Joulutoreja ja kosinta

Kävelylenkillä on kesällä mukava istahtaa kauniilla säällä hetkeksi, houkuttelevan näköalan kohdalla olevalle penkille, ihailemaan edessä avautuvaa näkymää. Sellainen paikka oli Laukon torin varrella Ratinan suvannossa, mistä lähti sisävesilaivoja Pyhäjärven risteilyille ja moottoriveneitä huviajelulle, saariin tai kesämökeille. Niitä oli mukava seurata ja arvailla mihin ne menevät.

Onko tässä vapaata, kysäisi herrasmiehen näköinen kulkija. No, eipä tässä muita näy, joten painahan puuta. Vaihdettiin pakolliset sää kommentit. Sitten juttu alkoi luistamaan vilkkaasti myös muuten, vaikka Hämeessä oltiin. Ihasteltiin ohi kävelevien naisihmisten kesäisiä vaate kuoseja. Kyllä talven jälkeen on naiset sentään kauniita, kun ovat riisuneet ne muodottomiksi tekevät toppikset sun muut talvi vermeet, nuo naiset tasapaksuiksi tekevät vaateparret. Niinpä, kun kaksi vanhaa äijää juttelee, niin juttu luiskahtaa usein naisiin, vaikkei enää olla ns. isku iässä. On kuitenkin mukava katsella ja muistella kuinka sitä nuorina päästiin saatille jne.

Naureskeltiin sitä kuinka nuorina kokemattomina ja epävarmoina tuli epäonnistumisia isku yrityksissä. Kerran sattui todella iso moka, kun menin tapaamaan naista, jonka olin tavannut tansseissa, saanut osoitteen ja kutsun Pispalanharjulle. No, minkälainen se moka sitten oli? Oli talvi ja yli parikymmentä pakkasta. En päässyt sovittuna päivänä, mutta ajattelin, että kai se kutsu on voimassa seuraavanakin päivänä? No, talo ja asunto oli sellainen, missä ovessa oli neidon nimi, mutta ei ovikelloa. Siinä koputtelin oveen ilman vastausta. Näin pihan puolen ikkunasta, että kotona oltiin. Siinä ikkunan alla seinässä kulki sellainen pieni pellitetty uloke tippalauta vissiin ja ajattelin, että nousemalla siihen yllän koputtamaan ikkunaan. Luiskahdin siitä taaksepäin ja löin pääni jäiseen moreeni harjuun.

Tulin hieman tajuihini, kun joku kopeloi päätäni ja ensi reaktio oli lyödä kopeloijaa, koska luulin ryöstäjän kopeloivan. Tämä väkivaltainen lähestymistapani auttajia kohtaan aiheutti sen, että minut köytettiin tiukasti remmeillä paareihin. Olin siinä paareilla kuin sekopäinen Berliinin makkara. Sitten piipaalla sata päällä Hatanpäälle sairaalaan, jossa päähän ommeltiin tikkejä varmaankin sata. Joku ystävällinen lajitoveri oli nähnyt minun makaavan verissäni pihalla ja käynyt soittamassa puhelin kopilta hätänumeroon, josta lähetettiin ambulanssi korjaamaan tajuttoman kosio miehen talteen. Siihen aikaan ei kännyköistä tiedetty mitään. En tiennyt oliko tanssi kaveri nähnyt tapauksen ja luullut jotain muuta tapahtuneen? Enkä tavannut tanssikaveria enää. Totesin vain, että Pispala on liian vaarallinen ja arvaamaton treffipaikka.

Elin armeija vuotta 1971 Lahden Hennalassa alokkaana ratsujääkäripataljoonan kranaatinheitin eskadroonassa. Kuri oli ankaraa ja joskus tuli ylilyöntejä, mutta muuten homma pelitti. Seisottiin käytävällä kolmirivissä ja vääpeli tepasteli tehostetun rehvakkaasti edessämme. Huomenna te lähdette Pystykorva eli kivääri mukana kovapanos ammuntoihin Hälvälän ampuma radalle suksilla. Ilmoitus oli lyhyt ja ytimekkään selkeä kuten intissä oli tapana hoidella asioita. Ei mitään ylimääräistä hömppää tai jaarittelua.

Siispä aamulla lähdettiin suksimaan Hälvälään täyspakkaus selässä, jotain toista kymmentä kilsaa se matka vissiin oli. Ei siinä ollut mitään kummallista, sillä kunto oli rautaa, siitä kapiaiset olivat pitäneet huolen viikoittaisilla pitkillä jalka marsseilla.

Kun, hernesopat oli saatu tuulen suojaan, niin siirryimme ampumaradalle. Saatiin paukut pystykorviin ja kuunneltiin ohjeet, miten toimitaan radalla. Tärkein ohje oli vissiin se että, jos tuli häiriö ratsumiehen rakkaaseen morsiameen eli pystykorva kivääriin, niin piti nostaa toinen jalka makuuammunnassa ylös? Eikä missään nimessä kääntyä ja osoittaa kapiaista kiväärillä sormi liipaisimella ja sanoa, että tässä on joku vika.

Ammunta alkoi. Ammuin muutaman patin ja sitten ihmettelin, kun en enää nähnyt taulua kunnolla. Siispä kinttu ylös ja ilmoitus, että en näe taulua. Kessu kysyi miten niin et näe taulua? En vain näe. Sitten pimeni ja minua vietiin mäkeä ylös parakki paikalle. Tulin hetkeksi tolkkuihini ja minulle pantiin mittari kainaloon. 41,5 astetta huusi lääkintä mies sirra eli suomeksi ambulanssi tänne ja äkkiä, olivat viimeiset sanat, jotka kuulin sinä päivänä.

Heräsin jossain vaiheessa ja näin ensimmäiseksi kauniit herttaiset tumman kiharapilven kehystämät lempeästi minua katsovat ruskeat lempeät silmät. Olenko, taivaassa enkelini kähisin voimattomana? No et nyt sentään vielä, olet KKS 2 kuume osastolla jo kolmatta vuorokautta. Nuku vain niin tulen huomenna ottamaan veri ja virtsanäytteet. Yöllä näin niin sanottua märkää unta, jossa oli enkelini ja minä hyvin intiimissä tilanteessa.

Aamulla tuo sisar hellä valkoinen haki näytteet. Sain aamupalan ja kunto alkoi olla normaalin oloinen. Seuraavana päivänä sain kutsun kuulemaan tuloksia näytteistä. Tuo ihanainen sotilaiden märkä uni, alkoi kertoa, ettei verinäytteissä ollut mitään poikkeavaa, mutta virtsa näytteessä oli jotain ylimääräistä, hän kertoi hymyillen, siellä oli muutama kuollut siimahäntä. Ymmärsi pointin, punastuin ja mieleen tuli yöllinen uni. Tuota tulisitko sotkuun jonain päivänä, niin tarjoan munkin kahvin kera. Mielelläni, mutta mieheni saattaisi ymmärtää väärin.

Se siitä sitten, tulihan sentään yritettyä. Minut kirjattiin ulos taskussa viikon kuntoisuusloma paperit.

Vapaapäivä osui pitkästä aikaa keskelle viikkoa. No, mikäs tämän mukavampaa, tuumiskelin, siemaillessani aamukahvia, hyvin nukutun yön jälkeen. Ilmakin näyttää sopivan passelilta vapaapäivän rentoon ja kiireettömään viettoon.

Illalla olin suunnitellut ja hahmotellut vaparin vieton, silleen puolivalmiiksi ja jättänyt mahdollisille ylläreillekin tilaa. Ensin kuitenkin aamulenkille, se jos mikä saa päivän alkamaan tyylillä. Aivot saavat happea ja ajatus kulkee selkeämmin. Lenkki vermeet niskaan ja hissiä odottelemaan. Sitä joutuikin, venttaan, sillä se oli jumissa jossain yläkerroksissa. Kolinaa ja ähkettä kuului yläpuolelta. Ei hitto siellähän, on muutto, menossa ymmärsin. Olin jo lähtemässä portaisiin, kun hissi nytkähti liikkeelle. Ovi aukesi ja hissi oli suht täynnä tavaraa. Ikäiseni säpäkän ja viehättävän näköinen nainen viittasi pikku tuoliin, istu tuohon kyllä siihen mahtuu ja otti laatikon tuolilta syliinsä. Minähän istahdin tarjottuun tuoliin hieman hämmentyneenä, mutta tyytyväisenä. Harvoin hississä tuolia tarjotaan. Sinulla on ilmeisesti muutto menossa? Joo, mutta ei ole kivaa tehdä tätä yksin. Sepäs sattui, minulla on vapaapäivä, joten jos apu kelpaa, niin tässä olisi apumies valmiina taistoon muuttolaatikoita vastaan. Ihan totta uhraisitko vapaapäiväsi tähän souviin? No minä esitin vaatimatonta. Kuule mikäs sen parempaa, kun voi auttaa lähimmäistä? Virkoin hurskaasti.

Meillä oli hauskaa keskenämme, tulimme hyvin juttuun ja muutto sujui kuin heinän teko. Isommat irtaimet oli etukäteen hakenut serkkupoika pienellä lava-autollaan, joten meille jäi kevyempi irtain. Hän halusi välttämättä viedä minut ravintolaan syömään, kun olimme vihdoin valmiit. Siitä alkoi pitkä ystävyys suhde ja tapailimme pitkään vielä sen jälkeenkin.

Jaa'a näköjään mitä vain voi tapahtua, kun astuu vapaapäivänä hissiin.