Roolit vaihtoon
tiistai 28 helmikuu 2023
Aloitin puolitoista vuotta sitten vuosikymmenten jälkeen teatteriharrastuksen. Mieheni oli kuollut muutamaa kuukautta aikaisemmin ja tyttäreni kehotti minua osallistumaan johonkin säännölliseen toimintaan paikallisessa opistossa. Monien eri vaihtoehtojen joukosta valitsin teatteripiirin. Olin nuorena tyttönä useita vuosia mukana Varkauden Teatterissa, yhtenä suuresta iltanäyttelijäjoukosta. Sain muutaman vaativankin roolin ja jopa kehujakin ensimmäisen roolini arvosteluissa, Helsingin Sanomissa. Kovasti veri veti näyttämölle, mutta kun mieheni ilmestyi kuvioihin, valitsin rouvan ja äidin roolin. Sitä roolia näyttelin Putouksen tavoin, milloin romanttisena komediana, farssina tai tragediana kokonaista 54 vuotta. Loppunäytös oli todella murhenäytelmän tasoa, kun mieheni kuoli äkillisesti ja dramaattisissa olosuhteissa.
Vuosi sitten ensimmäinen roolini oli herkullisen makea vanhan naisen rooli, joka oli paljon näyttämöllä ja sai yleisön mukaansa mehukkailla jutuillaan ja kimuranttisella luonteellaan. Viime syksynä aloitin harjoitukset ja toivoin tietysti taas jotain roolia, jossa saisin hehkutella sydämeni pohjasta. Elämääni tuli haasteita monien yhteensattumien vuoksi ja eniten aikaa vei muutto ensimmäiseen sinkkukotiini. Tästä kerroin eka blogissani. Pyysin silloin parin kuukauden vapautusta näytelmän harjoituksista. Samalla minut vaihdettiin pienenpään rooliin, joka tuntui aluksi minusta kurjalta, mutta osoittautui myöhemmin oikeaksi ratkaisuksi. Vaikka epäilimme ohjaajan kykyä valita oikeat henkilöt oikeisiin rooleihin, epäilykset osoittautuivat turhiksi. Nykyinen roolini sopii minulle erittäin hyvin. Olen siinä kauppiaan leskirouva Helsingistä ja luonteeltani vähän vanhoillisen siveä, mutta samalla kuitenkin kiinnostunut heti, jos näköpiiriin tulee sopiva miehenköriläs. Tapahtumat sijoittuvat johonkin Välimeren lomakohteeseen, joskus 90-luvulla.
Näytelmää olemme siis harjoitelleet nyt reilut puoli vuotta ja ensi-iltaan on enää kolme viikkoa. Samaan aikaan sattui kauan toivomani, mutta huonoon ajankohtaan nyt, uusi muutto keskelle kaupunkia ja ihan tuon opiston nurkille. Tämä on kaikin puolin hyvä juttu, mutta aiheuttaa kovasti puuhaa remonttisuunnittelun ja muuton vuoksi. Nyt en voi enää anoa vapautusta harjoituksista, kun kaiken lisäksi olin varannut lomaviikon Kuusamoon. Eiköhän tästä selvitä, niin kuin on muistakin ruuhkastresseistä selvitty tähän mennessä. Tosin ikä asettaa jo rajoituksensa, mitä jaksaa tai haluaa tehdä.
Koko tämän näytelmän harjoitusajan olen myös yksityiselämässäni ollut eräänlaisessa uudessa roolissa. Näytelmän genreä en oikein voi määritellä. Romanttinen komedia sen ei pitänyt ainakaan alun perin olla, vaikka ehken olisi pannut pahakseni, jos se olisi loppunut happy endiin. Tutustuin vastanäyttelijääni aluksi viestien välityksellä ja niistä muodosti mielikuvan mukavasta, älykkäästä ja keskustelutaitoisesta kaverista. Hän myötäeli kaikissa syksyn aikana elämääni kuohuttaneissa asioissa. Joskus ihmettelin, miksi viestit viipyvät niin kauan, mutta sitten kun ne saapuivat, niissä oli leppoisaa jutustelua elämästä yleensä ja vähän myös yksityiselämästäänkin. Etenimme rauhallisesti, kun tuntui, ettei kummallakaan ollut kiirettä mihinkään. Joulun alla aloimme myös soitella ja keskustelimme pitkään puhelimessa.
Tuttavuutemme ei ollut kuitenkaan edennyt sille tasolle, jotta olisin voinut saada hänestä matkaseuraa äkkilähdölleni, joulua pakoon. Vietin yksin runsaan viikon Gomeran saarella, jonka ilmapiiri on jotenkin rauhoittava ja terapeuttinen. Sillä matkalla surin kyyneleeni loppuun mieheni muiston vuoksi. Lopulta tunsin olevani valmis aloittamaan tosissaan uudessa ihmissuhteessa. Joulun jälkeen ehdotin tapaamista, koska pelkät puhelut tai viestit, eivät mielestäni syventäneet tuttavuuttamme tässä vaiheessa riittävästi. Tapsimme hänen kotikaupungissaan, jonne olin tullut viettämään erään hyvän ystäväni syntymäpäiviä. Vietimme kaksi tuntia paikallisessa ravintolassa, kynttilän valossa, hyvää ruokaa ja vähän viiniäkin nauttien. Keskustelu lisäsi sitä miellyttävää mielikuvaa, jonka olin jo aikaisemmin hänestä saanut. Uskon myös hänen nauttineen seurastani.
Keskustelun aikana sain tietää, että hänellä oli jo eräs kirjeystävä, jonka matkaseurana hän oli ollut mm. viime syksynä, kun me jo kirjoittelimme toisillemme. Rehellisesti hän kertoi tämän, mutta sanoi, ettei siihen liity mitään romantiikkaa. Muitakin lähinnä sukulaisuuteen tai valollisuuteen liittyviä suhteita hän kertoi ylläpitävänsä. Olin niin iloine, kun en ollut pettynyt hänen luonteestaan, jotta annoin näiden naissuhteiden mennä ohi huomiotta ja päätimme tiivistää tapaamisiamme. Erosimme iloisella mielin ja molemmin puolin innokkaana jatkamaan tuttavuuttamme ehkä uudelle tasolle, näin luulin. Mutta mieleeni jäi kuitenkin epämääräinen tunne, joka vaivasi minua ja aiheutti paljon ajattelua yön tunteina.
Kun yritin tavoittaa hänet joitakin päiviä myöhemmin, puhelinyhteyksissä tuli ongelmia. Näitä ongelmia oli ollut aikaisemminkin, ja sain tietää hänellä olevan kaksi puhelintakin. Mietin, miksi? Joka tapauksessa soitimme ja puhuimme mukavia ja keskustelimme minun nykyisestä kiireisestä tilanteestani. Samalla tuli esille, että hän oli junassa tulossa teatteri- ja konserttimatkalta Länsi-Suomesta. Hän kertoi myös jälleen lähtevänsä matkalle Välimeren eräälle saarelle. Tajusin silloin, että nämä matkat ja uusien suunnitelmat kuuluivat samaan pakettiin. Taas tuli lisää materiaalia mietintämyssyyn. Eilen sitten tein päätöksen ja panin roolit vaihtoon tässä yksityisessä näytelmässäni.
Koska tapaamisiamme oli vain tämä yksi kerta, en tuntenut kiintyneeni häneen niin syvästi, tai hänen minuun, että päätökseni olisi aiheuttanut suurta pahaa mieltä kummallekaan. Mutta surin sitä puolta vuotta, jolloin olin elätellyt toiveita siitä, että löytäisin itselleni sellaisen ystävän, jonka kanssa voisin matkustella ja viettää aikaa yhdessä jo ensi kesänä. Nyt joudun aloittamaan kaiken alusta, jos enää jaksan tai haluan. Tässä iässä ei mielestäni ole enää aikaa hukattavissa sellaisiin näytelmiin, jossa roolijako ei ole onnistunut, tai näytelmän juoni on valheellinen, eikä kiinnosta näyttelijöitä tai yleisöäkään.
Toivotan teille kaikille yksinäisille ystävilleni, että löydätte oikean roolinne omassa elämänne näytelmässä. Ennen kaikkea toivon teille soivaa vastanäyttelijää, sankarianne tai sankarittarianne.
Lämmöllä Lisbeth
Lähettäjä Lisbeth - 643 kertaa luettu
Edelliset kirjotukset
Muistojen raunioilla 3
Vaikka kuinka pihistelin, tuntui etten saavuta ikinä tarvittavaa rahasummaa, auton ostoon ja naisen valloitus jää haaveeksi. Aloin nimittäin jo pikkuhiljaa kyllästyä alituiseen pihistelyyn ja persaukisena olemiseen. Mieleen hiipi epäily ja yöunet jäivät lyhyiksi, kun pohdiskelin eri skenaarioita. Auttaisiko joku auton rottelo, todella saavuttamaan onnea tai määränpäätäni naismaailmassa? Tuskin funtsin?
Auton rotiskoa tai edes vähän parempaa käytettyä autoa, tuskin saisin koskaan käyttööni näillä nälkä liksoilla joita työnantajani maksoi. Suostuisiko nainen, jota himoitsin tai kukaan muukaan arvonsa tunteva Lyyli nousemaan johonkin käytettyyn ikäloppuun ajokkiin, jonka kuski olisi kaiken lisäksi persaukinen. Joka ei pystyisi edes pullakahveja tarjoamaan, saati jotain hienoa ravintola iltaa? Siinä oli minulla paljon pohdittavaa. Aloinkin miettiä ja hioa mielessäni uusia strategioita nais maailman valloituksen suhteen.
Menin tanssikouluun. Arvosanaksi tuli vissiin vitonen. Jostain syystä kroppani ei taipunut jenkkojen, valssien polkkien ja tangojen vietteleviin tahteihin. Ilmeisesti geenistöni eivät sisältäneet rytmitajun alkeitakaan, vaan tömistelin kurssin menemään norsumaisen kepeästi.
Ilmoittauduin keskustelu kerhoon, missä keskusteltaisiin aina jostakin määrätystä aiheesta. Ensimmäinen aihe oli maailman politiikka. No, hyvä kun tiesin, että maailmassa oli politiikkaa. Mutta koko politiikasta en tajunnut mitään, joten sekin kurssi osoittautui fiaskoksi.
Ei jumankauta tästä tule mitään ajattelin. Aamulla pysäkillä varrotessani Nysseä, tuli myös Hän sitä odottamaan. Niinpä kysyä paukautin yhtään ajattelematta mitään. Huomenta, tulisitko ehtoolla pullakahville minun luokseni?
jatkuu
Muistojen raunioilla
Koko juttu alkoi siitä, kun vihdoin viimein olin saanut ajokortin, mutta ei ollut rahaa autoon. Tilanne oli siis edelleen melkein sama kuin aikanaan kitaran kanssa, oli kitara muttei taitoa soittaa, laulusta puhumattakaan. Nyt oli kortti muttei autoa. Auton saa rahalla, mutta soitto ja laulutaitoa ei. Siispä aloitin pihistelyn ja ankaran säästökuurin auton ostoa varten. Vaikeaa se oli sillä kuukausi liksasta ei juuri paljoa säästöön pakollisten menojen jälkeen kuussa jäänyt. Päätin, että auto olisi saatava. Sillä olisi ollut mukava, tehdä vaikutus yhteen tiettyyn naiseen ja pyytää häntä ajelulle. Asuimme samalla kadulla ja olin saavuttanut jo hymyily ja tervehdys kontakti asteen, eli hyvää päivää onpa nätti ilma ja sitä rataa.
Aamuisin töihin lähtiessä kipusimme usein samaan Nysseen, joskus pysäkillä vaihdoimme jonkun sanasen säästä ja ajankohtaisista asioista. Viereen en tohtinut istua. Olin loppujen lopuksi aika ujo poika. Enkä siis ymmärtänyt naisten päälle yhtikäs mitään. Olin toki käynyt muutamilla treffeillä, mutta ei niistä ollut tullut ujouteni takia mitään valmista, vain romahtaneita unelmia ja niiden raunioita jäi aivojen sopukoihin. Olin kateellinen, kun kaverit pystyivät heittään ujostelematta ja sulavasti läppää naisille ihan mistä asiasta vain, usein mielestäni ihan tyhjän päiväisistäkin jutuista. Treenailin peilin edessä puhumista puhuen niitä näitä kuvittelin juttelevani naisystävälle. Seuraavassa vaiheessa juttelin jopa tyynylleni. Enpä tiedä oliko siitä silloin mitään hyötyä, tulevaisuutta ajatellen, mutta auttoi se yksin oloon.
Sen verran se asiaa auttoi, että aamulla noustuamme Nysseen, istahdin mielitiettyni viereen. Kivan kipakka pakkasilma aloitin mielestäni huolettoman jutustelun, jota olin yksin ollessani treenaillut. Joo, tosin suoja siellä taitaa olla? No niinpä suoja siellä olikin, tuntui vain niin pakkaselta. Nainen hymyili jotenkin sisäänpäin, muttei sentään vaihtanut paikkaa. Kiroilin mielessäni hiljaa hölmöilyjäni. Sitten istuinkin hiljaa työpaikan pysäkille asti, onneksi matka ei ollut pitkä. Sain sentään sanottua heit, kun nousin penkiltä.
jatkuu
Muistojen raunioilla
Kuuntelin Radiosta Muistojen Bulevardi nimistä musiikki pläjäystä. Ihan mukava puolituntinen vanhoja tuttuja lauluja, ei siinä mitään. Mannola tuo nätti ex -missi lauloi autoajelulla nimistä kipaletta, missä bensa loppui yllättäen ja sitten onkin pakko halia ja pussailla, kun auto on jumissa kuutamoisen hiekkarannan parkissa. Siitä putkahti mieleen 70-luvun alulta eräs nuoruuden romanttinen kuutamo ajelu, tai sellainen siitä piti tulla.
Siihen aikaan alle parikymppisenä, kun en ymmärtänyt naisista mitään, vaikka mieli teki tehdä lähempää tuttavuutta. Toisaalta en ymmärrä vielä seitsemänkymppisenä juuri yhtään sen enempää. Ujous ja vielä silloin olemattomat seurustelu taitoni estivät, lähemmän tuttavuuden hieronnan likka lapsiin. Aivoni askartelivat kuumana etsien eri keinoja, jopa ihan hulluja sekä aivan epätoivoisiakin, miten saisi naisten mielenkiinnon persoonaani kohtaan heräämään.
Auto ja kitaran soitto taito olivat siihen aikaan mielestäni kova juttu ja varma nakki saada naisten huomio. Etenkään kun en vielä muusta tiennyt, niin päättelin jonkun taidon tai materian auttavan asiaa. Näin naivisti ajattelin, koska vanhemmat mutta eivät välttämättä viisaammat kaverit, niin vakuuttivat. Myöhemmin vasta huomasin, että hukkateillä ollaan.
Ajokorttia ei vielä ollut, joten ostin halvan kitaran. Pian selvisi, että musiikki ja varsinkin laulu taitoni olivat varsin olemattomat.
Lopulta autokouluun vei nuoren miehen tie. Sekin koulu oli kivinen. Ei niinkään teoria, vaan käytäntö eli ajaminen oli vaikeaa. Hevonen olisi saattanut olla parempi vaihtoehto. Humma olisi käsittääkseni ainakin totellut ohjaksia ja komentoja autoa paremmin. Ajo opettaja nousi autosta usein ensimmäisten tuntien jälkeen ihmeen kalpeana, vaikka hänellä oli hyvä rusketus. Oppiihan sitä, kun oikein yrittää ja treenaa. Pääsin inssistä jo kolmannella kerralla läpi. Olivat inssit mielestäni turhan pikkumaisia ja pilkuntarkkoja. Kyllä liikenteessä pitää, olla joustoa. Pitää saada ajaa nopeasti, jos tilanne niin vaatii. Pitää ehtiä ennen punaisia, jos on kiire. Selittelyt eivät kelvanneet pikkumaiselle inssille.
jatkuu