Blogit

Herään kylmään meri tuulen henkäykseen, pikku kanuunassa, sillä niitä oluita tuuli otettua yksi liikaa. Tuli virkeän vireästä merituulesta sellainen tunne, että se toivotti meidät tervetulleeksi, seikkailuun aavoille rannattomille ulapoille. Kattelen ympärilleni, aivan outo kaupunki, tulee hieman orpo olo, nyt ollaan omillamme tosipaikan edessä. Nyt kaikki on itsestä kiinni.

Televisiossa on kahden jakson sarjoja. Tämä on sellainen; lienee parasta, etten väsytä teitä tuhatsivuisella Päätalolla ja aiheella Kuinka minusta tuli leipoja tai Ihmisiä keittiön telineillä. Niille, jotka lukevat minua ensi kertaa, viittaan edelliseen blogiini Jokapäiväinen leipämme.

Autoa kulkee simona ohi, kukaan kuski ei tunnu välittävän kahden pitkätukan ja hipin näköisen klopin kansainvälistä merkkiä näyttävistä peukaloista. Päin vastoin tuntui kuin olisivat painaneet kaasua. Hitto, tähänkö tämä reissu ny toppas, Ylä-voiman Nysse pysäkille. Hitsi, nyt on saatava kyyti tai meille nauretaan sikana. Siinä on meillä merimiehet, jotka eivät päässeet edes Laukontorin satamaan tai Mustaanlahteen tervahöyryyn, voin jo kuulla korvissani kavereiden hirnnunnan, vahingonilon pidon ja silkan nöyryyttävän pilkan.

Onko näin, etteivät suomalaiset ole edes pikkuriikkisen romanttisia?
Arvostetaanko romantiikkaa?
Jörö vai romanttinen?
Asenne vai teot?
Entä, jos kosinta on ainoa romanttinen teko?
Pienet teot vai jalat alta?

Tämä kertomus kauppareissulle lähtemisen vaikeudesta flunssaisena pitkospuiden(?) takaa on tosi, missä tyhjät kohdat väritetty lukemisen elävöittämiseksi ja lukijan mietittäväksi mikä totta mikä mielikuvituksen tuotetta, missä kohdin mummon mopo keulii. 

Oli pakko tehdä välttämättömät lumityöt raihnaisesta olotilastani huolimatta, ettei polku liiterille umpeudu. Entäs tuo lumikasa minkä alla tiesin autoni lymyilevä, sekin olisi saatava esille ja puhdistettavaksi.
Autoni oli seisonut muutaman päivän paikallaan lumisateessa. Puhkuin puhaltelin ja putsasin kunnes viimein sain laittaa tuiki tärkeän kulkupelini lämmitykseen.
Sormiani puhallellen suikahdin saman tien sisälle lämmittelemään ja oma valmistautumis operaatio käyntiin; ParaTabs kitusiin, "Pinotexia pintaan niin näyttää vanhakin nuoremmalta", vielä punaa huuliin ja hymyllä viimeistely.

Leivoin, oikeastaan ähelsin, hapanleipää. Ruokin juuren, neljä tuntia.

Kevät oli kukkeimmillaan armon vuonna 1972 ja me nuoret ollaan amiksen ravintolassa oppimassa ravintola-alaa viimeistä vuotta. Kun, kaikki muu kauniina kesäpäivänä olisi paljon hauskempaa. Onneksi alkaa välkkätunti. Ei juma minä haluan jotain muuta, kuin mennä tän koulun jälkeen, johonkin nuhjuisen ravintolan hikiseen keittiöön töihin, sanon tupakkipaikalla. Ei minusta tule mitään Jaakko Kolmosta teeveeseen.

Miten vietit itsenäisyyspäivää tänä vuonna? Katsoitko Linnan juhlia kahden kynttilän palaessa ikkunalla?

Älkää nyt säikähtäkö tuota otsikkoa, en minä niin epätoivoinen ole, että ihan oikeasti liipaisimella sormi, vaikka tämä joulun taika tai kirous syöksyy joka tuutista. Nytkin tuntuvat joululaulut solisevan ja mummon lonkat kolisevan radiossa. Televisio syytää amerikkalaista joulukuorrutusta imelillä jouludraamoilla, joissa kaupungin ainoa tavoite jouluna on järjestää yhteinen joulujuhla. Joka paikka pursuaa jouluvaloja, -koristeita ja tietysti vaahtokorkkeja. Sankariparit ovat vuosien takaisia ystäviä, jotka tapaavat kuin ihmeen kaupalla uudestaan naisen omistamassa kahvilassa, tai miehen suvun antiikkiliikkeessä tai joulun kilpavarusteluun erikoistuneessa liikkeessä. Ja sitten luistellaan ja juodaan kaakaota ja yhdessä ratkaistaan kaikki vastaan tulevat ongelmat. Kaikki huipentuu joulutanssiaisiin ja Happy End.

Deittailu tällä kumppanin haku foorumilla, on alkanut lupaavasti. Kaksi minusta kiinnostunutta naisimmeistä on lähestynyt minua viestillä.Vähän jännittää tällaista lähes kaiken naismaailmassa kokenutta konkariakin, tosin tällä areenalla olen täysi alokas, noviisi, keltanokka ja pahainen vasta-alkaja.