Blogit

Tämä kertomus kauppareissulle lähtemisen vaikeudesta flunssaisena pitkospuiden(?) takaa on tosi, missä tyhjät kohdat väritetty lukemisen elävöittämiseksi ja lukijan mietittäväksi mikä totta mikä mielikuvituksen tuotetta, missä kohdin mummon mopo keulii. 

Oli pakko tehdä välttämättömät lumityöt raihnaisesta olotilastani huolimatta, ettei polku liiterille umpeudu. Entäs tuo lumikasa minkä alla tiesin autoni lymyilevä, sekin olisi saatava esille ja puhdistettavaksi.
Autoni oli seisonut muutaman päivän paikallaan lumisateessa. Puhkuin puhaltelin ja putsasin kunnes viimein sain laittaa tuiki tärkeän kulkupelini lämmitykseen.
Sormiani puhallellen suikahdin saman tien sisälle lämmittelemään ja oma valmistautumis operaatio käyntiin; ParaTabs kitusiin, "Pinotexia pintaan niin näyttää vanhakin nuoremmalta", vielä punaa huuliin ja hymyllä viimeistely.

Leivoin, oikeastaan ähelsin, hapanleipää. Ruokin juuren, neljä tuntia.

Kevät oli kukkeimmillaan armon vuonna 1972 ja me nuoret ollaan amiksen ravintolassa oppimassa ravintola-alaa viimeistä vuotta. Kun, kaikki muu kauniina kesäpäivänä olisi paljon hauskempaa. Onneksi alkaa välkkätunti. Ei juma minä haluan jotain muuta, kuin mennä tän koulun jälkeen, johonkin nuhjuisen ravintolan hikiseen keittiöön töihin, sanon tupakkipaikalla. Ei minusta tule mitään Jaakko Kolmosta teeveeseen.

Miten vietit itsenäisyyspäivää tänä vuonna? Katsoitko Linnan juhlia kahden kynttilän palaessa ikkunalla?

Älkää nyt säikähtäkö tuota otsikkoa, en minä niin epätoivoinen ole, että ihan oikeasti liipaisimella sormi, vaikka tämä joulun taika tai kirous syöksyy joka tuutista. Nytkin tuntuvat joululaulut solisevan ja mummon lonkat kolisevan radiossa. Televisio syytää amerikkalaista joulukuorrutusta imelillä jouludraamoilla, joissa kaupungin ainoa tavoite jouluna on järjestää yhteinen joulujuhla. Joka paikka pursuaa jouluvaloja, -koristeita ja tietysti vaahtokorkkeja. Sankariparit ovat vuosien takaisia ystäviä, jotka tapaavat kuin ihmeen kaupalla uudestaan naisen omistamassa kahvilassa, tai miehen suvun antiikkiliikkeessä tai joulun kilpavarusteluun erikoistuneessa liikkeessä. Ja sitten luistellaan ja juodaan kaakaota ja yhdessä ratkaistaan kaikki vastaan tulevat ongelmat. Kaikki huipentuu joulutanssiaisiin ja Happy End.

Deittailu tällä kumppanin haku foorumilla, on alkanut lupaavasti. Kaksi minusta kiinnostunutta naisimmeistä on lähestynyt minua viestillä.Vähän jännittää tällaista lähes kaiken naismaailmassa kokenutta konkariakin, tosin tällä areenalla olen täysi alokas, noviisi, keltanokka ja pahainen vasta-alkaja.

“Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun yöllä oli tullut lunta.”

Keski-ikäisistä naisista kertovassa tv-sarjassa parasta on ympäristö: vanha roosa huvila postikorttimaiseman keskellä. Vaihdan kanavaa ja joudun suoraan Fifan Qatar-sotkuihin. Ranskalaisdokkari on parempaa katsottavaa. Elokuva, jota odotin, olikin jo eilen Avalla, ja Ava ei ole Areenassa.

Olen nyt seikkailut nettideittailun ihmeellisessä maailmassa puolisen vuotta. Monia asioita olen kummastellut ja pohtinut. Samalla olen analysoinut omia tuntemuksiani ja syitä siihen, miksi olen ryhtynyt tähän mielenkiintoiseen ihmissuhdepeliin. Ensimmäisinä kuukausina yksin jäätyäni en olisi edes jaksanut ajatella mitään mahdollisuutta tai toivoa siitä, että voisin vielä solmia merkittävän ihmissuhteen. Juuri silloin oli kuitenkin huutavin ikävä toisen ihmisen läheisyyttä, joka lievittäisi sitä yksinäisyyden ja tyhjyyden tunnetta, joka oli kuin harmaa sumu ympärilläni.

Käväisin illalla ostoksilla, maa oli jo ihanan valkoinen. Mukaan tulee helposti napattua piparkakkujätskiä ja muita herkkuja. Ja keltaisia ruusuja. Kunnes näin K-kaupan hevitiskillä käpyjä, italialaisia pinjan käpyjä.

Suomihan on pullollaan metsiä ja käpyjä.