita, kuinka koira on käynyt pikku lapsen tai aikuisen kimppuun.
Käännyimme metsäautotielle ja huristeltiin sitä jonkin matkaa, kunnes pysähdyimme pienen niityn laitaan. Uljas maakotka liiteli niityn yllä. Tuo on komea näky, ihastelin. Tampereella ei noita maakotkia näy, muunlaisia kotkia kyllä sitäkin enemmän.
No niin katsotaanpa sitä sovellusta. Mirkku haki sovelluksen esiin ja oppaamme näytti miten palstan rajat näkyvät puhelimen sovellus kartalla. Seurasimme opasta ja kävelimme palstan reunaa pitkin, jonkin matkaa. Kuten huomaatte, puhelimesta kartan lukeminen on vaivatonta ja selkeää. On nämä laitteet kehittyneet. Tämä on helppoa kuin heinänteko, vai mitä sanot. Joo tullaan huomenna kiertämään koko palsta ja katsotaan sillä silmällä, mitä pitäisi tehdä.
jatkuu
Yllätysmatka 4
Aamiaista syödessä kuulimme radiosta, että Posiolla karhu oli hyökännyt hirvimetsällä olleen metsästäjän kimppuun ja tämä oli joutunut sairaalaan. Oho, siis jossain täällä lähellä. Mitäs meni karhua ärsyttämään, olisi perääntynyt hitaasti kuten kuuluu tehdä. Karhulla saattoi olla pennut lähellä? Ehkä se puolusti lapsiaan, kuten kunnon äiti ainakin? Karhuilla on omat reviirit, kuten kaikilla eläimillä, niin meilläkin. Jossain päin jenkkilää saa ampua ihmisenkin, jos tulee toisen tontille ilmoittamatta, eikä saa mitään sanktioita. Kyllä karhullakin pitää olla oikeus puolustaa reviiriään ja pentujaan.
Siinä suuri valkoinen metsästäjä koki, miltä saaliista tuntuu, kun useat ihmiset ja aseet ajavat sitä takaa. Sitä paitsi ihminen on liian ylivoimainen ampuma aseen kanssa. Lihaa saa helpommin K-kaupan Väiskiltä tai kauppahallista. Oikeastaan metsään saisi ottaa mukaan vain kameran, retkeily varusteet, marjojen ja sienten poiminta välineet. Metsuri voi mennä sahan kanssa, mutta ei saa tehdä avohakkuuta, sillä siinä menee monen metsästä elävän lajin koti ja elämän jatkamisen edellytys kymmeniksi kenties jopa sadoiksi vuosiksi. Mirkku oli luonnonsuojelija henkeen ja vereen. Tähän ei kannattanut sanoa mitään vastaan, muistin vanhastaan, että iso riita, siitä vain syntyy. Enkä halunnut aloittaa mitään riitaa, etenkään nyt kun olimme päässeet lähemmäksi toisiamme illalla.
Pahimman kiukun puuskan laannuttua. Kysäisin moneltako se tapaaminen, olikaan? Ihan kohta tuolla keskustan kaupan edessä, jonka ohi tultiin eilen. Eikä matka sinne ole pitkä. Hyvin ehditään. Uskaltaako sinne metsään edes mennä? Voi olla, että se mesikämmen on jo kokenut kohtalonsa? Pianhan se kuullaan oppaalta. Hänellä luulisi olevan tietoa paikallisista asioista? Sattuihan tuo tässä lähellä.
jatkuu
Yllätysmatka 3
Herätessä en hetkeen tajunnut missä olin, sänky tuntui liikkuvan ja kuului kummaa kolketta. Niinpä sitä oltiin junassa matkalla pohjoiseen eksän kanssa, tutkimaan hänelle tipahtanutta yllätysperintö metsää, unesta tokkurainen ajattelu elin viestitti. Mirkku kömpi yläpetiltä ja kaivoi repusta termarin ja pari sämpylää. Tässä vähän aamupalaa, mutta kahvi on jo haaleaa. Ei se haitannut, sillä oli mukava syödä aamupala pitkästä aikaa yhdessä.
Auton haku sujui jouhevasti ja pian olimme matkalla kohti Kemijärveä, mistä matka jatkuisi eväiden haun jälkeen kohti Kuusamoa. Miten ajattelit löytää perintö metsäsi? No pitää olla kiinteistötunnus ja otin yhteyttä paikalliseen metsänhoitoyhdistykseen, josta tulee joku opastamaan meidät huomenissa oikeaan paikkaan. Olen sopinut yhdistyksen asioiden hoitajan kanssa treffit Posiolle. Posiolla myös majoitumme mukavaan mökkiin. Toivottavasti ilmat suosivat meitä. Mökki oli varsin vaatimaton nimitys upealle hirsihuvilalle, jossa oli kaikki nykyajan mukavuudet.
Ravittua itsemme, lepäilimme mukavilla tuoleilla. Et ole tainnut löytää ketään vierellesi, kun pyysit minut apuun? Eipä ole tullut ketään sellaista, jonka kanssa voisi ajatella mennä yhteen. Sama juttu. Olen kyllä treffailut muutamia, mutta jotenkin olen mielessäni verrannut heitä sinuun, eikä se ole oikein heitä kohtaan. Kyllä tämä yksin olokin ihan hyvä juttu on, eipä tarvitse selitellä kenellekään mitään tekemisistään. Tosin kyllä tämä viime aikoina on alkanut ottamaan päähän. Ihminen kaipaa kuitenkin kumppania, ollaanhan suurimmaksi osaksi sosiaalisia lauma eläimiä.
Radiosta, alkoi juuri silloin kuulua Britan, laulamana mua lemmitkö vielä oi Kustaa, onko rakkautes ruostumaton. Molemmat purskahdimme nauruun. Joo, o täytyy tunnustaa, että aika ajoin olen sinua kaivannut. Eihän meillä ollut oikeastaan mitään ylipääsemättömiä riitoja. Taidettiin lopulta vain kyllästyä naamoihimme, samoihin rutiineihin ja lapsiakaan ei tullut. Sama täällä Mirkku puuskahti, on se kumma juttu. Oltiinkohan liian hätäisiä eron suhteen? Tiedä häntä oltiinko? Näihin kummankin mieltä askarruttaviin mietteisiin vaivuimme loppu illaksi.
jatkuu