Unikuvia
perjantai 10 helmikuu 2023
Kävin tänään Savonlinnan taidelukion abien päättötöiden näyttelyssä. Kunnioitukseni ko. opinahjoa ja sen opiskelijoita kohtaan nousi entisestään. Näyttely oli niin korkeatasoinen ja monipuolinen ja lukemattomin eri tekniikoiden ja ratkaisujen avulla, oli toteutettu oma näkemys teemasta, joka oli tällä kertaa uni. Muistelin, että sama teema oli myös pääsykokeissa kolme vuotta sitten, jolloin poikani tytär haki ja pääsi opiskelemaan taidelukioon. En voinut erehtyä siitä, mikä oli hänen työnsä, sillä se kuvasti hänen lapsuudesta asti rakasta harrastustaan ja myös tulevaisuuden tavoitteita ammatinvalinnassa.
Poikani ainoa tytär on ollut pienestä asti heppatyttö ja käy edelleen talleilla kiireisen opiskelun ja moninaisten harrastuksiensa ohessa. Hän oli liimaustekniikalla luonut pienoisveistoksen, joka kuvasi nukkuvaa hevosta. Pienistä yksittäisistä pahvipaloista hän oli liimannut sopusuhtaisen maassa nukkuvan hevosen, ainoastaan pää oli suhteessa suurempi kuin anatomisesti tarkka vartalo. Työn portfoliossa oli mainittu nimenomaan iso pää. Näki että hän tuntee hevosen anatomian ja mittasuhteet todella hyvin ja on myös tarkka ja huolellinen luodessaan, joko tällaisen veistoksen tai piirrokset, joissa hän hahmotteli työnsä eri vaiheita. Portfoliossa hän antaa lisävalistusta sille, miksi on tärkeää, että hevonen on unessa makuuasennossa. Hevonen voi nukkua myös seisaaltaan ja tekeekin usein niin. Hevoset ovat luonnossa riistaeläimiä ja niiden on valmistauduttava uhkaavissa tilanteissa pikaiseen panemiseen, seisaaltaan se onnistuu nopeasti. Hevosen lihakset tarvitsevat kuitenkin todellista lepoa ja rentoutusta, jota ne saavat vain maassa nukkuessa .Kiinnostus kaikkiin eläimiin on lapsenlapseni yksi tärkeä tulevaisuudensuunnitelmien suuntaa antava teema. Toivon hänelle suotuisaa ravia kohti toivomaansa opiskelupaikkaa. Taide tulee olemaan aina hänelle tärkeä harrastus.
Myös muut opiskelijat olivat käyttäneet valtavasti aikaa luodessaan omia taideteoksiaan uniteemasta. Oli eri väreillä totutettuja tauluja ja tietokoneellakin tehdyt teokset olivat niin upeita, että olisivat sopineet sellaisenaan jonkun mystisen kirjan kuvitukseksi. Nukkekotimaisia luomuksia pienen pienine yksityiskohtineen ja omine näkemyksineen antoivat mahdollisuuden arvailla tai havaita unien sisältöä. Painajaisunia oli kuvattu monella tappaa. Yksi hyvin hauska luomus kuvasi mielestäni unta, jota varmaan monikin meistä on nähnyt. Siinä oli hieno, monilla koristeellisilla yksityiskohdilla ja turkiksilla somistettu pitkä takki tai aamutakki mallinuken päällä. Takki oli auki ja mallinukke alasti. Muistan minäkin nähneeni joskus tämän kaltaisen alastomuuspainajaisen.
Yksi vaikuttavimmista teoksista oli neljästä suuresta valokuvasta muodostettu kuvakertomus. Opiskelija oli luonut asetelmat ja kuvannut itsensä niissä. Siinä nuori ihminen makaa kadulla sanomalehtien alla ja viimeisessä kuvassa hän on unessa, kädestä on hervahtanut pari lääkepurkkia ja jokunen pilleri. Kaikkien kuvien yllä on kuin verellä kirjoitettu, suomalainen hyvinvointiyhteiskunta. Tässä tulkintamahdollisuuksia on monenlaisia ja unen laatu ja syyt ovat myös jokaisen tulkinnan mukaisia. Teos pysäytti ja pani pohtimaan, kuinka moni nuori ihminen näkee tällaista painajaista todella meidän ns. hyvinvointiyhteiskunnassamme.
Monet taidelukion opiskelijat poikkeavat tietoisesti muista samanikäisistä nuorista. He saattavat pukeutua hyvin persoonallisesti ja tahallisen silmiinpistävästi. Joillakin on hiukset värjätty vihreäksi tai siniseksi tai jopa sateenkaaren värein. Tätä sateenkaariteemaa he haluavat rohkeasti tuoda esille, välittämättä paheksunnasta, joka ahdasmielisten tai vanhoillisten ihmisten mielipiteissä ja jopa teoissa ilmenee hyökkäyksenä näitä nuoria kohtaan.
Viime syksynä paikallisissa lehdissä käytiin vilkasta keskustelua eri tasoilla Savonlinnan kärjistyneestä tilanteesta, jossa eräitä taikkarin opiskelijoita oli suorastaan vainottu ja heidän henkeäänkin oli uhattu. Tunsin syvää halveksuntaa näitä ”vainolaisia” kohtaan, mutta samalla säälin heitä. On varmaan ahdistavaa tuntea itsensä niin heikoksi ja vähäosaiseksi, että pitää löytää joku toinen, jota alistamalla voi nostaa omaa itsetuntoaan. Hätkähdyttävän totta on se, että hyvinvointiyhteiskunnassa voi joutua näkemään painajaisia valveilla ollessaankin. Erilaisuuden hyväksyminen on kuitenkin myös portti omaan vapauteen olla ihan sellainen kuin olen, ilman painajaisia valveilla tai unissa.
Kauniita unia teille kaikille!
Lisbeth
Lähettäjä Lisbeth - 681 kertaa luettu
Edelliset kirjotukset
Muistojen raunioilla 3
Vaikka kuinka pihistelin, tuntui etten saavuta ikinä tarvittavaa rahasummaa, auton ostoon ja naisen valloitus jää haaveeksi. Aloin nimittäin jo pikkuhiljaa kyllästyä alituiseen pihistelyyn ja persaukisena olemiseen. Mieleen hiipi epäily ja yöunet jäivät lyhyiksi, kun pohdiskelin eri skenaarioita. Auttaisiko joku auton rottelo, todella saavuttamaan onnea tai määränpäätäni naismaailmassa? Tuskin funtsin?
Auton rotiskoa tai edes vähän parempaa käytettyä autoa, tuskin saisin koskaan käyttööni näillä nälkä liksoilla joita työnantajani maksoi. Suostuisiko nainen, jota himoitsin tai kukaan muukaan arvonsa tunteva Lyyli nousemaan johonkin käytettyyn ikäloppuun ajokkiin, jonka kuski olisi kaiken lisäksi persaukinen. Joka ei pystyisi edes pullakahveja tarjoamaan, saati jotain hienoa ravintola iltaa? Siinä oli minulla paljon pohdittavaa. Aloinkin miettiä ja hioa mielessäni uusia strategioita nais maailman valloituksen suhteen.
Menin tanssikouluun. Arvosanaksi tuli vissiin vitonen. Jostain syystä kroppani ei taipunut jenkkojen, valssien polkkien ja tangojen vietteleviin tahteihin. Ilmeisesti geenistöni eivät sisältäneet rytmitajun alkeitakaan, vaan tömistelin kurssin menemään norsumaisen kepeästi.
Ilmoittauduin keskustelu kerhoon, missä keskusteltaisiin aina jostakin määrätystä aiheesta. Ensimmäinen aihe oli maailman politiikka. No, hyvä kun tiesin, että maailmassa oli politiikkaa. Mutta koko politiikasta en tajunnut mitään, joten sekin kurssi osoittautui fiaskoksi.
Ei jumankauta tästä tule mitään ajattelin. Aamulla pysäkillä varrotessani Nysseä, tuli myös Hän sitä odottamaan. Niinpä kysyä paukautin yhtään ajattelematta mitään. Huomenta, tulisitko ehtoolla pullakahville minun luokseni?
jatkuu
Muistojen raunioilla
Koko juttu alkoi siitä, kun vihdoin viimein olin saanut ajokortin, mutta ei ollut rahaa autoon. Tilanne oli siis edelleen melkein sama kuin aikanaan kitaran kanssa, oli kitara muttei taitoa soittaa, laulusta puhumattakaan. Nyt oli kortti muttei autoa. Auton saa rahalla, mutta soitto ja laulutaitoa ei. Siispä aloitin pihistelyn ja ankaran säästökuurin auton ostoa varten. Vaikeaa se oli sillä kuukausi liksasta ei juuri paljoa säästöön pakollisten menojen jälkeen kuussa jäänyt. Päätin, että auto olisi saatava. Sillä olisi ollut mukava, tehdä vaikutus yhteen tiettyyn naiseen ja pyytää häntä ajelulle. Asuimme samalla kadulla ja olin saavuttanut jo hymyily ja tervehdys kontakti asteen, eli hyvää päivää onpa nätti ilma ja sitä rataa.
Aamuisin töihin lähtiessä kipusimme usein samaan Nysseen, joskus pysäkillä vaihdoimme jonkun sanasen säästä ja ajankohtaisista asioista. Viereen en tohtinut istua. Olin loppujen lopuksi aika ujo poika. Enkä siis ymmärtänyt naisten päälle yhtikäs mitään. Olin toki käynyt muutamilla treffeillä, mutta ei niistä ollut tullut ujouteni takia mitään valmista, vain romahtaneita unelmia ja niiden raunioita jäi aivojen sopukoihin. Olin kateellinen, kun kaverit pystyivät heittään ujostelematta ja sulavasti läppää naisille ihan mistä asiasta vain, usein mielestäni ihan tyhjän päiväisistäkin jutuista. Treenailin peilin edessä puhumista puhuen niitä näitä kuvittelin juttelevani naisystävälle. Seuraavassa vaiheessa juttelin jopa tyynylleni. Enpä tiedä oliko siitä silloin mitään hyötyä, tulevaisuutta ajatellen, mutta auttoi se yksin oloon.
Sen verran se asiaa auttoi, että aamulla noustuamme Nysseen, istahdin mielitiettyni viereen. Kivan kipakka pakkasilma aloitin mielestäni huolettoman jutustelun, jota olin yksin ollessani treenaillut. Joo, tosin suoja siellä taitaa olla? No niinpä suoja siellä olikin, tuntui vain niin pakkaselta. Nainen hymyili jotenkin sisäänpäin, muttei sentään vaihtanut paikkaa. Kiroilin mielessäni hiljaa hölmöilyjäni. Sitten istuinkin hiljaa työpaikan pysäkille asti, onneksi matka ei ollut pitkä. Sain sentään sanottua heit, kun nousin penkiltä.
jatkuu
Muistojen raunioilla
Kuuntelin Radiosta Muistojen Bulevardi nimistä musiikki pläjäystä. Ihan mukava puolituntinen vanhoja tuttuja lauluja, ei siinä mitään. Mannola tuo nätti ex -missi lauloi autoajelulla nimistä kipaletta, missä bensa loppui yllättäen ja sitten onkin pakko halia ja pussailla, kun auto on jumissa kuutamoisen hiekkarannan parkissa. Siitä putkahti mieleen 70-luvun alulta eräs nuoruuden romanttinen kuutamo ajelu, tai sellainen siitä piti tulla.
Siihen aikaan alle parikymppisenä, kun en ymmärtänyt naisista mitään, vaikka mieli teki tehdä lähempää tuttavuutta. Toisaalta en ymmärrä vielä seitsemänkymppisenä juuri yhtään sen enempää. Ujous ja vielä silloin olemattomat seurustelu taitoni estivät, lähemmän tuttavuuden hieronnan likka lapsiin. Aivoni askartelivat kuumana etsien eri keinoja, jopa ihan hulluja sekä aivan epätoivoisiakin, miten saisi naisten mielenkiinnon persoonaani kohtaan heräämään.
Auto ja kitaran soitto taito olivat siihen aikaan mielestäni kova juttu ja varma nakki saada naisten huomio. Etenkään kun en vielä muusta tiennyt, niin päättelin jonkun taidon tai materian auttavan asiaa. Näin naivisti ajattelin, koska vanhemmat mutta eivät välttämättä viisaammat kaverit, niin vakuuttivat. Myöhemmin vasta huomasin, että hukkateillä ollaan.
Ajokorttia ei vielä ollut, joten ostin halvan kitaran. Pian selvisi, että musiikki ja varsinkin laulu taitoni olivat varsin olemattomat.
Lopulta autokouluun vei nuoren miehen tie. Sekin koulu oli kivinen. Ei niinkään teoria, vaan käytäntö eli ajaminen oli vaikeaa. Hevonen olisi saattanut olla parempi vaihtoehto. Humma olisi käsittääkseni ainakin totellut ohjaksia ja komentoja autoa paremmin. Ajo opettaja nousi autosta usein ensimmäisten tuntien jälkeen ihmeen kalpeana, vaikka hänellä oli hyvä rusketus. Oppiihan sitä, kun oikein yrittää ja treenaa. Pääsin inssistä jo kolmannella kerralla läpi. Olivat inssit mielestäni turhan pikkumaisia ja pilkuntarkkoja. Kyllä liikenteessä pitää, olla joustoa. Pitää saada ajaa nopeasti, jos tilanne niin vaatii. Pitää ehtiä ennen punaisia, jos on kiire. Selittelyt eivät kelvanneet pikkumaiselle inssille.
jatkuu