Blogit

Leivoin, oikeastaan ähelsin, hapanleipää. Ruokin juuren, neljä tuntia.

Kevät oli kukkeimmillaan armon vuonna 1972 ja me nuoret ollaan amiksen ravintolassa oppimassa ravintola-alaa viimeistä vuotta. Kun, kaikki muu kauniina kesäpäivänä olisi paljon hauskempaa. Onneksi alkaa välkkätunti. Ei juma minä haluan jotain muuta, kuin mennä tän koulun jälkeen, johonkin nuhjuisen ravintolan hikiseen keittiöön töihin, sanon tupakkipaikalla. Ei minusta tule mitään Jaakko Kolmosta teeveeseen.

Miten vietit itsenäisyyspäivää tänä vuonna? Katsoitko Linnan juhlia kahden kynttilän palaessa ikkunalla?

Älkää nyt säikähtäkö tuota otsikkoa, en minä niin epätoivoinen ole, että ihan oikeasti liipaisimella sormi, vaikka tämä joulun taika tai kirous syöksyy joka tuutista. Nytkin tuntuvat joululaulut solisevan ja mummon lonkat kolisevan radiossa. Televisio syytää amerikkalaista joulukuorrutusta imelillä jouludraamoilla, joissa kaupungin ainoa tavoite jouluna on järjestää yhteinen joulujuhla. Joka paikka pursuaa jouluvaloja, -koristeita ja tietysti vaahtokorkkeja. Sankariparit ovat vuosien takaisia ystäviä, jotka tapaavat kuin ihmeen kaupalla uudestaan naisen omistamassa kahvilassa, tai miehen suvun antiikkiliikkeessä tai joulun kilpavarusteluun erikoistuneessa liikkeessä. Ja sitten luistellaan ja juodaan kaakaota ja yhdessä ratkaistaan kaikki vastaan tulevat ongelmat. Kaikki huipentuu joulutanssiaisiin ja Happy End.

Deittailu tällä kumppanin haku foorumilla, on alkanut lupaavasti. Kaksi minusta kiinnostunutta naisimmeistä on lähestynyt minua viestillä.Vähän jännittää tällaista lähes kaiken naismaailmassa kokenutta konkariakin, tosin tällä areenalla olen täysi alokas, noviisi, keltanokka ja pahainen vasta-alkaja.

“Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun yöllä oli tullut lunta.”

Keski-ikäisistä naisista kertovassa tv-sarjassa parasta on ympäristö: vanha roosa huvila postikorttimaiseman keskellä. Vaihdan kanavaa ja joudun suoraan Fifan Qatar-sotkuihin. Ranskalaisdokkari on parempaa katsottavaa. Elokuva, jota odotin, olikin jo eilen Avalla, ja Ava ei ole Areenassa.

Olen nyt seikkailut nettideittailun ihmeellisessä maailmassa puolisen vuotta. Monia asioita olen kummastellut ja pohtinut. Samalla olen analysoinut omia tuntemuksiani ja syitä siihen, miksi olen ryhtynyt tähän mielenkiintoiseen ihmissuhdepeliin. Ensimmäisinä kuukausina yksin jäätyäni en olisi edes jaksanut ajatella mitään mahdollisuutta tai toivoa siitä, että voisin vielä solmia merkittävän ihmissuhteen. Juuri silloin oli kuitenkin huutavin ikävä toisen ihmisen läheisyyttä, joka lievittäisi sitä yksinäisyyden ja tyhjyyden tunnetta, joka oli kuin harmaa sumu ympärilläni.

Käväisin illalla ostoksilla, maa oli jo ihanan valkoinen. Mukaan tulee helposti napattua piparkakkujätskiä ja muita herkkuja. Ja keltaisia ruusuja. Kunnes näin K-kaupan hevitiskillä käpyjä, italialaisia pinjan käpyjä.

Suomihan on pullollaan metsiä ja käpyjä.

Yksiön yksinäisessä yksinäisyydessä, tulee yksistään joskus pohdittua yksinäisyyden olemusta. Mitä yksinäisyys aiheuttaa ja tarkoittaa laumaeläin ihmiselle?

Aikamme suuri ongelma on yksinäisyys, vaikka meitä on kahdeksan miljardia. Luulisi, ettei yksinäisyys ole ongelma? Meillä kotimaassa yksin asuvia on enemmän kuin koskaan. Olemme kuitenkin laumassa viihtyviä ja laumaan kuuluvia nisäkkäitä. Siis onko yksinäisyys pelkästään ihmisen ongelma, jos se nyt on mikään ongelma?