Toini ja Erkki

Kunnonkohotus jatkui lumitöissä, traktorilla oli jo suuremmat lumet aurattu.

Lopputulos näyttää kyntönäytökselle, aika villi, nopeudesta hyvät pisteet, taiteellisuudesta miinus googol. Silmiä hivelee esteettisesti luotu piha, kaunis talvimaisema, jossa silmä lepää… nyt piha näyttää sotkuisille Domino-keksin muruille…

Millainen ihminen olen tämän perusteella? Kun jaksan urputtaa pihan auraamisesta? Selkäni hurrasi varmaan, kun en tarvinnut työnnellä loskalunta.

Pienet yksityiskohdat ovat tärkeitä, olenko peräti pilkunviilaaja? Nyt tajusin, miksi opo aikoinaan suositteli estetiikkaa, jota en silloin ymmärtänyt. Onneksi otan huumorilla, uutta lunta sataa taatusti ja ehtii sulaa… vielä moneen kertaan.

Aivan kuin menisi kampaajalle ja hän huitaisee villin värin ja siihen pinkit silmäkulmat kuten Sannilla… Voi hyvä tavaton. Tai pottatukan? Apua! Onkos sinulla mennyt joskus kampaus tai hiustenleikkuu pieleen… Miten kävi? Miten sait taas kutrit kuntoon?

Muistuu mieleen, kun värjäsin liian tummaksi, hyvä ystävä sanoi suoraan, ettei sovi. Ja hyvä niin, ei kierrellä kuin kissa kuumaa puuroa vaan sanotaan, miten asiat ovat.

Toisella kertaa naisen kulta kehui uutta kampaustaan, miehen on hyvä kehua, siihen nainen, että on ihan hirveä… miehen mielipide hiuksista muuttui 360 astetta ja hän olikin yhtäkkiä ihan samaa mieltä kumppaninsa kanssa. Ajoitusta voi vielä harjoitella.

Sairaalassa hoitaja jäi avaamaan isoa takkua, toinen hoitaja ehdotti vaan leikkaamaan pois. ! Sydämelliset kiitokset ihanalle hoitajalle, joka jaksoi kärsivällisesti selvittää hiuksiani, hän näki paljon vaivaa, hiuksia jäi vielä päähänkin enemmän kuin Jaska Jokusella ja letitti ne kauniisti. Se on rakkautta ja huolehtimista.

Entäs Linnarannan Anneli? Kerroinkin hänestä jo aiemmassa Voice of Finland: Senior-blogissa. Hän meni synnyttämään sairaalaan tyttärensä 1969, pari päivää sen jälkeen hän laittoi asiakkaalle nutturan synnytysosaston odotustilassa, ennen kuin lääkäri tuli kierrokselle.

"Älä vaan Anneli koskaan kuole! Missä minä sitten kävisin kampaajalla, asiakas sanoi hiljattain.
Viime vuonna minulle tuli täyteen 60 vuotta kuopiolaisten hiusten laittamista.
Jotkut ovat niin uskollisia, että kun lähden lomalle, he sinnittelevät samalla kampauksella yli viikon. Ja kyllähän se tavaramerkkinuttura kestää, kun huolella tekee!"

Ilmankos lapsenlapset tsemppasivat Annelia Voice of Finland: Senior-kilpailussa huutamalla: “Mummo on kova jätkä”. Tähän Annelin Rakkauden jälkeen.

Rakkaudella tehty. ❤️

Lähteet:

https://youtu.be/auHD0THC7j8
https://www.etlehti.fi/artikkeli/ihmiset/60-vuotta-kampaajana-tyoskennellyt-anneli-linnaranta-76-jatkaa-yha-vanhenen
https://www.suomi24.fi/viihde/aika-veijareita-tvof-senioreissa-alaikaraja-on-60-ei-ylaikarajaa-katso-tasta-osallistujat

Eräällä luennolla, 1980-luvun lopulla, luennoitsija puhui ilmiöstä, jonka hän nimesi ”heikot signaalit”. Se oli meille opiskelijoille uusi termi, mutta se oli todennäköisesti uutta ihan tiedemaailmassakin. Nykyisin asiasta saa lisävalaistusta kuka tahansa, joka osaa hakea tietoa netistä. Silloinen luennoitsija oli hyvin mukaansa tempaava ja me opiskelijat, jotka olimme enemmän tai vähemmän jo työelämässä olleita, innostuimme keksimään hänelle esimerkkejä ko. signaaleista eri elämän aloilta. Ja niitähän löytyi monen laisia, jotka olivat sitten johtaneet uusiin keksintöihin, tai toimivampiin systeemeihin.
Netistä löysin erään pienen tiivistelmän ko. ilmiöstä. Siinä heikot signaalit kuvataan ensioireina muutoksesta tai merkkinä nousevasta asiasta, joka saattaa olla tulevaisuudessa merkittävä. Jokaisen henkilökohtainen tulkinta muovaa sitä käsitystä, miten se voisi vaikuttaa tulevaisuuteen. Tämä määritelmä sopii meidän deittailevien seniorikansalaisten elämään kuin nenä päähän. Luulisin jokaisen meistä yrittävän tulkita niitä signaaleja, jotka välittyvät meille deittisivujen profiileista, henkilökohtaisesta viestinnästä, ensikontakteista jne. Tulkintamme on omaa mielemme askartelua siitä, voisivatko nuo pienet asiat muodostua kenties merkittäviksi tekijöiksi tulevaisuudessamme.

Minun elämässäni oli synkkä jakso, jolloin nauruni katosi. Elämä tuntui vakavalta puurtamiselta päivästä toiseen, jolloin ajattelin kasvattaa itselleni vahvan kuoren, joka suojaisi minua enemmiltä murheilta. Kuoren kasvattaminen on huono suojautumiskeino, sillä silloin rakentaa esteen itsensä ja muun mailan väliin. Muurin sisällä on yksinäistä ja ikävää. Vuoden kuluttua ajattelin murtaa tämän muurin, mutta en ollut vielä valmis kohtaamaan uutta elämää tai ihmissuhteita. Yritin tietoisesti karistaa murheet harteiltani ja paneudun tietyllä hartaudella uuteen suunnitelmaani. Suunnitelmani ei toiminut puolin eikä toisin ja onneksi se kariutui minusta riippumattomista syistä.

Nyt olen kirjoitellut muutaman kuukauden uuden ihmisen kanssa. Viestien signaalit ovat olleet minulle mieluisia ja niitä tulkitsemalla olen jaksanut pitää tuttavuuttamme vireillä syksyn ja sydäntalven pimeinä aikoina. Emme ole vielä tavanneet monestakin syystä, mutta olemme puhuneet muutaman kerran puhelimessa. Tuntemattoman henkilön äänen kuuleminen luo heti laajemman mahdollisuuden havaita näitä heikkoja signaaleja. Tietysti on vaara, että liian herkkä tulkitsija ymmärtää ne eri tavalla, kuin ne oli tarkoitettu, mutta niistäkin vaaratilanteista on selvitty.

Tänään soitin hänelle ja puhuimme pitkään molempien arkeen tai yleensä elämään liittyvistä asioista. Meillä oli hauskaa ja naurukin pilkahti ajoittain, kuin auringon säde harmaiden pilvien lomasta. Olin hyvillä mielin puhelun jälkeen. Huomasin kuinka tällainen arkipäiväisen huoleton keskustelu voikaan piristää. Ennen kaikkea se nauru oli niin terapeuttista. Kyllähän minä olen jo muutenkin löytänyt naurun takaisin elämääni, mutta tällaisen deittiystävän kanssa se on mielestäni, ei heikko signaali, vaan vahva merkki siitä, että deittailu tietyn henkilön kanssa tuntuu luontevalta ja odotan mitä tulevaisuus tuo. Futurologin tulkinnan jätän tällä kertaa vähemmälle ja odotan hyvillä mielin kuinka lähelle olen osunut omissa arvioissani.

Lisbeth

Kuuntelin Ruben Stillerin moderoiman podcastin (juontaman radio-ohjelman!) suomalaisesta koulutuksesta. Kolmisenkymmentä vuotta alalla ollut opettaja kertoi näkemyksistään kouluelämästä.

Tiesitkö, että yrityselämä on mukana suunnittelemassa opetussuunnitelmaa ja koulutusohjelmia? Eipä ihme, että tietokoneavusteinen eli hienommin digiopetus tuli valtavalla hyöyllä kouluihin. Muistanpa itsekin, kun tabletit tulivat luokkiin. Ne kärrättiin luokkaan vaunuilla ja niitä piti varata, ettei vaan jäänyt trendistä jälkeen. Kohta Samsungit heitettiin kirjaimellisesti mäkeen ja tilalle tulivat Ipadit. Kärrääminen jatkui. Sitä ennen atk-luokan tietokoneet, ne laatikot, vaihdettiin parin vuoden välein. Kukaan ei kertonut, minne vanhat tietsikat joutuivat.

No, nyt edellytetään, että kaikilla oppilailla on läppärit ja niitä käytetään joka tunti.
Kun älypuhelimet tulivat, sen sijaan, että niiden käyttö kiellettäisiin tunnilla, puhelimet otettiin mukaan opetukseen. Käsityötunnilla oppilaat ottavat käsitöistään kuvia (ops:n mukaan, mutta miksi ihmeessä?) Myös liikuntaan kaavaillaan digiä.
Yritysmaailma kiittää.
Ja ah, mikä mahdollisuus on välillä tunnilla tarkistaa somepäivitykset ja pelailla pelejä. Homo Dicicus on myöhemmin evoluutiossa pysyvästi kumara.

Suomi on pudonnut Pisa-tutkimuksissa, äidinkielen ja matematiikan taidoissa, Chilen ja Turkin tasolle.
Peruskoulun jälkeen ei välttämättä osata lukea eikä kirjoittaa. Ei jakseta keskittyä kuin pari minuuttia kerrallaan.
Kun ope kertoo, että koe on tiistaina, oppilas sanoo, ettei hälle sovi.
Oppilas on pomo.
Lapset ovat tottuneet neuvottelemaan, ei tottelemaan. Vanhemmat neuvottelevat lasten kanssa: mitä sinä söisit? Syötkö tätä vai tuota? Mihin sinä haluaisit matkalle?

Ne lapset, joiden vanhemmat pystyvät ohjaamaan kotona lastensa koulutöitä, menestyvät. Ne, joiden kotona tähän ei pystytä, putoavat tietämättömyyteen, ja tietämättömyydestä syntyy väkivaltaa.
Väkivalta ruokkii sotia. Kun ei tunneta toisia kulttuureita, vieras on vihollinen.

Kun ei jakseta lukea toisesta kulttuurista kertovaa kaunokirjallisuutta, tarinoita toisista ihmisistä, pidetään vain omaa napaa tärkeimpänä. Ei nähdä omaa hetkeä pidemmälle, ei tunneta historiaa, vaikka mummon ja vaarin elämää, 1600-lukua, idän kulttuurien historiaa, metsästäjä-keräilijän elämää, liitukautta, jurakautta....

Jos saisin päättää, ottaisin luokkahuoneet siirrettävien seinien ja avonaisten huoneitten tilalle. Perustaisin uusia virkoja, kouluavustajia, erityisopettajia, S2-opettajia. Perustaisin erityisluokkia. Pienentäisin ryhmät. Nostaisin äidinkielen taas tärkeimmäksi oppiaineeksi ja heittäisin koneet mäkeen. Ottaisin taulun ja oppikirjat käyttöön. Ottaisin pakolliseksi, lähes tärkeimmäksi oppiaineeksi luonnontiedon. Opiskeltaisiin oppikirjojen, leikin, draaman ja luonnon avulla. Oltaisiin paljon ulkona luonnossa.
Olisi läksyjä. Oppikirjat eivät vaihtuisi joka vuosi.

Mutta tämä on vain unelmaa.
Se oli totta, kun me opiskelimme.

Voidaanko me tehdä jotakin?
Ainakin voimme istua lastenlapsiemne kanssa kasvokkain ja kertoa tarinoita, lukea satuja ja seikkailukirjoja, ruveta sijaisisovanhemmiksi, jos omia lapsenlapsia ei ole.

Voimme nousta barrikadeille ja vaatia valtiovallalta resursseja kaikkein tärkeimpään, lapselle.

Aina Tuulia