Veitikoita ja tosikoita

Meidän jengimme, johon kuului myös likkoja, oltiin nääs tasa-arvoisia, höntsäili jalkapalloa Tahmelan montussa tai potkupalloa, se oikeastaan oli. Ei meillä ollut siihen aikaan 60-luvulla paljoakaan muuta tekemistä iltaisin, kuin olla kentällä potkimassa palloa, kun mummuja ei saanut kohdella kaltoin, kuten vissiin nykyisin jotkut nuoret tekevät. Toinen mesta oli istua Ahjolassa jossain kerhossa tai pelata korista tai lentistä. Ahjola oli siisti paikka meille Pispalan kölveille, pysyttiin isommasta pahan teosta poissa.

Oltiin kotio lähdössä, kun Timppa heitti kysymyksen, porukat ootteko kuulleet spiritismistä? No jotain, mites niin? Ajattelin, että voitais kokeilla viikonloppuna, vaikka meidän saunan kamarissa. Mulla olis valmis spiritismi lauta, jonka sain yhdeltä vanhalta harrastaja jepeltä. Hän oli harrastanut sitä, mutta oli lopulta kyllästynyt. Sain myös opin myös siitä, miten siinä toimitaan. Mikäs siinä sen kun kokeillaan.

Tuli lauantaiehtoo ja menimme sovitusti Timpan saunakamariin, joka oli erillinen rakennus pihan perällä. Jengi istui pöydän ympärillä, johon Timpa oli asettanut Spiritismi laudan ja henkien manaamiseen tarvittavan lasin, jonka pitäisi istunnon aikana liikkua laudalla. Timppa selitti säännöt. Valot pyörryksiin, kynttilä palamaan ja sitten jokaisen piti virittäytyä sopivaan kummitus tunnelmaan. Henget ovat erittäin tarkkoja siitä, että niihin uskotaan, eikä epäilijöille ole tässä pelissä sijaa, selitti päävelhomme Timo. Jokainen ottaa toista kädestä kiinni. Oli mukava ottaa Tiinan käsi käteeni, sillä tykkäsin hänestä.

Porukka oli hiljaa, jännittäen, kun Timppa asetti kätensä lasin yläpuolelle ja alkoi kysyä. Oletko henki läsnä. Tapitimme lasia ja odotimme sen liikkumista pikku pelko persiissä, että näinköhän saadaan yhteys tuonpuoleiseen. Timppa manasi henkeä liikuttamaan lasia. Me muut istuimme jäykkinä, sillä tunnelma oli jotenkin aavemainen. Eikä se lasi liikahtanut milliäkään. Jos, ne henget on nukkumassa? Tiina ehdotti, niin tai niillä on rokulipäivä, virkoin.

No johan on piru, tokaisi Ana. Missä, se perkeleen piru oikein luuraa, kun ei tule, liikutteleen lasia? Onkohan se edes oikean sortin henki lasi tai se on liian painava? Silloin, repesi nauru joka iikalta ja spiritismi jäi kokeilu asteelle.

Sain saatella Tiinan kotiin ja sovittua treffit pyhäksi. Ei mennyt ihan hukkaan henkimaailmaan tutustuminen.

Edellisestä käynnistäni oli kulunut pari viikkoa, kun taas istuin samassa kuppilassa, samassa pöydässä, pyöritellen tyhjää lasiani pöytää vasten. Silloin viereeni istahti outo miekkonen pikku hieneessä, hän vaikutti olevan omissa ajatuksissaan, hetken katseltuaan pöydän pintaa, joka oli olutlasien peitossa ja ennen kuin ehdin sanoa mitään, hän aloitti. Oletko koskaan miettinyt, että jokaisella erolla on oma tarinansa, joka jää muiden varjoon? Minun tarinani ei ole ehkä niin dramaattinen kuin jotkut muut, mutta se on silti tärkeä minulle. Ei jumankekka, ei taas näitä surkeita ero höpinöitä, mutta katsottuani äijän surkeata ilmettä, no annahan tulla, mutta lyhyesti kiitos.

Siitä on jo aikaa viitisen kymmentä vuotta, kun ikävissäni, ajattelin yllättää iloisesti silloisen tyttöystäväni, joka asui maaseudulla noin 55 kilsan päässä kaupungista eräässä pikku kylässä. Oltiin seukattu vakavasti jo parin vuoden verran ja näimme toisiamme viikonloppuisin ja lomilla. Ikävä kaihersi rintaa, siispä hyppäsin sinne menevään viimeiseen linja-autoon kukkapuska kädessä.

Kävelin hänen asunnolleen, joka oli vuokrattu pieni omakotitalo. Ihmettelin hieman autoa pihassa, sillä hänellä ei ollut omaa autoa. Ajattelin jonkun ystävän tulleen kylään. Kilautin ovisummeria. Valmistauduin iloiseen jälleen näkemiseen ja asetin kukkapuskan eteeni ojennus valmiuteen. Sinä, voi ei mitä ihmettä teet täällä? Tuli ikävä ja hyppäsin bussiin. Voi hemmetti sua, eikä niitä mene enää takaisinkaan. Tuu sisälle. Olohuoneessa oli katettu pöytä kynttilöineen, kukka vaasein ja pöydässä istui ikäiseni heppu. Ohhoh täällähän on romanttinen illallinen katettu, mutta ilmeisesti ei minua varten. Annoin kukat ja käännyin takaisin ovelle, jonka suljin viimeisen kerran.

Ajattelin siinä, että on pitkä kävelymatka edessä ja kohta tulee pimeä, voi helvetti minkä Ritva teit. Ei silloin ollut kännyköitä, eikä ollut rahaa taksiin, jonka olisi ehkä saanut, jos olisin palannut Ritvan luo ja anellut häntä soittamaan taksin. Ylpeys ja suuttumus ei vain antanut siihen toimeen mahdollisuutta. Autojakaan ei siihen aikaan ollut niin kuin nyt, joten liftin saaminen, olisi ollut hyvää säkää. Siinä illan pimetessä kävellessä kylän hautuu maan ohitse, tuli mieleen, jos jonkinlaista aatosta. Olin kävellyt jo viitisen kilsaa liki pilkkopimeässä, kun alkoi kaiken kukkuuraksi tihuuttaa vettä. No niin tämä tästä puuttuikin, sitten kuulin auton lähestyvän. Nostin peukun, auto pysähtyi, avasin oven ja kas puikoissa istui Ritvan illallisvieras. Kelpaako kyyti? Ensin meinasin vetää turpiin, mutta sitten ajattelin sadetta, joten istahdin etupenkille. Matkan aikana ei sanottu sanaakaan. Kiitin kuitenkin kyydistä. Sen koommin en ole ollut yhteydessä Ritvaan. No otetaan sille. Seuraavan kerran kun tulen kaljalle, niin vaihdan pöytää, sillä en jaksa kuunnella näitä ero stooreja, ovat sen verran masentavia. Toisaalta kapakka on hyvä paikka kuunnella toisten elämästä, oppien siitä monenlaista uutta kulmaa.

Istuttiin alkuiltaa kapakassa ja eräs liikuttuneessa tilassa oleva puolituttu kääntyi puoleeni ja kysyi. Tuli tässä mieleeni eka vaimoni ja samalla eka ero, haluatko kuulla? Onko pitkäkin stoori? Ei tässä varmaan kauaa mene. No, annas tulla, ei tässä mihinkään kiire ole, joten annahan tulla tarinaa synkkää, oletan? Tiedä sen synkkyydestä, mutta on siinä metkunsa.

Silloin oli 18 vuotta mittarissa ja tie auki taivasta myöten, funtsailin herätessäni vuokrakämpälläni aamulla, iltaisten kosteiden istujaisten jälkeen pikku kanuunassa. Ei krappis haitannut yhtään, kun kaikki täysi ikäisyyden riemu ja vapaus oli viimein otettavissa haltuun, niin sen muistan. Olin saanut duunipaikan timpurin oppiin raksalta ja tienasin mukavasti.

Päätin, että tänään kyllä kosin Mirkkua. Olin aikonut tehdä sen jo eilen kännipäissäni, kun istuttiin, juhlimassa synttäreitäni pikku joukkueella yhden Penan kämpillä. Ajattelin silloin, ettei ole fiksua hönö päissään kosia. Ei ollut tunnettu kovin kauaa, mutta silloin seisoi järki päässä ja ala päässä joku muu vekotin, se alapää varmaankin eniten.

Mirkkuhan suostui ja aloimme rakentaa tulevaisuutta. Tuota kerro nyt vain se lyhyempi versio, ei tässä jaksa kaikkia yksityiskohtia kuulla. Okei, sano engelsmanni. No hetken oli yhtä juhlaa. Sitten tuli arki ja murheet junou. Oli pari kesken menoa ja kaljaa kului lähibaarissa. Tajuttiin ettemme sopineet kovin hyvin yhteen. Sitten syntyi kuitenkin kuin ihmeen kaupalla poika. Mirkku sanoi, että asun täällä niin kauan, että poika on täysi-ikäinen, sillä poika tarttee isän ja äidin. Se jotenkin sopi silloin minullekin, vaikkei isoa rakkautta enää ollutkaan. Siinä eleltiin niin ja näin ilman isompia riitoja. No, sitten poika täytti 18 vuotta ja ajattelin, että josko tämä kuitenkin vielä luonnistuisi. Lähdin aamulla töihin ja palatessani, oli asunto koko lailla tyhjä. Tiskipöydällä oli lappu, jossa luki älä huutele perään. Mirkku teki minkä lupasi ja oli sen 18 vuotta kanssani.

No, että semmoinen tarina ei kovinkaan ylevä juttu. Mites olet pärjännyt tuon mielestäni tylyn tempun jälkeen? Oikeastaan ihan mukavasti, vaikka se alkuun rassasi paljonkin. Nyt on mukava suhde ja olen tavannut poikaakin silloin tällöin. Mirkusta en tiedä mitään, enkä ole pojalta kysyny. Otetaan moukku sille, ettet jäänyt murehtimaan. Niinpä,mitä sitä ny yhden Mirkun perään itkemään, olisi pitänyt alkaa.