Yksin - ei yksinäinen
torstai 29 joulukuu 2022
Monesti olen itse pohtinut ja kuullut muidenkin pohtivan, mikä ero on yksinäinen- ja yksin-sanoilla, vai onko niillä mitään eroa. Yksin on mielestäni suurimmaksi osin saanut hyvin alakuloisen merkityksen, jos se on vain yksin, ilman muuta tilanteesta kertovaa informaatiota. Sillekin voidaan saada erilaista näkökulmaa liittämällä siihen selittäviä sanoja tai lauseita. Olet yksin minun, tai olen yksin sinun, ovat merkitykseltään erilaisia vaikka vain possessiivipronominin persoona on vaihtunut.
Yksinäisyys koetaan taas melkein aina negatiivisena, kaihoisana tai ikävystyttävän yksitoikkoisena mielentilana. Tuntuu kuin yksinäisyyttä voisi kokea vain tyhjässä tilassa tai jossain eristyksessä muusta maailmanmenosta. Minun kokemukseni mukaan yksinäisyyttä voi kokea kuitenkin ihmisten keskellä tai jopa läheisten ympäröimän. Joskus yksinäisyyttä taas ihan kaipaa.
Erikoisen voimakkaana tunsin yksinäisyyttä pitkän, yli 50-vuotta kestäneen parisuhteen päätyttyä. Juhlapyhät, kuten joulu, korostavat tätä yksinäisyyden tunnetta. Vaikka olisit sinulle rakkaitten ihmisten keskellä, tunnet olevasi yksin ja yksinäinen. Viime vuoden joulu oli minulle niin raskas, että sen muistoa peläten, halusin johonkin pakoon joulua ja sen tunnelmaa. Mutta suurena puutteena koin, että en saanut ketään matkatoverikseni. Yritin jopa hakea netinkautta tuntemattomia matkustushalukkaita matkakumppaneita. En onnistunut siinä, vaikka useampikin nainen ilmoitti olevansa kiinnostunut asiasta, mutta ajankohta ei sopinut. Miespuolisen tuntemattoman matkaseuralaisen etsinnän koin liian haasteelliseksi ja itsesuojeluvaistoni esti tämän suuntaiset yritykset. Olin jo päättänyt luopua koko matkasta, kunnes yksi hetki muutti kaiken.
Olin käynyt syksyn aikana raskaita prosesseja läpi ja juuri joulun alla sain viimeisen epäselvän asian finaaliin. Yhtäkkiä tunsin vapautuneeni keskeneräisten asioiden taakasta. Tunsin itseni vapaaksi kaikista sidoksista ja halusin tehdä jotain ihan yksin. Istuin tietokoneeni ääreen ja hain taas esille joulunajan äkkilähdöt. Päätin luottaa intuitiooni ja tehdä matkapäätökseni ilman jahkailua. Ensimmäiseksi tuli esille houkutteleva esite Gomeran-saarelta. Muistin perhematkamme 1980-luvulla Teneriffalle, josta käsin teimme päivän retken Gomeralle. Heti kohde sai lisä hohdetta tästä lämpimästä muistosta. Etten olisi enää aikaillut, tilasin matkan siltä istumaltani. Nyt olen sitä kokemusta rikkaampi ja toivun pitkän tulomatkani rasituksista kirjoittaen tätä blogia, jota minulta pyydettiin jo viime viikolla. Lupasin palata asiaan kun olen taas Suomessa.
Sain monenlaisia ohjeita lapsiltani, jotka nähtävästi eivät enää luottaneet äidin kykyyn selviytyä pitkästä automatkasta Savonlinnasta Helsinkiin, jonka olin suunnitellut tekeväni suoraan lentoparkkiin yötä myöden. En kuitenkaan suostunut ottamaan lentokenttähotellia menomatkalle. Tulomatkankin olin suunnitellut ajavani yöllä lennon saavuttua, mutta onneksi poikani tilasi päättäväisesti paluulennolta hotellin. Sinne saavuin klo 1.30 lentojen myöhästymisen vuoksi. Silloin se oli todella tarpeen ja ajokuntoni oli vielä kotimatkalla, muutaman tunnin nukkumisen jälkeen niin väsynyt, että taisin välillä ajella nahkakaihtimet silmillä. Onneksi selvisin ehjin nahoin kotiin.
Itse lomakohde oli todella positiivinen yllätys. Trooppista kasvullisuutta oli hotellin ympäristössä hyvinkin rehevästi. Minun terassini oli kuitenkin niin lähellä ratapenkerettä, jottei siihen jäänyt tarpeeksi maakaistaletta isoille puille. Jokunen iso ”anopinistuin” ja muita kaktuksia kituutteli kuivassa kallioisessa maassa. Mutta Atlantin-valtameren avoin selkä lepäsi edessäni silmänkantamattomiin. Se vaihtoi väriään päivän mittaan ja yöllä rantakylien valot heijastuivat sen mustasta pinnasta. Yläpuolella kaartui upea tähtitaivas ja ohut kuunsirppikin heijastui merenpinnasta. Tämän suuren amfiteatterin ääressä tunsin todella olevani yksin, mutta en yksinäinen.
Olin tavannut jo lentokoneessa kolmen naisen seurueen, jossa oli kaksi äitiä ja tytärtä, mutta vain yksi isoäiti. Tämän isoäidin kanssa kävimme yhdessä aamiaisella, aamupala olisi ollut halventava ilmaisu, ja illallisella aivan satumaisten buffeepöytien antimista nauttien. Koko seurueen kanssa teimme yksityisen taksiretken Gomeran luonnonsuojelualueelle, jossa on jopa metsäksi luokiteltavaa puustoa, havupuita ja lehtipuita, jokunen palmukin kasvoi tässä rehevässä metsässä. Tuntui kuin palmu ei olisi sopinut joukkoon, vaikka se oli hallitseva puulaji kuivilla vuorenrinteillä ja hotellin ympärillä. Vuoret olivat mykistävän jyrkkiä ja tuulen aiheuttama eroosio oli kuluttanut vuosimiljoonien kuluessa patsasmaisia kivimuodostelmia rinteille. Tiet kiemurtelivat serpentiinin mallisina rinteitä ylös ja alas. Olin tietysti nähnyt vastaavaa muuallakin, mutta täällä ne tuntuivat istuvan paremmin maastoon kuin esim. Norjassa.
Sain kuulla, että Gomeralla on hyvä karma tai henki. Mielestäni koin sen hyvin henkilökohtaisena ja voimaannuttavana kokemuksena. Massaturismi ei ollut vielä saavuttanut tätä Kanariansaarten kolkkaa ja se oli hyvä asia. Vaikka hotellialue oli laaja, itse rakennukset olivat kaksikerroksisia ”rivitaloja”, joista oli upeat näköalat. Suomen kieltä ei kulunut kuin vain meidän neljän naisen kohdatessa. Sekin oli niin sykähdyttävä kokemus, kun tunsit olevasi todella yksin ja vastuussa vain itsestäsi. Ajankuluksi ennätin lukea 600-sivuisen pokkarin, jonka olin ostanut kotoa lähtiessäni. En tuntenut mitään syyllisyyttä istuessani joutilaan nojatuolissani, terassin ovet avoinna merelle ja polttavaan aurinkoon. Olen sellainen kermaiho, että otan aurinkoa vain pieniä annoksia kerrallaan. Nojatuolia oli siirrettävä aina syvemmälle huoneeseen, ettei aurinko polttanut paljaita varpaitani.
Raskaista meno- ja tulomatkasta huolimatta tunsin virkistyneeni ja kokeneeni jotakin sellaista, jota en ennen ollut kokenut. Olin lähtenyt rohkeasti ekakertaa ihan yksin matkalle ja pienistä kommelluksista huolimatta tunsin selviytyneeni hyvin. En tuntenut haikeutta jouluttomuudesta, tai yksinäisyydestä. Olin tyytyväinen irralliseen ja kaikesta sitoumuksista vapaaseen tunteeseeni. Minun piti lähteä kauaksi, että pääsin lähelle itseäni. Yksin ja yksinäisyys saivat tällä matkalla mielessäni positiivisen merkityksen.
Lähettäjä Lisbeth - 1523 kertaa luettu
Edelliset kirjotukset
Seurustelu ennen ja nyt
Aika kiitää ja me sen mukana, vaikka kuinka yrittäisi jarrutella, niin silti vanhenemme melkoisella vauhdilla. Siksi on hyvä pysähtyä muistelemaan aikoja, jolloin aikaa tuntui olevan edessä päin, vaikka muille jakaa.
Voi niitä, nuoruuden kultaisia aikoja, kun ei vielä päässyt aikuisten rientoihin, maistamaan nuoren mielestä oikeaa elämää. Silloin ikärasismi rasitti menevää mieltä. Ravintolat ja tanssit ennen rippikoulua olivat saavuttamattomia unelmia. Tuntui, että aika matelee kuin höyryjuna, joka pysähtelee pysäkiltä toiselle kuin olisivat hiilet loppuneet tulipesästä. Aika tuo aineeton elementti ei vain rientänyt, vaikka nuoren mieli tahtoi jo aikuisten maailmaan, missä kaikki tuntui olevan sallittua.
Vanhaan hyvään aikaan, kun olin vielä nuori ja komea, mutta nyt enää komea näin kai voisi pikku vitsinä tai omahyväisesti sanoa. Ainakin tuntuu siltä, kun muistelen sen aikaista seurustelu vilkkautta. Kyllä silloin nuorempana oli vientiä, melkoista kiitoa naisten kanssa ja myös vaarallisia suhteita sekä tilanteita. Ne vaarat aiheutuivat mustasukkaisista kavereista, jotka katsoivat omistavansa naisen, jonka kanssa tanssin. Kyllä lievä mustasukkaisuus on hyväksyttävää, mutta toisen omistaminen ei. Eihän se mukavalta tunnu, kun joku on liiallisesti kiinnostunut toisen kumppanista ja yrittää virittää silmäpeliä, vaikka toinen istuu vieressä. Pelkkä naisen tanssittaminen ei mielestäni, ole syy mustasukkaisuuteen. No, jos toinen on mennäkseen, niin kyllä hän menee, ei siinä itku auta. Parempi oli, kun meni, sillä toisen pettäminen, on katalaa touhua.
jatkuu
Ennen vanhaan
Ennen vanhaan kuten niin usein painokkaasti lausutaan, oli kaikki paremmin. Kyllä oli ainakin mitä seurusteluun vastakkaisen sukupuolen suhteen tulee, niin nuoruus oli minulle ja käsittääkseni monille muille kiireistä teerenpeli aikaa. Nyt vanhemmiten onkin hiljaista.
Muusta nykyisin muka paremmasta elämästä en oikeastaan tiedä. Silloin ennen hyvään vanhaan aikaan oli töitä kaikille toisin kuin nyt, eikä ketään jätetty. Luontoa ei oltu, vielä pilattu ja sitä riitti. Talvet olivat talvia ja kesät kesiä, helleaaltoja tuskin nimeksikään Euroopassa. Talvet ovat nykyään pelkkää harmaata syksyä. Olemme pilaamassa ainutlaatuisen asuinpaikkamme tässä kaikkeudessa. Täytyy muistaa, ettemme pääse tältä avaruudessa kiitävästä kivi pallerosta nimeltään Maa, jota peittää ohuen ohut ilmakupla, millekään muulle planeetalle pakoon pilaamaan sitäkin. Meidän ei tarvitse pelätä inhoja avaruudesta tulevia sotaisia muukalaisia, jotka tuhoaisivat planeettamme, koska teemme sen vapaaehtoisesti ihan itse.
No, nykyisin tekniikka on mennyt jättiaskelin eteenpäin ja kaikilla älypuhelimet hip hei, tätä riemua ja lystiä, kun päivityksiä tulee solkenaan. Entä sitten ne kaikenlaiset applikaatiot, joita riittää joka lähtöön, ne vasta lystejä ovat. Jopa hammasharjan käytölle on oma sovellus.
Tuntuu kuin älypuhelimen, tekoälyn ja chattien kanssa on kivampi seukata heti aamusta yömyöhään kuin oikean ihmisen kanssa. Tekniset vempaimet kehittyvät, niin ettei tämmöinen hidas hämäläis ukko tahdo perässä pysyä. Entä me? Pohjimmiltaan ihminen ei ole kehittynyt yhtään viisaammaksi. Ahneus ja sotaisuus jatkavat voittokulkuaan. Jotenkin kaikki muukin planeetalla tuntuu olevan jotenkin vinksallaan, Luotan kuitenkin, siihen että näin viime hetkillä viisastumme sen verran ja pystymme vielä pysäyttämään tämän hullunmyllyn. Vai olemmeko polkaisseet sellaisen oravanpyörän pyörimään, mitä ei saa enää pysähtymään? Ellemme siihen kykene niin sitä niitämme mitä kylvimme ja aikamme on ohi planeetan valtiaina. Pallomme valtiaiden paikan ottavat planeettamme ilmastonmuutosta ja luonto katoa kestävämmät lajit kuten esimerkiksi torakat, muurahaiset, punkit ja rotat ym. sitkeät otukset.
Seurustelun saralla kohdallani onkin tapahtunut jyrkkä taantuma, seurustelu lama on kolkuttanut sähköpostissa. Kyllä luulisi tällä iällä löytyvän kumppani, jos ei ihan sitä prinsessaa, niin kelpo ihminen ainakin. Mutta varteen otettavilla immeisillä on, jos jonkinlaista estettä ja syytä, ettei seukkaaminen ota onnistuakseen. Epäilen, että älypuhelin ja muut uudet tekoäly sovellukset ovat syrjäyttäneet vanhanaikaisen seurustelu kulttuurin?
Muistot
Muisti tuppaa heikentyä, kun ikää karttuu. Huomasin sen ikävän tosiasian, kun en muistanut millään ensi suudelmaa, vaikka sanotaan, että kyllä vanhat asiat muistaa paremmin kuin uudet. Niinhän sitä luulisi, mutta että näinkin tärkeä asia, joillekin jopa maata kaatava muisto katoaa elämän historian aamuhämärästä noin vain. Se on katastrofi, ettei muista ketä suuteli ensi kertaa. Voiko sitä mennä hautaankaan hyvillä mielin ja levollisesti, jos ei tuota muista?
Seuraavaksi aloin selata ilmeisesti jo horjuvan muistipankkini seurustelu osastoa. Ei taaskaan tullut mieleen kenestä naapurin likasta tykkäsin tsi suutelin ensimmäisenä. Kuusivuotiaana, jolloin aloin tykkäämään tytöistä toisin kuin poika kaverini, jotka inhosivat likkoja. Naapurustossa oli ikäisiäni likkoja pilvin pimein, sillä 50-luvulla oli vielä suurperheitä, toisin kuin tänään lukuun ottamatta joitain käsittääkseni uskonnollisia alueita, missä suurperheet ovat vielä voimissaan.
Kaiholla muistelin kuusivuotis aikoja, silloin oli valinnan varaa, koska olin jostain kumman syystä suosittu likkojen keskuudessa. Minut haluttiin aina likkojen leikkeihin. Pyörittämään narua, kuurupiiloon etsijäksi tai piirtämään ruutuja kovaan sorakatuun, koska heidän mielestään olin vahva ja pystyin raapustamaan isolla naulalla syvemmät rajat ruutuihin kuin heikot tytöt. Niinpä raadoin niska limassa ja otsa hiessä narun toisessa päässä jonkun isomman likan kanssa tai raaputin ruutuja tien pintaan. Sitten- yksi koululaistyttö keksi liidun, jolla sai lipeällä kyllästettyyn soratiehen piirrettyä ruudut kätevämmin. Enkä saanut enää sen jälkeen ylpeillä pätevänä hyppy ruutujen kaivertajana.
Siihen aikaan ei ollut juurikaan autoja kotinurkkien teillä huristelemassa, joten kadut, isommat pihat ja lukuisat rakentamattomat alueet olivat lapsien leikkipaikkoja. Taisivat likat hyväksi käyttää hyvä sydämisyyttäni ja alttiutta kehuille ”kyllä olet vahva jne” hyväkseen. Näin varhain likat jo pyörittivät poikalasta kuin litran mittaa. Siinä suhteessa tytöt olivat ilmeisesti sen ikäisinä meitä kloppeja fiksumpia ja sitä he suurimmaksi osaksi luultavasti, ovat valitettavasti tai onneksi vieläkin?
Ensi suukkoa huulille tai edes hipaisua poskelle en vain saanut kirvelläkään päähäni. Kyllä harmittaa, etten pitänyt päiväkirjaa sen jälkeen, kun opin kirjoittamaan, silloin olisin vielä muistanut tämän äärettömän tärkeän asian ja nyt voisin sieltä ”paksusta tyttökalenteristani” tsekata suukot ja kaiken muun kivan mitä likkojen kanssa on kahden tehty.