Yksin - ei yksinäinen
torstai 29 joulukuu 2022
Monesti olen itse pohtinut ja kuullut muidenkin pohtivan, mikä ero on yksinäinen- ja yksin-sanoilla, vai onko niillä mitään eroa. Yksin on mielestäni suurimmaksi osin saanut hyvin alakuloisen merkityksen, jos se on vain yksin, ilman muuta tilanteesta kertovaa informaatiota. Sillekin voidaan saada erilaista näkökulmaa liittämällä siihen selittäviä sanoja tai lauseita. Olet yksin minun, tai olen yksin sinun, ovat merkitykseltään erilaisia vaikka vain possessiivipronominin persoona on vaihtunut.
Yksinäisyys koetaan taas melkein aina negatiivisena, kaihoisana tai ikävystyttävän yksitoikkoisena mielentilana. Tuntuu kuin yksinäisyyttä voisi kokea vain tyhjässä tilassa tai jossain eristyksessä muusta maailmanmenosta. Minun kokemukseni mukaan yksinäisyyttä voi kokea kuitenkin ihmisten keskellä tai jopa läheisten ympäröimän. Joskus yksinäisyyttä taas ihan kaipaa.
Erikoisen voimakkaana tunsin yksinäisyyttä pitkän, yli 50-vuotta kestäneen parisuhteen päätyttyä. Juhlapyhät, kuten joulu, korostavat tätä yksinäisyyden tunnetta. Vaikka olisit sinulle rakkaitten ihmisten keskellä, tunnet olevasi yksin ja yksinäinen. Viime vuoden joulu oli minulle niin raskas, että sen muistoa peläten, halusin johonkin pakoon joulua ja sen tunnelmaa. Mutta suurena puutteena koin, että en saanut ketään matkatoverikseni. Yritin jopa hakea netinkautta tuntemattomia matkustushalukkaita matkakumppaneita. En onnistunut siinä, vaikka useampikin nainen ilmoitti olevansa kiinnostunut asiasta, mutta ajankohta ei sopinut. Miespuolisen tuntemattoman matkaseuralaisen etsinnän koin liian haasteelliseksi ja itsesuojeluvaistoni esti tämän suuntaiset yritykset. Olin jo päättänyt luopua koko matkasta, kunnes yksi hetki muutti kaiken.
Olin käynyt syksyn aikana raskaita prosesseja läpi ja juuri joulun alla sain viimeisen epäselvän asian finaaliin. Yhtäkkiä tunsin vapautuneeni keskeneräisten asioiden taakasta. Tunsin itseni vapaaksi kaikista sidoksista ja halusin tehdä jotain ihan yksin. Istuin tietokoneeni ääreen ja hain taas esille joulunajan äkkilähdöt. Päätin luottaa intuitiooni ja tehdä matkapäätökseni ilman jahkailua. Ensimmäiseksi tuli esille houkutteleva esite Gomeran-saarelta. Muistin perhematkamme 1980-luvulla Teneriffalle, josta käsin teimme päivän retken Gomeralle. Heti kohde sai lisä hohdetta tästä lämpimästä muistosta. Etten olisi enää aikaillut, tilasin matkan siltä istumaltani. Nyt olen sitä kokemusta rikkaampi ja toivun pitkän tulomatkani rasituksista kirjoittaen tätä blogia, jota minulta pyydettiin jo viime viikolla. Lupasin palata asiaan kun olen taas Suomessa.
Sain monenlaisia ohjeita lapsiltani, jotka nähtävästi eivät enää luottaneet äidin kykyyn selviytyä pitkästä automatkasta Savonlinnasta Helsinkiin, jonka olin suunnitellut tekeväni suoraan lentoparkkiin yötä myöden. En kuitenkaan suostunut ottamaan lentokenttähotellia menomatkalle. Tulomatkankin olin suunnitellut ajavani yöllä lennon saavuttua, mutta onneksi poikani tilasi päättäväisesti paluulennolta hotellin. Sinne saavuin klo 1.30 lentojen myöhästymisen vuoksi. Silloin se oli todella tarpeen ja ajokuntoni oli vielä kotimatkalla, muutaman tunnin nukkumisen jälkeen niin väsynyt, että taisin välillä ajella nahkakaihtimet silmillä. Onneksi selvisin ehjin nahoin kotiin.
Itse lomakohde oli todella positiivinen yllätys. Trooppista kasvullisuutta oli hotellin ympäristössä hyvinkin rehevästi. Minun terassini oli kuitenkin niin lähellä ratapenkerettä, jottei siihen jäänyt tarpeeksi maakaistaletta isoille puille. Jokunen iso ”anopinistuin” ja muita kaktuksia kituutteli kuivassa kallioisessa maassa. Mutta Atlantin-valtameren avoin selkä lepäsi edessäni silmänkantamattomiin. Se vaihtoi väriään päivän mittaan ja yöllä rantakylien valot heijastuivat sen mustasta pinnasta. Yläpuolella kaartui upea tähtitaivas ja ohut kuunsirppikin heijastui merenpinnasta. Tämän suuren amfiteatterin ääressä tunsin todella olevani yksin, mutta en yksinäinen.
Olin tavannut jo lentokoneessa kolmen naisen seurueen, jossa oli kaksi äitiä ja tytärtä, mutta vain yksi isoäiti. Tämän isoäidin kanssa kävimme yhdessä aamiaisella, aamupala olisi ollut halventava ilmaisu, ja illallisella aivan satumaisten buffeepöytien antimista nauttien. Koko seurueen kanssa teimme yksityisen taksiretken Gomeran luonnonsuojelualueelle, jossa on jopa metsäksi luokiteltavaa puustoa, havupuita ja lehtipuita, jokunen palmukin kasvoi tässä rehevässä metsässä. Tuntui kuin palmu ei olisi sopinut joukkoon, vaikka se oli hallitseva puulaji kuivilla vuorenrinteillä ja hotellin ympärillä. Vuoret olivat mykistävän jyrkkiä ja tuulen aiheuttama eroosio oli kuluttanut vuosimiljoonien kuluessa patsasmaisia kivimuodostelmia rinteille. Tiet kiemurtelivat serpentiinin mallisina rinteitä ylös ja alas. Olin tietysti nähnyt vastaavaa muuallakin, mutta täällä ne tuntuivat istuvan paremmin maastoon kuin esim. Norjassa.
Sain kuulla, että Gomeralla on hyvä karma tai henki. Mielestäni koin sen hyvin henkilökohtaisena ja voimaannuttavana kokemuksena. Massaturismi ei ollut vielä saavuttanut tätä Kanariansaarten kolkkaa ja se oli hyvä asia. Vaikka hotellialue oli laaja, itse rakennukset olivat kaksikerroksisia ”rivitaloja”, joista oli upeat näköalat. Suomen kieltä ei kulunut kuin vain meidän neljän naisen kohdatessa. Sekin oli niin sykähdyttävä kokemus, kun tunsit olevasi todella yksin ja vastuussa vain itsestäsi. Ajankuluksi ennätin lukea 600-sivuisen pokkarin, jonka olin ostanut kotoa lähtiessäni. En tuntenut mitään syyllisyyttä istuessani joutilaan nojatuolissani, terassin ovet avoinna merelle ja polttavaan aurinkoon. Olen sellainen kermaiho, että otan aurinkoa vain pieniä annoksia kerrallaan. Nojatuolia oli siirrettävä aina syvemmälle huoneeseen, ettei aurinko polttanut paljaita varpaitani.
Raskaista meno- ja tulomatkasta huolimatta tunsin virkistyneeni ja kokeneeni jotakin sellaista, jota en ennen ollut kokenut. Olin lähtenyt rohkeasti ekakertaa ihan yksin matkalle ja pienistä kommelluksista huolimatta tunsin selviytyneeni hyvin. En tuntenut haikeutta jouluttomuudesta, tai yksinäisyydestä. Olin tyytyväinen irralliseen ja kaikesta sitoumuksista vapaaseen tunteeseeni. Minun piti lähteä kauaksi, että pääsin lähelle itseäni. Yksin ja yksinäisyys saivat tällä matkalla mielessäni positiivisen merkityksen.
Lähettäjä Lisbeth - 1450 kertaa luettu
Edelliset kirjotukset
Muistojen raunioilla 6
Pienen poikamies boxin siivous ei kauaa kestänyt. Oli sovittu kuudeksi ja aikaa oli vielä jäänyt runsaasti siivouksen jälkeen. Odottelu on yhtä helvettiä, kun minuutti tuntuu tunnilta. Kaikki odottamaan joutuneet tietävät, miten tuskastuttavaa, se on. Siinä vierasta odotellessa, tajusin etten tiennyt kiinnostuksen kohteesta oikeastaan yhtään mitään. Olin tavannut häntä vain sattumoisin kotokadulla ja pysäkillä, en edes nimeä ollut kysynyt.
Hänen ikäänsä en oikein osannut arvioida, oletin hänen olevan kuitenkin minua vanhempi, vaikka olin arvioinut hänen olevan korkeintaan parikymppinen eli minua pari vuotta vanhempi. Häkellyttävän kaunis hän mielestäni kuitenkin oli. En osannut silloin, enkä vieläkään arvioida naisen ikää. Hän lienee muuttanut maisemiin vasta vähän aikaa sitten, sillä en ollut nähnyt aiemmin näillä nurkilla.
Pyyhin pölyt, oioin mattoa, asettelin pöydän kattausta ja tarkistaessani levysoittimen levyn kuntoa jo vissiin kolmatta kertaa, kuului vihdoin ja viimein ovikellon pirinä tasan kello kuusi. Säikähdin ja meinasin pudottaa kahvi pannun, jota olin kiikuttamassa pöytään ja olin kompastua maton kulmaan. Pääsin ovelle ehjänä, sipaisin hiuksia ojennukseen ja avasin oveni. Sisään astui hän ja joku pieni tyttö. Olo tuntui puulla päähän lyödyltä. Tällaista en tosiaan ollut odottanut, vilkaisin vielä ovesta kadulle, odottaen, tulisiko kenties aviomies perässä. Ei näkynyt, joten suljin oven. Otin vieraiden päällysvaatteet ja asettelin ne naulakkoon kuin herrasmies konsanaan.
Terve! Ei kai haittaa, että otin tämän nuorimmaiseni tämän Pirjon eli Pipsan mukaan katsomaan naapurin setää? Minä olen Paatsaman Irmeli eli Inkku. Vanhempia muksuja ei naapurin setä kiinnostanut, kun tellusta tulee joku lasten ohjelma. Toinnuin hitaasti, mutta valehtelin nopeasti, ettei Pipsan mukana olo haittaa yhtään. Minä olen Petterssonin Pekka, kiva että pääsitte. Edelleen hieman päästä pyörällä, tästä yllättävästä käänteestä, pyysin heitä istumaan herkkupöydän ääreen.
Jatkuu
Muistojen raunioilla 5
Työaika loppui vihdoin viimein, viimeinen tunti oli tuntunut ikuisuudelta. Leimasin kellokortin ja pistelin kiireen vilkkaan Nysse pysäkille. Nyssessä viimeistelin ostoslistaa, millä hurmata naisen kuin naisen. Näin helposti sitä tulee ajateltua suuria pikku hurmiossa. Tarvitsisiko käydä pitkäripaisessa ostamassa jotain makeaa likööriä tai mitä ihmettä kahvittelun jälkeen oikein tarjoaisin?
Isolla kirkolla poikkesin ensin Stockmannin kondiittori mestarien herkku osastolle ja sitten pitkän harkinnan eli vähän alle minuutin jälkeen suunnistin pitkäripaiseen hakemaan, jotain sellaista mistä tytöt mahdollisesti tykkäävät. Jätin kuitenkin hetkeksi Kossun pois laskuista, sillä sen tarjoaminen saatettaisiin tulkita väärin. Toisaalta mistä sitä ikinä kenenkään viini, likööri tai viina makua arvaisi, joten niiden lisäksi ostin myös kossua varmuuden vuoksi. Ei vara venettä kaada tuumiskelin ja ainahan voin siemailla sen itse suruuni tai muuten vain, jos homma ei luonnaa toivotulla tavalla.
Raahasin kilisevän ja leipomoherkkuja pursuavat kassit kotiin. Kassien purun jälkeen huomasin, ettei minulla ollut yhtään kynttilää, mutta toisaalta ei ollut kynttilänjalkaa. Tunnelmallinen ja romanttinen kynttilä kahvittelu oli siis poissa laskuista. Sitten tuli mieleen kukat. En ollut niitäkään ostanut, mutta eipä ollut vaasiakaan, joten vähän puolivalmiiksi tämä nyt jää, tuumiskelin haikeana. Harmi. Onneksi olin aikoinaan hommannut käytetyn levarin ja muutamia levyjä, missä Ola ja muut tangon taitajat pistivät parastaan.
Katselin arvioivasti hieman nuhraantunutta poikamies kämppääni. Ei hyvältä näyttänyt ja painelin hakemaan komerosta imurin. Ensin kuitenkin matto pihalle ja tuuletusta, pölyjen pyyhintää, imurointia ym. mitä siivoukseen kuuluu. Pikku kämppäni oli tunnissa niin moitteettomassa kunnossa, että olisin läpäissyt Intin alikessujen tupatarkastuksen ja saanut iltaloman. Kaikki alkoi olla valmista iltaa varten. Pöytä oli katettu ja kaikki valmiina, vain illan tähti puuttui. Siinä hermoillessa ja odotellessa, funtsin, että käyköön tämä ilta siitä kuutamo ajelusta mistä alussa haaveilin.
jatkuu
Muistojen raunioilla 4
Säikähdin päällekäyvää kysymystäni heti ja ajattelin, että tuliko munittua koko juttu. Jaa, että oikein pullakahvit meinaat tarjota. Lämpimien ajatusten kohde, virkkoi ja hymyili kujeilevasti. Olin havaitsevani lämpöä silmien tuikkeessa. Niin olisi kiva tutustua naapuriin, kun kerran samalla tiellä asutaan, selitin naama punaisena. No, mikäs siinä, voidaan tosiaan rupatella kahvin ja nisun äärellä ja samalla tulee tutustuttua naapuriin. Sopisiko siinä kuuden maissa? Toki se on ihan hyvä aika. Sinähän tiedät missä asun. No en oikeastaan, mutta talon tiedän. No, ovi on siinä tien puolella ja ovessa lukee Pettersson.
Romanttiset kitarat ja hiljaiset rummut päristelivät mantelitumakkeessa, vai mikä se aivoissa olevan mielihyvä keskuksen nimi olikaan? No, se oli herttisen yhdentekevää, treffit olivat tosiasia. Eihän tässä tarvittu autoa tai kitaraa, että sai naisen treffeille, pohdin, sen kun suunsa aukaisi ja kysyi reilusti. Olin oikein ylpeä itsestäni.
Töissä ihmettelivät, että mistäs nyt tuuli puhaltelee, kun nuori mies suorastaan liitelee pitkin varaston käytäviä. En paljastanut mitään, mutta kyllä kaikki tuntui mukavalta, jopa työ, jota en niinkään rakastanut. Ruokkiksella muistin, että eihän minulla ole kotona oikeastaan mitään aineksia mitä kahvittelussa tarvitaan. Pikku paniikki iski välittömästi. Mietin mitä meillä kotona oli aikoinaan toimittu, kun tuli vieraita. Listasin tarvittavat ostettavat tavarat ja mietin, että kyllä tämä tästä suttaantuu. Aikaa oli tarpeeksi hakea tarjottavat, vaikka jostain kaupungin herkku puodista. Loppu päivä meni kelloa vilkuillessa, ikään kuin jäitä poltellessa, eli tosi etana vauhdilla.