Pehmisten yö ja Yön laulajatar

Ennen vanhaan kuten niin usein painokkaasti lausutaan, oli kaikki paremmin. Kyllä oli ainakin mitä seurusteluun vastakkaisen sukupuolen suhteen tulee, niin nuoruus oli minulle ja käsittääkseni monille muille kiireistä teerenpeli aikaa. Nyt vanhemmiten onkin hiljaista.

Muusta nykyisin muka paremmasta elämästä en oikeastaan tiedä. Silloin ennen hyvään vanhaan aikaan oli töitä kaikille toisin kuin nyt, eikä ketään jätetty. Luontoa ei oltu, vielä pilattu ja sitä riitti. Talvet olivat talvia ja kesät kesiä, helleaaltoja tuskin nimeksikään Euroopassa. Talvet ovat nykyään pelkkää harmaata syksyä. Olemme pilaamassa ainutlaatuisen asuinpaikkamme tässä kaikkeudessa. Täytyy muistaa, ettemme pääse tältä avaruudessa kiitävästä kivi pallerosta nimeltään Maa, jota peittää ohuen ohut ilmakupla, millekään muulle planeetalle pakoon pilaamaan sitäkin. Meidän ei tarvitse pelätä inhoja avaruudesta tulevia sotaisia muukalaisia, jotka tuhoaisivat planeettamme, koska teemme sen vapaaehtoisesti ihan itse.

No, nykyisin tekniikka on mennyt jättiaskelin eteenpäin ja kaikilla älypuhelimet hip hei, tätä riemua ja lystiä, kun päivityksiä tulee solkenaan. Entä sitten ne kaikenlaiset applikaatiot, joita riittää joka lähtöön, ne vasta lystejä ovat. Jopa hammasharjan käytölle on oma sovellus.

Tuntuu kuin älypuhelimen, tekoälyn ja chattien kanssa on kivampi seukata heti aamusta yömyöhään kuin oikean ihmisen kanssa. Tekniset vempaimet kehittyvät, niin ettei tämmöinen hidas hämäläis ukko tahdo perässä pysyä. Entä me? Pohjimmiltaan ihminen ei ole kehittynyt yhtään viisaammaksi. Ahneus ja sotaisuus jatkavat voittokulkuaan. Jotenkin kaikki muukin planeetalla tuntuu olevan jotenkin vinksallaan, Luotan kuitenkin, siihen että näin viime hetkillä viisastumme sen verran ja pystymme vielä pysäyttämään tämän hullunmyllyn. Vai olemmeko polkaisseet sellaisen oravanpyörän pyörimään, mitä ei saa enää pysähtymään? Ellemme siihen kykene niin sitä niitämme mitä kylvimme ja aikamme on ohi planeetan valtiaina. Pallomme valtiaiden paikan ottavat planeettamme ilmastonmuutosta ja luonto katoa kestävämmät lajit kuten esimerkiksi torakat, muurahaiset, punkit ja rotat ym. sitkeät otukset.

Seurustelun saralla kohdallani onkin tapahtunut jyrkkä taantuma, seurustelu lama on kolkuttanut sähköpostissa. Kyllä luulisi tällä iällä löytyvän kumppani, jos ei ihan sitä prinsessaa, niin kelpo ihminen ainakin. Mutta varteen otettavilla immeisillä on, jos jonkinlaista estettä ja syytä, ettei seukkaaminen ota onnistuakseen. Epäilen, että älypuhelin ja muut uudet tekoäly sovellukset ovat syrjäyttäneet vanhanaikaisen seurustelu kulttuurin?

Muisti tuppaa heikentyä, kun ikää karttuu. Huomasin sen ikävän tosiasian, kun en muistanut millään ensi suudelmaa, vaikka sanotaan, että kyllä vanhat asiat muistaa paremmin kuin uudet. Niinhän sitä luulisi, mutta että näinkin tärkeä asia, joillekin jopa maata kaatava muisto katoaa elämän historian aamuhämärästä noin vain. Se on katastrofi, ettei muista ketä suuteli ensi kertaa. Voiko sitä mennä hautaankaan hyvillä mielin ja levollisesti, jos ei tuota muista?

Seuraavaksi aloin selata ilmeisesti jo horjuvan muistipankkini seurustelu osastoa. Ei taaskaan tullut mieleen kenestä naapurin likasta tykkäsin tsi suutelin ensimmäisenä. Kuusivuotiaana, jolloin aloin tykkäämään tytöistä toisin kuin poika kaverini, jotka inhosivat likkoja. Naapurustossa oli ikäisiäni likkoja pilvin pimein, sillä 50-luvulla oli vielä suurperheitä, toisin kuin tänään lukuun ottamatta joitain käsittääkseni uskonnollisia alueita, missä suurperheet ovat vielä voimissaan.

Kaiholla muistelin kuusivuotis aikoja, silloin oli valinnan varaa, koska olin jostain kumman syystä suosittu likkojen keskuudessa. Minut haluttiin aina likkojen leikkeihin. Pyörittämään narua, kuurupiiloon etsijäksi tai piirtämään ruutuja kovaan sorakatuun, koska heidän mielestään olin vahva ja pystyin raapustamaan isolla naulalla syvemmät rajat ruutuihin kuin heikot tytöt. Niinpä raadoin niska limassa ja otsa hiessä narun toisessa päässä jonkun isomman likan kanssa tai raaputin ruutuja tien pintaan. Sitten- yksi koululaistyttö keksi liidun, jolla sai lipeällä kyllästettyyn soratiehen piirrettyä ruudut kätevämmin. Enkä saanut enää sen jälkeen ylpeillä pätevänä hyppy ruutujen kaivertajana.

Siihen aikaan ei ollut juurikaan autoja kotinurkkien teillä huristelemassa, joten kadut, isommat pihat ja lukuisat rakentamattomat alueet olivat lapsien leikkipaikkoja. Taisivat likat hyväksi käyttää hyvä sydämisyyttäni ja alttiutta kehuille ”kyllä olet vahva jne” hyväkseen. Näin varhain likat jo pyörittivät poikalasta kuin litran mittaa. Siinä suhteessa tytöt olivat ilmeisesti sen ikäisinä meitä kloppeja fiksumpia ja sitä he suurimmaksi osaksi luultavasti, ovat valitettavasti tai onneksi vieläkin?

Ensi suukkoa huulille tai edes hipaisua poskelle en vain saanut kirvelläkään päähäni. Kyllä harmittaa, etten pitänyt päiväkirjaa sen jälkeen, kun opin kirjoittamaan, silloin olisin vielä muistanut tämän äärettömän tärkeän asian ja nyt voisin sieltä ”paksusta tyttökalenteristani” tsekata suukot ja kaiken muun kivan mitä likkojen kanssa on kahden tehty.

Istun läppärin edessä sormi näppäimistön yllä pää tyhjää täynnä, kun pitäisi kirjoittaa blogi, joka sivuaa deittailua. Todellakin pidän vain yhtä sormea valmiina rajuun äksöniin eli vikkelään toimintaan näppäimistöllä. Olen kyllä kuullut kymmensormijärjestelmästä ja kokeillut, mutta sormet sekosivat ja näytölle tulvi omituista tekstiä. Siinä touhussa aivot ja sormet eivät toimineet sulavasti yhteen. Niinpä luotan vain tähän oikean käden etusormeen, joka vuoren varmasti erehtymättä milloinkaan, löytää aina oikean kirjaimen näppäimistöltä.

Deittailu rintamalla on vissiin jonkinlainen luppoaika. Ikään kuin odottava tunnelma ainakin itsellä. En tiedä teistä muista. Teillä muilla saattaa olla hyvinkin vilkasta ja kiihkeää toimintaa. Syynä lienee ihmisten kesä kiireet matkailu, marjastus, sienestys tai mikä kenelläkin on sitä kesä toimintaa. Kesä, kun on meillä yhtä lyhyt kuin se kuuluisa mies muisti. Eipä siinä harrastusten lomassa ehdi miettiä deittailua, joka haittaisi mielekästä harrastustoimintaa. Eipä siihen väliin halua ketään pomottamaan tai arvostelemaan omia kivoja askareita. Hyväksyvä ja arvostava kehu on silti aina toivottavaa ja paikallaan.

Toisaalta voi se olla niinkin, etten ole tarpeeksi kiinnostava. Mietin myös sitä, että olenko tullut valikoivaksi tai peräti nirsoksi. Kaikenlaista sitä mieleen tuleekin. Ettenkö olisi muka kiinnostava tai nirso. Mistä pirusta semmoinen ajatus päähän nyt putkahti, näin nostatan itsetuntoni huippulukemiin.

Eipä siinä mitään, kyllä tämä elämä yksinkin sujuu. Lopulta ihminen on kuitenkin aina yksin ajatuksineen ja itse saa teoistaan vastata. Tosin mielellään sitä joskus juttelisi kumppanille, eikä ainoastaan kukkasille tai pyykkikorille. Sellainen olisi mieluisa kumppani, joka kömpisi viekkuun hyvän yön suukkoja antamaan ja jäisi siihen loppu yöksi tuhisemaan. Tämä skenaario olisi näillä loppumetreillä kaiken huippu. Nämä ovat tietysti toiveunia, mutta siitä huolimatta, toivo elää. Silloin voisi levollisin mielin odotella sitä viikate henkilöä, joka meidät kaikki lopulta niittää. Siksi viikate henkilö, kun ei ole varmuutta kumpaa sukupuolta hän edustaa. Minun toiveeni on, että hän on kaunis nainen, jolla on teräväksi hiottu viikate, mikä niittää tuskattomasti ja päättää väistämättömän.