Blogit

Kävin tänään Savonlinnan taidelukion abien päättötöiden näyttelyssä. Kunnioitukseni ko. opinahjoa ja sen opiskelijoita kohtaan nousi entisestään. Näyttely oli niin korkeatasoinen ja  monipuolinen ja lukemattomin eri tekniikoiden ja ratkaisujen avulla, oli toteutettu oma näkemys teemasta, joka oli tällä kertaa uni. Muistelin, että sama teema oli myös pääsykokeissa kolme vuotta sitten, jolloin poikani tytär haki ja pääsi opiskelemaan taidelukioon. En voinut erehtyä siitä, mikä oli hänen työnsä, sillä se kuvasti hänen lapsuudesta asti rakasta harrastustaan ja myös tulevaisuuden tavoitteita ammatinvalinnassa.

Hesarissa oli tuonniminen juttu. Se käsitteli jättämistä, sitä, kun saa pakit yllättäen.

Sitä tapahtuu näillä deittisivuillakin.
Silloin kun oikein elättelee toiveita ja mielessä kumpuilee tahtomatta tulevaisuudessa olevia tapaamisia, hauskoja retkiä, matkoja, illallisia, kuutamoöitä, kun näkee itsensä jo toisen kanssa "me"-muodossa pitkässä jatkumossa, kun on tavannut toisen ehkä vain kerran tai puhunut pitkän videopuhelun, antanut mieleen luiskahtaa asioita, jotka alkavat sanoilla "sitten kun me" ja liitää maanpinnan yläpuolella kymmenen senttiä, näkee itsensä kauniina jumalattarena, koska toinen on antanut niin ymmärtää, kun kaikki tuntuu helpolta ja vaikeudet ovat poissa ja on pelkkää sileää, silloin
toinen vaikenee
ei ota yhteyttä, kirjoittaa muutaman kylmän sanan
antaa rippusen toivoa.
Mutta niin rippusen
ettei sillä elä.
Sillä ei jaksa huomiseen
sillä jaksaa juuri ja juuri seuraavaan hetkeen
kun koko ajan odottaa.
Jos hän kuitenkin kirjoittaisi vielä
tai soittaisi
pyytäisi anteeksi sanojaan.
Vaitiolo on pahinta.
Se tappaa, kuolettaa, salpaa hengityksen
vie veret kasvoilta.

Baltimoren satamassa viivyttiin vain pari päivää. Kaupungille kerittiin vain yhtenä iltana. Lähdimme jungmanni Mikon kanssa kiertelemään satamakortteleita. Siellä näkyi elämän surkea puoli, ilmeisesti huumeissa olevia portailla lojuvia ja nuokkuvia ihmisiä, näkyi tuon tuostakin. Äkkiä viereemme tuli, hyvin pukeutunut, hattupäinen keski-ikäinen hemmo, joka kertoi, että This is very dangerous place, jotenkin näin parin vuoden kouluengelskalla kirjoitettuna ja ymmärsin, että ei ollut suotavaa kävellä iltaisin näissä kortteleissa. Kiitimme ja pohdimme, että taitaa olla paras lähteä paatille. Nälkä kuitenkin oli ja siinä vieressä sattui olemaan Joe's hampurilaismesta. Ei kun sisään ja tilaamaan, Joe hoksasi, ettemme olleet oikein kielitaitoisia, mutta elein, heikolla kielitaidolla, hymyin ja käsin puhumalla selvittiin ja silloin söin elämäni ensimmäisen ja taatusti mehevän ja parhaan purilaisen, mitä olen ikinä syönyt. Thank you Joe. Tosin olen myöhemmin syönyt vain yhden, Mc Donalsin rasvaa tihkuvan yökötyksen, ja sen jälkeen en ole mokomia syönyt.

Tipaton tammikuu
ja kofeiiniton helmikuu???
Mitähän tästä tulee?

Miten muut selviävät aamuista?

Ihan kuin vaihtaisi töissä parhaan kahvin kofeiinittomaan.

Aavaa merta joka puolella silmän kantamattomiin, pelkkää suolaista vettä, maata ei näy missään. Törmätäänkö jäävuoreen kuten Titanic aikoinaan? Tuleeko myrsky yli kymmenen metrin korkuisine aaltoineen? Kinkkiset kysymykset risteilivät päässäni, sillä periaatteessa kaikki nämä skenaariot olisivat mahdollisia, funtsiskelin. No aika näyttää, mitä tuleman pitää, turhaan niitä miettii. Katsellessani reelingiltä suurta harmaana vellovaa vetistä tyhjyyttä, tuntui kaikki muu käyvän pieneksi. Ajattelin hetken pääskyparin epäonnistunutta pesintää ja miten niiden oli lopulta käynyt?

Kunnonkohotus jatkui lumitöissä, traktorilla oli jo suuremmat lumet aurattu.

Lopputulos näyttää kyntönäytökselle, aika villi, nopeudesta hyvät pisteet, taiteellisuudesta miinus googol. Silmiä hivelee esteettisesti luotu piha, kaunis talvimaisema, jossa silmä lepää… nyt piha näyttää sotkuisille Domino-keksin muruille…

Eräällä luennolla, 1980-luvun lopulla, luennoitsija puhui ilmiöstä, jonka hän nimesi ”heikot signaalit”. Se oli meille opiskelijoille uusi termi, mutta se oli todennäköisesti uutta ihan tiedemaailmassakin. Nykyisin asiasta saa lisävalaistusta kuka tahansa, joka osaa hakea tietoa netistä. Silloinen luennoitsija oli hyvin mukaansa tempaava ja me opiskelijat, jotka olimme enemmän tai vähemmän jo työelämässä olleita, innostuimme keksimään hänelle esimerkkejä ko. signaaleista eri elämän aloilta. Ja niitähän löytyi monen laisia, jotka olivat sitten johtaneet uusiin keksintöihin, tai toimivampiin systeemeihin.

Kuuntelin Ruben Stillerin moderoiman podcastin (juontaman radio-ohjelman!) suomalaisesta koulutuksesta. Kolmisenkymmentä vuotta alalla ollut opettaja kertoi näkemyksistään kouluelämästä.

Ankkuroimme Kielin kanavakaupungin sataman kaijaan ja täydensimme muona- ja viina varastot, halvalla saatiin, kehui stuju. Oli pirunmoista kantaa viina, kalja, liha ym. ruokalaatikoita stujun viina- ja kylmäkaappeihin, jotka sijaitsivat tietysti alakongilla pirun kapeiden portaiden juurella. Niitä laatikoita oli paljon. Ajattelin, että jumankekka, mikä määrä brenkkua ja muonaa. Näillä eväillä söisimme hyvin ja palanpainikkeeksi olisi snapsia yllin kyllin. Tällä määrällä ilojuomaa voisimme olla pikkuhieneessä, ilman nälkää muutaman viikon koko seurakunta. Kaikkea sitä tuleekin miettineeksi, kun kantaa herkkuja kapeita portaita selkä vääränä lukkojen taakse. Tosin en tiennyt, montako henkeä koko miehistöön kuului, mutta ei se ollutkaan messikallen huolia se.

Aamulla herätessäni koneiden kumeaan jyminään ja noustessani työpaikalleni messiin, tunsin laivan lievää keinuntaa, johon sopeuduin heti. Myötäillessäni aaltojen aikaansaamia laivan liikkeitä, tunsin kuuluvani yhdeksi osaksi tätä valtavaa teräspaattia. Olin riemuissani, kun matka oli vihdoin alkanut ja minulle tuntematon Atlantin valtameri odotti, kunhan ylittäisimme ensin tämän pienen vaatimattoman lätäkön, jota Itämereksi kutsuttiin. Vihdoin olimme lähteneet ja karistaneet kotimaan rannan taaksemme, vain vanaveden aallot jäivät jälkeemme, hyvästellen kotimaan rannat ja nekin hävisivät rikkoutuen lopulta rannan kiviin.