Blogit

Yksiön yksinäisessä yksinäisyydessä, tulee yksistään joskus pohdittua yksinäisyyden olemusta. Mitä yksinäisyys aiheuttaa ja tarkoittaa laumaeläin ihmiselle?

Aikamme suuri ongelma on yksinäisyys, vaikka meitä on kahdeksan miljardia. Luulisi, ettei yksinäisyys ole ongelma? Meillä kotimaassa yksin asuvia on enemmän kuin koskaan. Olemme kuitenkin laumassa viihtyviä ja laumaan kuuluvia nisäkkäitä. Siis onko yksinäisyys pelkästään ihmisen ongelma, jos se nyt on mikään ongelma?

Ohjaako meitä sokea sattuma vai muovaammeko itse kohtalomme?

Jotkut uskovat ihmeisiin, tuonpuoleiseen ja sielunvaellukseen.
Muinaissuomalaisten mukaan karhu laskeutui kultaisissa valjaissa taivaasta maan päälle ja me olemme Karhun kansaa. Voimme kulkea kahden todellisuuden, ylisen ja alisen maailman väliä. Linnunrata näyttää tiemme.

Avaan sähköpostini aamulla jännittyneenä, sillä olin eilen liittynyt kumppanin haku tiimiin. Pistin risaiseksi ja liityin oikein maksulliseksi jäseneksi, myös ilmaisjäsenyys olisi ollut mahdollinen, mutta meikä poika ei napeilla pelaa. Reilu rehti peli, meno ja meininki, on ollut elämäni motto. Hyvä, kun olen itse, mukana kyydissä aika ajoin pysynyt. Kaikki peliin panoksena, ei sen enempää, kuin jaettu loppuelämä kumppanin kera. Se ei olekaan lasten leikkiä, kun aikuinen ja kolhuista viisastunut uros seuraa haluaa.

Katsoin ikkunasta ja totesin, että kyllä on harmaata ja kylmää ja sateista. Ja yksinäistä ja hiljaista.

Olisi ihanaa, jos olisi kaveri vieressä, jolle vois jutella ja jota voisi halata.

Näyttelijä ❤️ kirjailija

Kaksi luovaa ihmistä antautuu rakkaudelle. Pyyteettömästi.
Rakastuminen kuuskymppisenä on erilaista kuin kakskymppisenä.
Ei tarvitse esittää mitään, voi vaan olla.

Katselen ympärilleni uudessa kodissani. Tämä on nyt sitten ensimmäinen sinkkukotini. Sadan neliön yhteinen kotimme on vaihtunut kuudenkymmenen neliön kaksioon. Minusta tuntuu kuin entisen elämäni muistokin on survottu pienenpään muottiin, kuten ne huonekalut ja tutut esineet, jotka jäivät jäljelle elämäni ja kodin saneerauksesta. Täällä on jotakin tuttua, mutta jotenkin sittenkin vierasta.

Herään jälleen kerran uuteen aamuun, mutta vierelläni ei tuhise ketään, jota voisi halia ja helliä. Muistelen yksin oloni aikaa. Hitto siitä on jo yli 10 vuotta, kun olin parisuhteessa. Niin tuo aika viuhtoo ohi, huomaamatta ja elon aikani sen kun lyhenee. Ei, ei kyllä tähän pitää piru vieköön, jotenkin saada muutos, aattelen.

Intiaaneilla on kutakin ihmistä muistuttava nimi. Kuten Seisoo nyrkki pystyssä, Tanssii susien kanssa, Istuva härkä.

Minä tunnen erään Kuuntelevan Korvan.

Kuunteleminen on jalo taito. Useimmiten teemme sen virheen, että kun toinen kertoo mieltään painavista asioista, emme keskity kuuntelemaan. Mielemme alkaa harhailla omissa asioissamme. Keskitymme odottamaan vuoroamme, että saisimme kertoa oman vastaavanlaisen tarinan. Siinä sitten toinen jää edelleen surujensa kanssa yksin.

Pujahdin ensimmäiselle penkkiriville myöhässä, kävellessä leffateatteriin oli pari muuttujaa. Sokea mies, joka ei halunnut nähdä Titanicia oli jo alkanut. Suht realistinen elokuva Jaakosta, joka on sokea ja rinnasta alaspäin halvaantunut, umpirakastunut mies. Jaakko juttelee puhelimessa Sirpan kanssa päivittäin, mikä on molemmille päivän tärkeä kohokohta. Jaakko päättää lopultakin tavata Sirpan. Tuumasta toimeen hän lähtee Sirpan luo ilman avustajaa ja matkalla hän tarvitsee muiden ihmisten apua. Miten Jaakon käy?

Jaakkoa näyttelevä Petri Poikolainen sairastaa myös ms-tautia ja on sokea. Poikolaiselle ja elokuvalle on sadellut roppakaupalla palkintoja. Nokialaisnäyttelijä ja puolijulkkis on sairauseläkkeellä. Poikolainen on juuri oikea henkilö tulkitsemaan Jaakon roolia, hänellä on paljon annettavaa. Myös Petri Poikolainen kaipaa rakkautta ja läheisyyttä elämässään.

“– Ei ole merkitystä, onko ihminen vammainen tai terve. Kaikki me olemme yhtä arvokkaita. Ja meidän haaveemme ovat samat.”

Pulmusissa näytellyt Christina Applegate ei hyväksy ms-sairauttaan ja häntä diagnoosi suututtaa. Elopainoa Christina Applegatille on kertynyt 18 kiloa lisää, liikkuminen tuottaa ongelmia. Hän menetti omien sanojensa mukaan elämänsä, kun taas Janne Harjula ja Silja Kerttula saivat uuden elämän ja uuden rakkauden.

Kuinka suurella todennäköisyydellä tapaat entisen jääkiekkoilijan? Ja vielä taksissa? Ja köröttelet 4 tuntia yhdessä kuntoutukseen. Silja Kerttula pääsi kuntoutukseen Maskuun, tosin taksin hän saisi jakaa toisen ihmisen kanssa. Siljasta kohtalolla oli sormensa pelissä, kun taksin takapenkille istahti Janne Harjula.

Kun Janne oli 24-vuotias, hän tunsi, että jokin oli hullusti: hänellä todettiin ms-tauti. Elämä oli ollut yhtä härdelliä. Jannen elämä muuttui täysin, pintaliitoelämä sai jäädä. Janne tutkiskelee elämäänsä aivan eri perspektiivistä kuin aiemmin. Hän huomasi, että jokaisessa meissä on jotain hyvää ja arvokasta. Jokaiselta voi oppia. Elämä tulee just sellaisena kuin tulee.

Heistä tuli parhaat ystävät, rakkaus kasvoi ja syveni. Vuoden kuluttua he muuttivat yhteen ja kahden vuoden kuluttua ensitapaamisesta vietettiin häitä, naimisissa he ovat olleet reilut 7 vuotta.

Janne on aivan helmi, hän on puolisonsa omaishoitaja ja huolehtii siitä, että Silja pääsee sänkyyn, vessaan ja pyörätuoliin ja saa hoidettua askareita.

Silja ja Janne ovat molemmat hyviä tyyppejä, jotka elävät hetkessä. Heillä ei ole kiire mihinkään. Siljalla ja Jannella on positiivinen elämänasenne ja he hyväksyvät kaiken, mitä elämä tuo tullessaan.

“Kai onnellinen parisuhde on yksi elämän perusasioista. Ei paksu tilipussi tee onnelliseksi, vaan se että ihminen tulee nähdyksi ja hyväksytyksi.

 

Lähteet:

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/11/03/ms-tauti-antoi-meille-uuden-elaman
https://www.helsinginuutiset.fi/teemat/4150834
https://www.is.fi/viihde/art-2000008315187.html
https://www.is.fi/viihde/art-2000008239203.html

 

Kurkkua kuivaa ja jännittää. Kunpa en olisi ryhtynyt tähän. Onkohan tukkani hyvin, istuuko pellavamekko, näkyvätkö suonikohjuni? Olisi sittenkin pitänyt ottaa loiva permanentti. Ei, parempi pysyä tyylissä naturel, antaa huoleton vaikutelma, ikään kuin ei tässä tilanteessa mitään ihmeellistä olisi. Olen huolettomasti huoliteltu, ulkonäössä ripaus entistä punkkaria ja hippityttöä, vähän coolia sairaanhoitajatartyyliä, ja puolisporttinen look käy aina!

Tuntuuko tutulta? Ensitreffit jännittävät aina, vaikka tilanteeseen miten olisi itsensä psyykannut. Tuntuu kuin edelleen olisi se kuusitoistavuotias, joka äidiltä salaa meikkasi itsensä, kulki pimeällä kylätiellä käsikynkässä ystävättären kanssa ja jahtasi kioskin nurkalla poikia. Vaikka on aivan rehellisellä asialla, ei kuitenkaan kerro naapurille, että on lähdössä nettitreffeille.