Blogit

Leikkimielinen visa: kuka onkaan treffikumppanisi?

 

A

Laskettelua Levillä, 12 kilometrin hiihtolenkki, latua. Entäs lautapelit illalla? Ottaako hän himpun liian tosissaan pelaamisen?? Hän tarvitsee haasteita.

Olimme jo menettämässä toivomme töiden suhteen, kun pariin päivään ei kuulunut toivottua soittoa varustamoilta. Kävimme Myllyllä päivittäin katsomassa tilannetta ja siellä olimme edenneet jo alle 50 hakijan, sijalukumme 44 ja 43, huikeaa etenemistä, töihin voisi päästä ehkä ensi vuonna. Ajattelimme, että pidetään hakuvoimassa ja palataan Pispalaan, ne kyllä ilmoittaisivat sinne, jos duunia löytyisi. Stadin murre oli jo tarttunut kieleen ja puhuimme jo sujuvasti stadia mielestämme. Palloilimme kaupungilla harjoittaen ympäristöoppia, stadin slangikielioppia ja kohotimme kuntoa pitkillä mihinkään erityiseen paikkaan johtavilla kävelylenkeillä. Mihinkään kuppilaan ei ollut varaa mennä, sillä rahamme alkoivat olla finito.

Monesti olen itse pohtinut ja kuullut muidenkin pohtivan, mikä ero on yksinäinen- ja yksin-sanoilla, vai onko niillä mitään eroa. Yksin on mielestäni suurimmaksi osin saanut hyvin alakuloisen merkityksen, jos se on vain yksin, ilman muuta tilanteesta kertovaa informaatiota. Sillekin voidaan saada erilaista näkökulmaa liittämällä siihen selittäviä sanoja tai lauseita. Olet yksin minun, tai olen yksin sinun, ovat merkitykseltään erilaisia vaikka vain possessiivipronominin persoona on vaihtunut.

Heti aamusta, kun olimme saaneet Ailin aamutarjoomukset tuulensuojaan ja kiiteltyämme niistä vuolaasti, painuimme pysäkille ja hyppäsimme paikalliseen dösään ja siitä Katajanokalle Myllyyn. Nyt oli meininki ihan toisenlaista, kuin Kotkassa. Meidät kirjattiin työnhakijoiksi järjestys numeromme seuraavaan pestiin, olivat 51 ja 52. Ei jumankekka eihän me millään päästä viikossa mihinkään kippoon, sanoin ja epätoivo hiipi jälleen kerran kevyen kesäpuseron alle. Aurinko ainakin paistoi ja jäimme makoileen puhelinkopin viereiselle nurtsille. Mieti nyt Kari, tässä menee iät ja ajat ennen kuin ollaan töissä missään paatissa.

Taas on syöty ähkyyn.

Viikkoni on ollut vauhdikas, huh huh. Varsinaista vuoristorataa.

Ei menny ihan kuin Strömsössä.

Herään kylmään meri tuulen henkäykseen, pikku kanuunassa, sillä niitä oluita tuuli otettua yksi liikaa. Tuli virkeän vireästä merituulesta sellainen tunne, että se toivotti meidät tervetulleeksi, seikkailuun aavoille rannattomille ulapoille. Kattelen ympärilleni, aivan outo kaupunki, tulee hieman orpo olo, nyt ollaan omillamme tosipaikan edessä. Nyt kaikki on itsestä kiinni.

Televisiossa on kahden jakson sarjoja. Tämä on sellainen; lienee parasta, etten väsytä teitä tuhatsivuisella Päätalolla ja aiheella Kuinka minusta tuli leipoja tai Ihmisiä keittiön telineillä. Niille, jotka lukevat minua ensi kertaa, viittaan edelliseen blogiini Jokapäiväinen leipämme.

Autoa kulkee simona ohi, kukaan kuski ei tunnu välittävän kahden pitkätukan ja hipin näköisen klopin kansainvälistä merkkiä näyttävistä peukaloista. Päin vastoin tuntui kuin olisivat painaneet kaasua. Hitto, tähänkö tämä reissu ny toppas, Ylä-voiman Nysse pysäkille. Hitsi, nyt on saatava kyyti tai meille nauretaan sikana. Siinä on meillä merimiehet, jotka eivät päässeet edes Laukontorin satamaan tai Mustaanlahteen tervahöyryyn, voin jo kuulla korvissani kavereiden hirnnunnan, vahingonilon pidon ja silkan nöyryyttävän pilkan.

Onko näin, etteivät suomalaiset ole edes pikkuriikkisen romanttisia?
Arvostetaanko romantiikkaa?
Jörö vai romanttinen?
Asenne vai teot?
Entä, jos kosinta on ainoa romanttinen teko?
Pienet teot vai jalat alta?