Yksin - ei yksinäinen
torstai 29 joulukuu 2022
Monesti olen itse pohtinut ja kuullut muidenkin pohtivan, mikä ero on yksinäinen- ja yksin-sanoilla, vai onko niillä mitään eroa. Yksin on mielestäni suurimmaksi osin saanut hyvin alakuloisen merkityksen, jos se on vain yksin, ilman muuta tilanteesta kertovaa informaatiota. Sillekin voidaan saada erilaista näkökulmaa liittämällä siihen selittäviä sanoja tai lauseita. Olet yksin minun, tai olen yksin sinun, ovat merkitykseltään erilaisia vaikka vain possessiivipronominin persoona on vaihtunut.
Yksinäisyys koetaan taas melkein aina negatiivisena, kaihoisana tai ikävystyttävän yksitoikkoisena mielentilana. Tuntuu kuin yksinäisyyttä voisi kokea vain tyhjässä tilassa tai jossain eristyksessä muusta maailmanmenosta. Minun kokemukseni mukaan yksinäisyyttä voi kokea kuitenkin ihmisten keskellä tai jopa läheisten ympäröimän. Joskus yksinäisyyttä taas ihan kaipaa.
Erikoisen voimakkaana tunsin yksinäisyyttä pitkän, yli 50-vuotta kestäneen parisuhteen päätyttyä. Juhlapyhät, kuten joulu, korostavat tätä yksinäisyyden tunnetta. Vaikka olisit sinulle rakkaitten ihmisten keskellä, tunnet olevasi yksin ja yksinäinen. Viime vuoden joulu oli minulle niin raskas, että sen muistoa peläten, halusin johonkin pakoon joulua ja sen tunnelmaa. Mutta suurena puutteena koin, että en saanut ketään matkatoverikseni. Yritin jopa hakea netinkautta tuntemattomia matkustushalukkaita matkakumppaneita. En onnistunut siinä, vaikka useampikin nainen ilmoitti olevansa kiinnostunut asiasta, mutta ajankohta ei sopinut. Miespuolisen tuntemattoman matkaseuralaisen etsinnän koin liian haasteelliseksi ja itsesuojeluvaistoni esti tämän suuntaiset yritykset. Olin jo päättänyt luopua koko matkasta, kunnes yksi hetki muutti kaiken.
Olin käynyt syksyn aikana raskaita prosesseja läpi ja juuri joulun alla sain viimeisen epäselvän asian finaaliin. Yhtäkkiä tunsin vapautuneeni keskeneräisten asioiden taakasta. Tunsin itseni vapaaksi kaikista sidoksista ja halusin tehdä jotain ihan yksin. Istuin tietokoneeni ääreen ja hain taas esille joulunajan äkkilähdöt. Päätin luottaa intuitiooni ja tehdä matkapäätökseni ilman jahkailua. Ensimmäiseksi tuli esille houkutteleva esite Gomeran-saarelta. Muistin perhematkamme 1980-luvulla Teneriffalle, josta käsin teimme päivän retken Gomeralle. Heti kohde sai lisä hohdetta tästä lämpimästä muistosta. Etten olisi enää aikaillut, tilasin matkan siltä istumaltani. Nyt olen sitä kokemusta rikkaampi ja toivun pitkän tulomatkani rasituksista kirjoittaen tätä blogia, jota minulta pyydettiin jo viime viikolla. Lupasin palata asiaan kun olen taas Suomessa.
Sain monenlaisia ohjeita lapsiltani, jotka nähtävästi eivät enää luottaneet äidin kykyyn selviytyä pitkästä automatkasta Savonlinnasta Helsinkiin, jonka olin suunnitellut tekeväni suoraan lentoparkkiin yötä myöden. En kuitenkaan suostunut ottamaan lentokenttähotellia menomatkalle. Tulomatkankin olin suunnitellut ajavani yöllä lennon saavuttua, mutta onneksi poikani tilasi päättäväisesti paluulennolta hotellin. Sinne saavuin klo 1.30 lentojen myöhästymisen vuoksi. Silloin se oli todella tarpeen ja ajokuntoni oli vielä kotimatkalla, muutaman tunnin nukkumisen jälkeen niin väsynyt, että taisin välillä ajella nahkakaihtimet silmillä. Onneksi selvisin ehjin nahoin kotiin.
Itse lomakohde oli todella positiivinen yllätys. Trooppista kasvullisuutta oli hotellin ympäristössä hyvinkin rehevästi. Minun terassini oli kuitenkin niin lähellä ratapenkerettä, jottei siihen jäänyt tarpeeksi maakaistaletta isoille puille. Jokunen iso ”anopinistuin” ja muita kaktuksia kituutteli kuivassa kallioisessa maassa. Mutta Atlantin-valtameren avoin selkä lepäsi edessäni silmänkantamattomiin. Se vaihtoi väriään päivän mittaan ja yöllä rantakylien valot heijastuivat sen mustasta pinnasta. Yläpuolella kaartui upea tähtitaivas ja ohut kuunsirppikin heijastui merenpinnasta. Tämän suuren amfiteatterin ääressä tunsin todella olevani yksin, mutta en yksinäinen.
Olin tavannut jo lentokoneessa kolmen naisen seurueen, jossa oli kaksi äitiä ja tytärtä, mutta vain yksi isoäiti. Tämän isoäidin kanssa kävimme yhdessä aamiaisella, aamupala olisi ollut halventava ilmaisu, ja illallisella aivan satumaisten buffeepöytien antimista nauttien. Koko seurueen kanssa teimme yksityisen taksiretken Gomeran luonnonsuojelualueelle, jossa on jopa metsäksi luokiteltavaa puustoa, havupuita ja lehtipuita, jokunen palmukin kasvoi tässä rehevässä metsässä. Tuntui kuin palmu ei olisi sopinut joukkoon, vaikka se oli hallitseva puulaji kuivilla vuorenrinteillä ja hotellin ympärillä. Vuoret olivat mykistävän jyrkkiä ja tuulen aiheuttama eroosio oli kuluttanut vuosimiljoonien kuluessa patsasmaisia kivimuodostelmia rinteille. Tiet kiemurtelivat serpentiinin mallisina rinteitä ylös ja alas. Olin tietysti nähnyt vastaavaa muuallakin, mutta täällä ne tuntuivat istuvan paremmin maastoon kuin esim. Norjassa.
Sain kuulla, että Gomeralla on hyvä karma tai henki. Mielestäni koin sen hyvin henkilökohtaisena ja voimaannuttavana kokemuksena. Massaturismi ei ollut vielä saavuttanut tätä Kanariansaarten kolkkaa ja se oli hyvä asia. Vaikka hotellialue oli laaja, itse rakennukset olivat kaksikerroksisia ”rivitaloja”, joista oli upeat näköalat. Suomen kieltä ei kulunut kuin vain meidän neljän naisen kohdatessa. Sekin oli niin sykähdyttävä kokemus, kun tunsit olevasi todella yksin ja vastuussa vain itsestäsi. Ajankuluksi ennätin lukea 600-sivuisen pokkarin, jonka olin ostanut kotoa lähtiessäni. En tuntenut mitään syyllisyyttä istuessani joutilaan nojatuolissani, terassin ovet avoinna merelle ja polttavaan aurinkoon. Olen sellainen kermaiho, että otan aurinkoa vain pieniä annoksia kerrallaan. Nojatuolia oli siirrettävä aina syvemmälle huoneeseen, ettei aurinko polttanut paljaita varpaitani.
Raskaista meno- ja tulomatkasta huolimatta tunsin virkistyneeni ja kokeneeni jotakin sellaista, jota en ennen ollut kokenut. Olin lähtenyt rohkeasti ekakertaa ihan yksin matkalle ja pienistä kommelluksista huolimatta tunsin selviytyneeni hyvin. En tuntenut haikeutta jouluttomuudesta, tai yksinäisyydestä. Olin tyytyväinen irralliseen ja kaikesta sitoumuksista vapaaseen tunteeseeni. Minun piti lähteä kauaksi, että pääsin lähelle itseäni. Yksin ja yksinäisyys saivat tällä matkalla mielessäni positiivisen merkityksen.
Lähettäjä Lisbeth - 1430 kertaa luettu
Edelliset kirjotukset
Muistojen raunioilla 3
Vaikka kuinka pihistelin, tuntui etten saavuta ikinä tarvittavaa rahasummaa, auton ostoon ja naisen valloitus jää haaveeksi. Aloin nimittäin jo pikkuhiljaa kyllästyä alituiseen pihistelyyn ja persaukisena olemiseen. Mieleen hiipi epäily ja yöunet jäivät lyhyiksi, kun pohdiskelin eri skenaarioita. Auttaisiko joku auton rottelo, todella saavuttamaan onnea tai määränpäätäni naismaailmassa? Tuskin funtsin?
Auton rotiskoa tai edes vähän parempaa käytettyä autoa, tuskin saisin koskaan käyttööni näillä nälkä liksoilla joita työnantajani maksoi. Suostuisiko nainen, jota himoitsin tai kukaan muukaan arvonsa tunteva Lyyli nousemaan johonkin käytettyyn ikäloppuun ajokkiin, jonka kuski olisi kaiken lisäksi persaukinen. Joka ei pystyisi edes pullakahveja tarjoamaan, saati jotain hienoa ravintola iltaa? Siinä oli minulla paljon pohdittavaa. Aloinkin miettiä ja hioa mielessäni uusia strategioita nais maailman valloituksen suhteen.
Menin tanssikouluun. Arvosanaksi tuli vissiin vitonen. Jostain syystä kroppani ei taipunut jenkkojen, valssien polkkien ja tangojen vietteleviin tahteihin. Ilmeisesti geenistöni eivät sisältäneet rytmitajun alkeitakaan, vaan tömistelin kurssin menemään norsumaisen kepeästi.
Ilmoittauduin keskustelu kerhoon, missä keskusteltaisiin aina jostakin määrätystä aiheesta. Ensimmäinen aihe oli maailman politiikka. No, hyvä kun tiesin, että maailmassa oli politiikkaa. Mutta koko politiikasta en tajunnut mitään, joten sekin kurssi osoittautui fiaskoksi.
Ei jumankauta tästä tule mitään ajattelin. Aamulla pysäkillä varrotessani Nysseä, tuli myös Hän sitä odottamaan. Niinpä kysyä paukautin yhtään ajattelematta mitään. Huomenta, tulisitko ehtoolla pullakahville minun luokseni?
jatkuu
Muistojen raunioilla
Koko juttu alkoi siitä, kun vihdoin viimein olin saanut ajokortin, mutta ei ollut rahaa autoon. Tilanne oli siis edelleen melkein sama kuin aikanaan kitaran kanssa, oli kitara muttei taitoa soittaa, laulusta puhumattakaan. Nyt oli kortti muttei autoa. Auton saa rahalla, mutta soitto ja laulutaitoa ei. Siispä aloitin pihistelyn ja ankaran säästökuurin auton ostoa varten. Vaikeaa se oli sillä kuukausi liksasta ei juuri paljoa säästöön pakollisten menojen jälkeen kuussa jäänyt. Päätin, että auto olisi saatava. Sillä olisi ollut mukava, tehdä vaikutus yhteen tiettyyn naiseen ja pyytää häntä ajelulle. Asuimme samalla kadulla ja olin saavuttanut jo hymyily ja tervehdys kontakti asteen, eli hyvää päivää onpa nätti ilma ja sitä rataa.
Aamuisin töihin lähtiessä kipusimme usein samaan Nysseen, joskus pysäkillä vaihdoimme jonkun sanasen säästä ja ajankohtaisista asioista. Viereen en tohtinut istua. Olin loppujen lopuksi aika ujo poika. Enkä siis ymmärtänyt naisten päälle yhtikäs mitään. Olin toki käynyt muutamilla treffeillä, mutta ei niistä ollut tullut ujouteni takia mitään valmista, vain romahtaneita unelmia ja niiden raunioita jäi aivojen sopukoihin. Olin kateellinen, kun kaverit pystyivät heittään ujostelematta ja sulavasti läppää naisille ihan mistä asiasta vain, usein mielestäni ihan tyhjän päiväisistäkin jutuista. Treenailin peilin edessä puhumista puhuen niitä näitä kuvittelin juttelevani naisystävälle. Seuraavassa vaiheessa juttelin jopa tyynylleni. Enpä tiedä oliko siitä silloin mitään hyötyä, tulevaisuutta ajatellen, mutta auttoi se yksin oloon.
Sen verran se asiaa auttoi, että aamulla noustuamme Nysseen, istahdin mielitiettyni viereen. Kivan kipakka pakkasilma aloitin mielestäni huolettoman jutustelun, jota olin yksin ollessani treenaillut. Joo, tosin suoja siellä taitaa olla? No niinpä suoja siellä olikin, tuntui vain niin pakkaselta. Nainen hymyili jotenkin sisäänpäin, muttei sentään vaihtanut paikkaa. Kiroilin mielessäni hiljaa hölmöilyjäni. Sitten istuinkin hiljaa työpaikan pysäkille asti, onneksi matka ei ollut pitkä. Sain sentään sanottua heit, kun nousin penkiltä.
jatkuu
Muistojen raunioilla
Kuuntelin Radiosta Muistojen Bulevardi nimistä musiikki pläjäystä. Ihan mukava puolituntinen vanhoja tuttuja lauluja, ei siinä mitään. Mannola tuo nätti ex -missi lauloi autoajelulla nimistä kipaletta, missä bensa loppui yllättäen ja sitten onkin pakko halia ja pussailla, kun auto on jumissa kuutamoisen hiekkarannan parkissa. Siitä putkahti mieleen 70-luvun alulta eräs nuoruuden romanttinen kuutamo ajelu, tai sellainen siitä piti tulla.
Siihen aikaan alle parikymppisenä, kun en ymmärtänyt naisista mitään, vaikka mieli teki tehdä lähempää tuttavuutta. Toisaalta en ymmärrä vielä seitsemänkymppisenä juuri yhtään sen enempää. Ujous ja vielä silloin olemattomat seurustelu taitoni estivät, lähemmän tuttavuuden hieronnan likka lapsiin. Aivoni askartelivat kuumana etsien eri keinoja, jopa ihan hulluja sekä aivan epätoivoisiakin, miten saisi naisten mielenkiinnon persoonaani kohtaan heräämään.
Auto ja kitaran soitto taito olivat siihen aikaan mielestäni kova juttu ja varma nakki saada naisten huomio. Etenkään kun en vielä muusta tiennyt, niin päättelin jonkun taidon tai materian auttavan asiaa. Näin naivisti ajattelin, koska vanhemmat mutta eivät välttämättä viisaammat kaverit, niin vakuuttivat. Myöhemmin vasta huomasin, että hukkateillä ollaan.
Ajokorttia ei vielä ollut, joten ostin halvan kitaran. Pian selvisi, että musiikki ja varsinkin laulu taitoni olivat varsin olemattomat.
Lopulta autokouluun vei nuoren miehen tie. Sekin koulu oli kivinen. Ei niinkään teoria, vaan käytäntö eli ajaminen oli vaikeaa. Hevonen olisi saattanut olla parempi vaihtoehto. Humma olisi käsittääkseni ainakin totellut ohjaksia ja komentoja autoa paremmin. Ajo opettaja nousi autosta usein ensimmäisten tuntien jälkeen ihmeen kalpeana, vaikka hänellä oli hyvä rusketus. Oppiihan sitä, kun oikein yrittää ja treenaa. Pääsin inssistä jo kolmannella kerralla läpi. Olivat inssit mielestäni turhan pikkumaisia ja pilkuntarkkoja. Kyllä liikenteessä pitää, olla joustoa. Pitää saada ajaa nopeasti, jos tilanne niin vaatii. Pitää ehtiä ennen punaisia, jos on kiire. Selittelyt eivät kelvanneet pikkumaiselle inssille.
jatkuu