Blogit Kaisu

Elämä on yllätyksellistä, pienempiä ja suurempia iloan ja surun hetkiä, tai siltä väliltä - hajutonta mautonta, tuskin edes silmäkulmia kostuttavaa, kun toive toteutuessaan oli kuin lässähtänyt pannukakku, vaikka ohjeen mukaan piti tulla kuohkea kohokas.
On niin paljon eteen tulevia, niin sanottuja muuttuvia tekijöitä, joita ei ole tullut ottaneeksi huomioon. Siinä sitten pillahtaa itkuun ja syyttää kaikkia keitä vain keksiikin syyttää. Ehkä se hetken helpottaa, tiedä sitten.

Tämä kertomus kauppareissulle lähtemisen vaikeudesta flunssaisena pitkospuiden(?) takaa on tosi, missä tyhjät kohdat väritetty lukemisen elävöittämiseksi ja lukijan mietittäväksi mikä totta mikä mielikuvituksen tuotetta, missä kohdin mummon mopo keulii. 

Oli pakko tehdä välttämättömät lumityöt raihnaisesta olotilastani huolimatta, ettei polku liiterille umpeudu. Entäs tuo lumikasa minkä alla tiesin autoni lymyilevä, sekin olisi saatava esille ja puhdistettavaksi.
Autoni oli seisonut muutaman päivän paikallaan lumisateessa. Puhkuin puhaltelin ja putsasin kunnes viimein sain laittaa tuiki tärkeän kulkupelini lämmitykseen.
Sormiani puhallellen suikahdin saman tien sisälle lämmittelemään ja oma valmistautumis operaatio käyntiin; ParaTabs kitusiin, "Pinotexia pintaan niin näyttää vanhakin nuoremmalta", vielä punaa huuliin ja hymyllä viimeistely.

Kuka sammutti valot, kysyn minä?

Jäi silmukoiden luonti pahasti kesken ja sukkalanka varpaisiin sotkeutuneena haparoin pimeässä. Kynttilät, missä kynttilät hoen itsekseni, niin kuin vastausta odottaisin. Kops ja ähkäisy, voi peijooni sentään, löin pääni avonaiseen kaapin oveen. Pimeää kuin nokikellarissa täällä minne ei katuvalot yllä. Ei näy kuuta ei tähtiä. Taivas on sysimusta, vettä vihmoo ja tuuli paiskoo liiterin ovea.